Olen aika lailla jäljessä blogini kanssa, mutta mitä tehdä kun viimeiset kolme viikkoa olen ollut jälleen tien päällä pysyvästi. Amerikasta paluun jälkeen ensin Suomessa, sitten kahdesti Genevessä, sitten taas Suomessa, sitten Keniassa ja Sudanissa.
Joka tapauksessa, matkani Bostoniin oli monen asian summa. Näytti yhtäkkiä siltä, että suuri määrä Beirutissa tuntemiani ihmisiä oli toisistaan riippumatta samanaikaisesti Bostonissa ja sen rinnakkaiskaupungissa Cambridgessä, jossa Harvardin yliopisto sijaitsee. Tämä oli toinen kerta kun olen viettänyt aikaa Bostonissa ja jälleen se oli yhtä akateemisissa piireissä, vaikkakin eri ihmiset tällä kertaa. Harvardin lisäksi vierailin myös Tuftsin yliopistossa ja Massachusettsin yliopistossa. Bostonin alue on melkoinen akateemisen erinomaisuuden keskittymä.
Paitsi yliopistoelämästä, Boston on tunnettu irlantilaisista ja puolalaisista, jotka molemmat ovat miehittäneet kaupunkia sankoin joukoin. Siellä on erinomainen pubielämä ja kirjakauppoja, joissa voisi viettää kokonaisia päiviä. Erinomaisia ravintoloita ja museoita, panimoita ja merellisiä ympäristöjä.
Metroasemalla vanhempi rouvashenkilö havaitsi eräässä vaatekappaleessani leijonatunnuksen ja ilmoittautui suomalaiseksi, joka tosin oli elänyt suurimman osan elämästään Bostonissa. Tuftsin lähistöllä taas seisoin kahden kontaktini kanssa risteyksessä, kun äkkiä vastaan tuli tuttuja Beirutin amerikkalaisesta yliopistosta. Eivätkä yhteensattumat siihen jääneet, sillä paluumatkalla Chicagoon lentokoneessakin viereisessä penkissä istui sattumoisin tuttu Beirutin ajoilta, matkalla Chicagossa pidettävään Iran-konferenssiin.
Nobelin rauhanpalkinnon antaminen Obamalle ei ollut mikään kovin fiksu veto. Näyttää siltä, että Nobel-komitealla on kihahtanut jokin päähän niin että kuvittelevat voivansa palkinnoilla etukäteisesti määrätä Yhdysvaltain presidentin tulevaa politiikkaa ja samalla näpäyttää edellistä presidenttiä. Obama on varmaan ihan hyvä jätkä, mutta olisi nyt kuitenkin kannattanut odottaa ensin, että hän olisi ehtinyt jotain saada aikaankin. Vasta kahdeksan kuukautta virassa, ja kuten kuka tahansa Yhdysvaltain presidentti, Obamakin on toistaiseksi saanut aikaan vasta linjapuheita. Miksei voitu odottaa kolmea vuotta, jolloin Obama olisi ehkä ehtinyt saada aikaan oikeita saavutuksia rauhan saralla?
Nyt palkittiin pelkistä mielikuvista ja eurooppalaisten turhautumisesta Bushiin, ja tällainen ei ole hyväksi ei Obamalle eikä Nobel-palkinnon maineelle. Kaiken huipuksi Obama tulee varmasti joutumaan vielä useisiin vaikeisiin haasteisiin, jotka myös edellyttävät sotilaallisten keinojen käyttöä.
On tietysti huhuja, että Obama olisi kulissien takana tehnyt jotain merkittävää. On vaikea uskoa, että häntä olisi palkittu puolustuksellisen ohjuskilpihankkeen peruuttamisesta ja siten Venäjän aggressiiviselle ulkopolitiikalle annetusta myönnytyksestä, joka lisää epävakautta Euroopan itälaidalla. Palestiinan ja Iranin suhteen Obama ei ole saanut aikaan ihmeitä - jos hän siihen tulevaisuudessa pystyy, se kyllä sitten olisikin palkinnon arvoinen, mutta eihän samaa henkilöä sitten enää voi palkita.
Jäljelle jää siis lähinnä kaksi merkittävää kiistakysymystä, joissa Obama on ollut kulissien takana aktiivinen, mutta joita eurooppalaiset ovat tuskin huomanneet. Ensinnäkin Obama on jatkanut Bushin aloittamia pyrkimyksiä saada aikaan liennytystä Intian ja Pakistanin välille. Toiseksi, Obama oli aktiivinen yrityksissä saada Turkki ja Armenia normalisoimaan välejään. Molemmissa tapauksissa rauhanpalkinto on kuitenkin räikeästi ennenaikainen niin kauan kuin Kashmirin ja Karabahin ruutitynnyrit pysyvät pattitilanteissaan.
Mutta nyt on jo aika saada Amerikka pois alta tämän blogin agendalla ja siirtyä seuraavaksi Afrikkaan. Kunhan ajatukset kaiken viime viikolla koetun jälkeen hieman kasautuvat ja tiivistyvät...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti