Ystävänpäivänä sain kokonaisen päivällisen täydeltä lettuja, joiden päällä oli sulatettua kinderiä, nuttellaa, banaania, kermavaahtoa ja hilloa. Lettujen kanssa Lambruscoa ja georgialaista punaviiniä Telianin laaksosta Kahetiasta. Terveellistä! Iltaan kuului myös kahden David Lynchin leffan katsominen putkeen: Mulholland Drive ja Inland Empire. Siinä olikin riittämiin saamaan pää sekaisin vähäksi aikaa.
Ne jäniksetkö? Läsnä on kolme jänistä, kaksi miestä ja yksi nainen, mutta seinällä näkyy varjoina neljät korvat. Läsnä on myös syntymätön lapsi. Tai ehkä se haamu, Phantom, joka esiintyy pahuutena. Inland Empire käsitteli sairaalloista mustasukkaisuutta ja lapsettomuutta. Mulholland Drive puolestaan lesbosuhdetta omistushaluisen pikkukaupungin tytön ja narsistisen pyrkyrin välillä, ja pilvilinnojen vääjäämätöntä romahtamista. Ajoittain tulee mieleen, että pitääkö joitain aika ilmeisiäkin viestejä ja tarinoita kertoa niin monimutkaisen kikkailun ja kryptisen unimaailman kautta. Jonkin verran on vielä kiehtovaa, mutta liika on aina liikaa, ja Inland Empire meni liian pitkälle, kun alun jälkeen koko loppufilmi oli haahuilua pimeissä porraskäytävissä ja naamanvääntelyä ilman ainuttakaan dialogia.
On myös kirjoja, jotka yrittävät lähteä omille teilleen. Boris Akuninin Teemantvanker on tällainen. Se on yrittänyt kadota hallustani jo kahdesti unohtumalla paikkoihin, ja molemmilla kerroilla se on tavalla tai toisella mystisesti löytänyt tiensä takaisin luokseni. Alkukielellä Almaznaja kolesnitsa ja suomeksi siis Timanttivankkuri, mutta kun WSOY jostain käsittämättömästä syystä lopetti kokonaan Akuninin suomennoksen Patasotilaan jälkeen.
Olen aiemmin pitänyt Akuninin parhaina suomentamatonta Valtioneuvosta (Statskii sovjetnik, Riiginõunik) sekä alkuajan suomennetuista kirjoista Turkkilaista gambiittia ja Akilleen kuolemaa. Timanttivankkuri on kuitenkin aivan ehdottoman pakollinen, saattaapa hyvinkin olla jopa nimimerkki Akuninin eli Grigori Tškhartišvilin avainromaani. Mutta ei siitä vielä sen enempää.
Viime aikoina on kehkeytynyt erittäin todentuntuisten unien sarja, joka tapahtuu aina samalla kaavalla. Tunnen itseni yötä kohti erittäin väsyneeksi ja saan unta heti vuoteeseen mentyäni, mutta heräänkin ilman järjellistä syytä kello neljä aamuyöllä mielessäni vastanähty kummallinen uni. Yhdessä hiljattaisessa lähdin aamuyöstä asunnostani ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, jossa kävin tyhjässä asunnossa, eikä unessa ollut muita henkilöitä kuin erään ystävän poissaolo, joka ehkä huutavuudessaan lasketaan jo läsnäoloksi, sekä aivan unen lopussa irrelevantti tuntematon sivuhenkilö. Ja viime yönä puolestaan olin kukkulaisella saarella ja näin kobria. En oikein tiedä, mitä näistä kobrista pitäisi päätellä, kovin freudilaisia ovat.
Sen verran on todettava, että näiden pekuliaaristen unien sarja alkoi jo ennen Lynchin elokuvien katsomista, vaikka kieltämättä joskus uneni ovatkin lynchimäisiä. Viimeaikaiset unet eivät ole kuitenkaan olleet painajaisia vaan pikemminkin enigmoja. Herätessäni en ole kauhuissani ja hiestä märkä vaan ymmälläni.
Aamulla pysähtyessäni liikennevaloihin editseni ajoi musta diplomaattikilvissä Mercedes, jota ohjasi nuori aasialainen nainen. Ei siinä vielä mitään. Kaksi autoa hänen takanaan pyyhkäisi editseni rallivärein maalattu Morris Mini, jota ohjasi aasialainen nuori nainen, joka näytti aivan ensimmäisen kaksoisolennolta. Ja kun sitten ylitin tien, tietä ylitti aasialainen naisjalankulkija, joka hänkin näytti varsin samannäköiseltä kuin kaksi ensimmäistä. Merkillisiä yhteensattumia. Kuinka monta rallimaalattua Miniä Helsingissä on, ja kuinka monta niistä ohjaa nuori aasialaissyntyinen nainen, jonka kaksoisolento työskentelee jonkin maan suurlähetystössä?
Pakkaset jatkuvat. On kylmä.
Ne jäniksetkö? Läsnä on kolme jänistä, kaksi miestä ja yksi nainen, mutta seinällä näkyy varjoina neljät korvat. Läsnä on myös syntymätön lapsi. Tai ehkä se haamu, Phantom, joka esiintyy pahuutena. Inland Empire käsitteli sairaalloista mustasukkaisuutta ja lapsettomuutta. Mulholland Drive puolestaan lesbosuhdetta omistushaluisen pikkukaupungin tytön ja narsistisen pyrkyrin välillä, ja pilvilinnojen vääjäämätöntä romahtamista. Ajoittain tulee mieleen, että pitääkö joitain aika ilmeisiäkin viestejä ja tarinoita kertoa niin monimutkaisen kikkailun ja kryptisen unimaailman kautta. Jonkin verran on vielä kiehtovaa, mutta liika on aina liikaa, ja Inland Empire meni liian pitkälle, kun alun jälkeen koko loppufilmi oli haahuilua pimeissä porraskäytävissä ja naamanvääntelyä ilman ainuttakaan dialogia.
On myös kirjoja, jotka yrittävät lähteä omille teilleen. Boris Akuninin Teemantvanker on tällainen. Se on yrittänyt kadota hallustani jo kahdesti unohtumalla paikkoihin, ja molemmilla kerroilla se on tavalla tai toisella mystisesti löytänyt tiensä takaisin luokseni. Alkukielellä Almaznaja kolesnitsa ja suomeksi siis Timanttivankkuri, mutta kun WSOY jostain käsittämättömästä syystä lopetti kokonaan Akuninin suomennoksen Patasotilaan jälkeen.
Olen aiemmin pitänyt Akuninin parhaina suomentamatonta Valtioneuvosta (Statskii sovjetnik, Riiginõunik) sekä alkuajan suomennetuista kirjoista Turkkilaista gambiittia ja Akilleen kuolemaa. Timanttivankkuri on kuitenkin aivan ehdottoman pakollinen, saattaapa hyvinkin olla jopa nimimerkki Akuninin eli Grigori Tškhartišvilin avainromaani. Mutta ei siitä vielä sen enempää.
Viime aikoina on kehkeytynyt erittäin todentuntuisten unien sarja, joka tapahtuu aina samalla kaavalla. Tunnen itseni yötä kohti erittäin väsyneeksi ja saan unta heti vuoteeseen mentyäni, mutta heräänkin ilman järjellistä syytä kello neljä aamuyöllä mielessäni vastanähty kummallinen uni. Yhdessä hiljattaisessa lähdin aamuyöstä asunnostani ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, jossa kävin tyhjässä asunnossa, eikä unessa ollut muita henkilöitä kuin erään ystävän poissaolo, joka ehkä huutavuudessaan lasketaan jo läsnäoloksi, sekä aivan unen lopussa irrelevantti tuntematon sivuhenkilö. Ja viime yönä puolestaan olin kukkulaisella saarella ja näin kobria. En oikein tiedä, mitä näistä kobrista pitäisi päätellä, kovin freudilaisia ovat.
Sen verran on todettava, että näiden pekuliaaristen unien sarja alkoi jo ennen Lynchin elokuvien katsomista, vaikka kieltämättä joskus uneni ovatkin lynchimäisiä. Viimeaikaiset unet eivät ole kuitenkaan olleet painajaisia vaan pikemminkin enigmoja. Herätessäni en ole kauhuissani ja hiestä märkä vaan ymmälläni.
Aamulla pysähtyessäni liikennevaloihin editseni ajoi musta diplomaattikilvissä Mercedes, jota ohjasi nuori aasialainen nainen. Ei siinä vielä mitään. Kaksi autoa hänen takanaan pyyhkäisi editseni rallivärein maalattu Morris Mini, jota ohjasi aasialainen nuori nainen, joka näytti aivan ensimmäisen kaksoisolennolta. Ja kun sitten ylitin tien, tietä ylitti aasialainen naisjalankulkija, joka hänkin näytti varsin samannäköiseltä kuin kaksi ensimmäistä. Merkillisiä yhteensattumia. Kuinka monta rallimaalattua Miniä Helsingissä on, ja kuinka monta niistä ohjaa nuori aasialaissyntyinen nainen, jonka kaksoisolento työskentelee jonkin maan suurlähetystössä?
Pakkaset jatkuvat. On kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti