maanantai 8. helmikuuta 2010

Totuus vs. tarkoituksenmukaisuus

Kun Ukrainan presidentinvaalien toisen kierroksen äänistä on laskettu 98 %, näyttää siltä, että venäläismielinen ehdokas Viktor Janukovitš johtaa kapealla marginaalilla, vain parilla prosenttiyksiköllä. Vaikka ääntenlaskentaa ei ole saatettu loppuun, Janukovitš on jo kehottanut vastaehdokastaan, oranssikoalitioon kuulunutta pääministeri Julia Tymošenkoa eroamaan.

Vastaavasti Tymošenko on jo julistanut vaalit epärehellisiksi, sillä Janukovitšin johdolla runnottiin vaalien välillä läpi laki, joka mahdollisti väärinkäytökset ääntenlaskennassa varsinkin Itä-Ukrainassa. Jo ensimmäisen kierroksen edellä Tymošenko epäili vaalivilppiä, kun Janukovitšiä kannattavasta Itä-Ukrainasta rekisteröitiin suhteettomia määriä kotiäänestäjiä. Kuolleiden sielujen lisääminen äänestäjäluetteloihin on ollut perinteinen vaalivilpin keino entisen Neuvostoliiton alueella.

Janukovitšin voitto ei tässä vaiheessa toki ollut suuri yllätys, vaan pikemminkin se, kuinka kovan loppukirin Tymošenko lopulta otti. Paitsi koko länsimielinen Länsi-Ukraina, Tymošenkoa äänesti enemmistö väestöstä myös koko Keski-Ukrainassa, mukaan lukien Kiova, ja laajoissa osissa itäistäkin Ukrainaa Janukovitš sai alle 60 % enemmistön äänistä. Ainoastaan kaikkein venäläistyneimmät suurkaupungit, kuten Donbasin alueen Harkova, Donetsk ja Luhansk, Dneprin tasankojen Dnipropetrovsk ja Zaporižžja, sekä Etelä-Ukrainan venäläistyneet suurkaupungit Odessa, Mykolajiv ja Herson, äänestivät ylivoimaisesti Janukovitšia. Samoin tietysti Krim, jossa on ollut venäläinen enemmistö aina siitä lähtien kun keisarillinen Venäjä karkotti ja kansanmurhasi Krimin alkuperäisväestön, krimintataarit, 1800-luvulla.

Tymošenko sai ylivoimaisen kannatuksen Galitsian kaupungeissa kuten Lvivissä, Ivano-Frankivskissa ja Ternopilissä, Pohjois-Bukovinan pääkaupungissa Tšernivtsissä, jossa on paljon venäläisväestöä, sekä myös Kiovassa ja Keski-Ukrainan molemmin puolin, kuten Žytomyrissä, Vinnytsjassa, Hmelnitskissä ja Tšernihivissä.

ETYJ ei ikävä kyllä lisännyt uskottavuuttaan sillä, että se kiirehti ennenaikaisesti julistamaan vaalit rehellisiksi ja hyvin toteutetuiksi. Liian aikainen julistus haisee poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle ja muistuttaa kansainvälisten organisaatioiden aiemmista pohjanoteerauksista Venäjän vaalien ylioptimistisessa tulkinnassa räikeiden väärinkäytösten keskellä. Voi olla, että Ukraina on onnistunut vaalien järjestämisessä hyvin ja Janukovitš on voittanut vaalit rehellisin keinoin, mutta länsieurooppalaisten kiire julistaa hänet voittajaksi ja oranssi väri kuolleeksi ja kuopatuksi on vaarallista, etenkin kun käytännössä puolet ukrainalaisista kuitenkin äänesti oranssia. Vaarana on, että sekä Venäjälle että Janukovitšille annetaan aivan väärät viestit.

Vaalien jälkeen Ukrainan pitäisi päästä mahdollisimman pian jatkuvuuden tielle eikä sen vuoksi ole lainkaan eduksi Ukrainalle eikä Euroopalle, että lännessä manataan väkisin esille dramaattista ulkopoliittista uudelleen asemoitumista ja Venäjän geopoliittista voittoa. Jos Ukraina sysätään väen vängällä takaisin Venäjän valtaan, se on Euroopan petos Ukrainan uudistusmielisiä ja nuoria sukupolvia kohtaan, lisää kahtiajakoa ja kannustaa Janukovitšia ja hänen venäläisiä tukijoitaan palauttamaan Ukrainaa Kutšman ajan autoritääriseen politiikkaan ja massiiviseen korruptioon.

Ukrainan vaaleista on hyvä siirtyä toiseenkin totuuden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vastakkaisuutta koskevaan tämän päivän uutiseen, joka on suomalaistenkin näkökulmasta ajankohtainen aikana, jolloin Alpo Rusin tapauksesta kertova elokuva on saanut ensi-iltansa. Britanniassa Lontoon metropolin poliisin eli Metin komentaja Ali Dizaei on tuomittu korruptiosta, oikeuden vääristelystä ja asemansa väärinkäytöstä vankilaan. Dizaei oli tätä ennen jo useasti vapautettu vakavista korruptioon viittaavista syytteistä.

Syntyperältään ilmeisesti eteläaasialaisella Dizaeilla oli uutisten mukaan ollut riitaa nuoren irakilaistaustaisen web-editorin Waad al-Baghdadin kanssa, koska Baghdadi ei ollut saanut palkkiotaan poliisiupseerin yksityisten verkkosivujen toimittamisesta. Hän oli vaatinut rahojaan tavattuaan poliisikomentajan humalassa tanssimasta persialaisessa ravintolassa, mutta maksamisen sijaan Dizaei olikin pidätyttänyt Baghdadin ja lavastanut tätä vastaan syytteitä itsensä pahoinpitelemisestä ja uhkailemisesta. Dizaei oli yrittänyt virka-asemallaan pakottaa toiset poliisit yhteistyöhön ja jos olisi onnistunut tässä, Baghdadi olisi ehkä heitetty vankilaan syyttömänä.

Britannian oikeuslaitos on niin korkean poliisikomentajan tuomitsemisella vankilaan osoittanut, mitä länsimaisen oikeusvaltion käsite merkitsee. Se merkitsee sitä, että tuomiot annetaan sen mukaan, mikä on ammattitaitoisen rikostutkinnan ja todisteiden perusteella oikeudessa pätevä totuus - ei sen mukaan, mikä on kenenkin asianosaisen yhteiskunnallinen asema, paikka virkahierarkiassa, etninen tausta tai kuka on ihmisenä ärsyttävä tai nokkava.

Maailmassa on edelleen aivan liian vähän maita, joissa erittäin korkea poliisiupseeri voitaisiin tuomita rikoksista ja korruptiosta, ellei sitten joku vielä häntä korkeampi halua päästä hänestä eroon, mikä taas johtuu yleensä siitä, että poliisiupseeri on tehnyt työnsä liian hyvin. Suurimmassa osassa maailman maista jonkun 24-vuotiaan irakilaisen verkkoeditorin kohtalo ei hetkauttaisi oikeuslaitosta pätkääkään, vaan se arvioisi enemmän poliisikomentajansa arvovaltaa, valtion instituutioiden mainetta ja erehtymättömyyttä, valtaapitävän eliitin keskinäistä lojaalisuutta ja sitä, kenellä osapuolella on vaikutusvaltaisemmat suojelijat. Joka päivä ympäri maailmaa monen syyttömän nuoren ihmisen - ja joskus vanhemmankin - elämä tuhotaan jonkun arvovaltaisen pönöttäjän turhamaisuuden tähden.

Voiko ihmiselle tapahtua pahempaa asiaa kuin oikeusmurha? On oikein, että niin voimakas sana kuin "murha" on otettu kuvaamaan sitä, mitä oikeusmurhassa tapahtuu. On paha asia jos ihminen tapetaan, raiskataan tai jos häntä vahingoitetaan tavallisen rikoksen uhrina. Oikeusvaltiossa rikoksen uhri voi kuitenkin saada jonkinlaisen hyvityksen, ja mikä tärkeintä, rikollinen ei jää rankaisematta teoistaan, jos vain rikostutkinta ja oikeuslaitos molemmat tekevät pätevää työtä - ja niillä on siihen riittävä kapasiteetti.

Paljon pahempaa on, kun rikos tehdään auktoriteettiaseman suojista, etenkin valtiovallan ja suorastaan poliisin ja oikeuslaitoksen nimissä. Ei ole sattumaa, että oikeusvaltiot ovat samalla myös demokratioita - että hyvä hallinto korreloi lähes täydellisesti liberaalin demokratian kanssa. Näitä asioita ei nimittäin voi erottaa toisistaan vaikka haluttaisiinkin. Demokratia ei voi säilyä todellisena demokratiana jos oikeuslaitos ja virkavalta ovat läpimätiä, ja vastaavasti oikeuslaitos ja virkavalta harvoin säilyvät puhtaina jos valtarakenteet ovat autoritäärisiä.

Kaikkialla maailmassa ihmisten joukossa on sekä liberaalisesti ja demokraattisesti ajattelevia että autoritäärisesti ajattelevia. Valtion toimivuuden ratkaisee se, pääsevätkö valtaan paremmat vai pahemmat ainekset. Vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen uskova ihminen on yleensä sellainen, joka uskoo myös totuuteen. Autoritäärinen ihminen taas pyrkii väärentämään tosiasiat hierarkkisista lähtökohdistaan eikä voi siksi sallia vapauttakaan. Ihmisluonteiden erot paljastuvat yleensä helposti moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa, joissa kaikki tosiasiat eivät ole vielä tiedossamme. Oikeudenmukaisuuteen uskovat ihmiset yrittävät tällöin ensisijaisesti tutkia ja päästä selville asioista, kun taas autoritääriset ihmiset yrittävät päinvastoin tukahduttaa tutkimukset ja tietävät jo etukäteen, mikä tuomion on oltava.

Autoritäärinen ihminen ei tunnu kärsivän erityisesti sellaisesta asiasta kuin oikeusmurha. Hän ajattelee, että jotainhan se on tehnyt, joka joutuu valtion hampaisiin. Mitäs oli ärsyttävä ihminen, luuli tietävänsä asioista jotain! Mitäs kävi ryppyilemään poliisikomentajalle! Maailma on pelottavan täynnä autoritäärisiä ihmisiä ja jos he pääsevät pidäkkeettömästi hallitsemaan, se on vapauden, demokratian ja oikeusvaltion loppu missä tahansa yhteiskunnassa. Maailmanhistorian pahimmat diktatuurit ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat seurausta näiden ihmisten valtaanpääsystä, jolloin pelottavan suuri osa ambivalentista enemmistöstä ryhtyy valtaa pitävien myötäilijöiksi, tai vain vaikenee.

Jotta oikeusvaltio toimisi, pahan on ajoittain saatava palkkansa. Demokratia toimii vain jos kansa luottaa siihen, että kukaan ei ole lain yläpuolella: ei edes poliisikomentaja, ei tiedustelupalvelun päällikkö eikä presidentti.

Jos oikeusvaltio ei ajoittain tuomitse auktoriteettia väärinkäyttäviä valtiorikollisia, se näivettyy. Kansa alkaa elää joko illuusiossa, että eihän meillä ole korruptiota koskaan edes esiintynyt, tai kyynistyy ja alkaa ajatella, että turhaa tästä mitään on edes puhua, herrat tekee mitä lystää. Koska kaikissa yhteiskunnissa suuri enemmistö on ambivalentteja myötäilijöitä ja vain tietyt vähemmistöt edustavat moraalisesti tiedostavia hyviä ihmisiä tai moraalittomia ja korruptoituneita pahoja ihmisiä, on tärkeää, että hyvät ihmiset eivät ole hiljaa.

Vakaa länsimainenkin demokratia tarvitsee oikeustaistelijoita, ärhäköitä tutkivia journalisteja, epäkohdista räksyttäviä oppositiopoliitikkoja, oman uransa vaarantavia pilliin viheltäjiä ja sensuroimattomia bloggareita. Totuus ei koskaan löydy sillä, että yksi kanta päätetään totuudeksi ja naulataan kiinni, ja sitten kaikkien odotetaan pysyvän linjassa. Totuus löytyy vain kriittisen kilvoittelun kautta, jossa vaihtoehtoiset totuudet eksplikoidaan ja testataan, näkemykset perustellaan ja oikeudessa käytetään objektiivisia todisteita.

Pelottavan monien ihmisten on vaikea ymmärtää tätä. He miettivät sen sijaan kuinka soraäänet vaiennettaisiin, kuinka yksi totuus ja yksiselitteinen hierarkia saataisiin lyötyä lukkoon. He väittävät tietävänsä, mikä on oikein ja mikä on kansallinen etu. Muut ovat väärässä ja heidät on vaiennettava, keskustelu on lopetettava, vaikka väkisin. Jos tällaiset ihmiset saavuttaisivat yksinvallan, oltaisiin tiellä, joka vääjäämättä vie poliisivaltioon, kuolemanpartioihin, mielivaltaiseen oikeudenkäyttöön ja historian väärentämiseen. Se, joka ajattelee kuten Putin, että oppositiota ei tarvita ja sananvapautta on liikaa, ei ole minkäänlainen demokraatti, vaan autoritääri.

Autoritäärisen vallankäytön kannattajat ovat tuhansien vuosien ajan vaalineet myyttiä valistuneesta diktatuurista. Se lienee poliittisen ajattelun vanhimpia ja sitkeimpiä myyttejä, mutta on silti pelkkä myytti, jolla ei ole minkäänlaista historiallista todistusvoimaa takanaan. Vanha viisauskin toteaa, että valta korruptoi ja absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti.

Autoritarian kannattajat tai piilokannattajat ajattelevat tavallisesti, että eihän nyt massojen äänestysten varaan voi laskea, saati sananvapauden, vaan huipulla pitää olla eliitti, joka valikoi, kuka pääsee ylenemään ja kuka ei. Muutenhan tulisi kaaos. Kuka vain voisi päästä virkoihin ja sanoa mitä tahansa. Syöstä pönöttäjiä valtaistuimiltaan ja mukavasta elämästään. Ja rahvaan parissa on aina niitä, jotka jaksavat pokkuroida ylöspäin, herranpelossa ja vertaiskateudessa. Kyllä tsaari kuitenkin on hyvä ja viisas - väärät päätökset johtuvat korkeintaan vääristä neuvonantajista.

Ei ole mitään vastenmielisempää kuin ihminen, joka pettää hänelle annetun erityisaseman: korruptoitunut poliisi, puolueellinen tuomari, epärehellinen tiedemies, rietasteleva pappi, epäisänmaallinen suurlähettiläs, pedofiili lastentarhaohjaaja tai lääkäri, joka on niin epäpätevä että vaarantaa potilaidensa hengen. Kaikki nämä ovat ihmisiä, jotka ovat jossain erityisessä asemassa virkansa tai ammattinsa puolesta, ja jotta yhteiskunta toimisi, meidän on voitava luottaa heihin. Heiltä on omien rooliensa puitteissa voitava vaatia huomattavasti enemmän kuin tavalliselta pulliaiselta. Jos he eivät luottamusasemansa edellytyksiä täytä, heidän on erottava. Jos he eivät sitä itse tee, heidät on paljastettava ja erotettava.

On huolestuttavaa, missä määrin autoritääriseen arvomaailmaan liittyvä mielivalta on alkanut tulla hyväksyttäväksi aikamme populaarikirjoittelussa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että ihmisten saavuttamia korkeita virkoja ja luottamusasemia aletaan pitää "saavutettuina etuina" eikä velvoittavina rooleina. On voitava tehdä ero sen välille, mitä pelkästään omista asioistaan vastaava sekatyömies saa tehdä ja mitä vaikkapa miljardien veroeurojen käytöstä ja satojen alaisten elämistä päättävä ministeri voi tehdä. Ei ketään haittaa jos juorulehden toimittaja tulee vähän krapulassa töihin, mutta jos matkustajakoneen lentäjä tulee hirveässä darrassa töihin, hän on edesvastuuton ja hänet pitää erottaa.

Nykyajan yhteiskunnan moraalinen rappio näyttää juontuvan erityisesti siitä, että totuuden käsite on tietoisesti rapautettu. Valehtelua ei pidetä rikoksena - ja yhä suuremmassa määrin sitä ei pidetä edes moraalisesti tuomittavana. On alkanut vallata huolestuttavasti alaa sellainen relativistinen arvomaailma, jossa poliitikko saa seuraamuksitta valehdella vaikka eduskunnan edessä, ja "tutkija" saa valehdella historiasta tai vieläpä luonnontieteistä, jos valhe on poliittisten mielipiteiden tukena. Poliisille neuvotaan jo valehtelemaan oman oikeusturvan vuoksi, totuuden kertomisesta ei palkita turvapaikanhakijaa sen enempää kuin väärinkäytöksiä huomannutta virkailijaakaan. Työhaastattelussa ja parisuhteissa valehtelemista pidetään jo suorastaan hyveenä, sillä kuka nyt haluaa ikäviä totuuksia kuulla.

Kun totuudella ei enää ole väliä, ryhdymme tuomitsemaan ihmisiä siitä, millaisia he ovat (ts. miltä meistä tuntuu että he ovat), eikä siitä, mitä he tekivät. Suomessa pahin rikos on tunnetusti se, että kuvittelee itsestään jotain, ja vielä pahempaa, jos kuvittelulle on myös katetta. Se koetaan hyökkäykseksi: luulet olevasi meitä parempi. Eino Leino jo kirjoitti aikoinaan jotain tämänsuuntaista: "Ihminen on ilveskansa. Jos yksi heistä kohoopi, sen he repivät alas, ja sanovat: ei ollut hän muita parempi."

Jos Suomi joskus todella oli maailman vähiten korruptoitunut maa, se ei ollut sitä siksi, etteivät meillä olisi eläneet tsaarinaikaiset autoritääriset arvot sitkeästi, vaan pikemminkin siksi, että suomalaiset näyttivät joskus maailmanaikaan todella korostavan rehellisyyttä ja totuudenpuhumista arvoina. Kun näitä asioita ei enää arvostettu, alkoi valheellisen eliitin esiinmarssi.

Moraalinen rappio etenee aina asteittain, koska se vaikuttaa ihmisten vähittäiseen ylenemiseen. Suomessa poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta (ja sen mukaisesta valehtelusta) tuli suomettumisen myötä etenemisperuste kaikilla yhteiskunnan alueilla, ja vaikutukset alkoivat näkyä tämän ylenemistien kohorttien noustessa vaikutusvaltaisiin asemiin - todellisiksi päättäjiksi ja "arvojohtajiksi". Valta korruptoi jne.

Jos Suomi haluaa lunastaa korruptoitumattoman maineensa takaisin, sen on viipymättä alettava jälleen korostaa kansaamme perinteisesti yhdistettyjä rehellisyyden ja suoraselkäisyyden arvoja ja toivoa, että meriittipohjainen yleneminen vähitellen korjaisi tietyn aikakauden aikana tehdyn vahingon.

Vastuullisuus tulee palauttaa tarkoittamaan roolin ja aseman velvoittamaa edesvastuuta, ei sitä, mitä sanoja julkisuudessa käyttää Neuvostoliitosta. Isänmaallisuuden tulee tarkoittaa Suomen eikä Neuvostoliiton kansallisten etujen puolustamista. Toden puhumista tulee arvostaa ja valehtelusta rangaista, sillä nämä ovat arvokysymyksiä riippumatta siitä, onko joku ihminen oikeaa vai väärää mieltä. Jos totta ei voi puhua, on vaikeneminen aina parempi kuin valhe. Joskus nimittäin tuntuu kuin kansamme syvinkin hyve - pidättyväisyys puheissa - olisi rapautunut 70-luvulta lähtien, kun oltiin suuna päänä ja rähmällään.

4 kommenttia:

pasanen kirjoitti...

Olipa perusteellista analyysiä. Välillä näyttää, että politiikan funktio ihmisten keskuudessa on sen viihteellisyys eikä asioiden hoitaminen. Suureneva osa ihmisistä sekavuuden lisääntyessä huutaa apuun autoritäärisiä johtajia (Suomessa ei onneksi kovin räikeällä demagogialla tulla "suureksi johtajaksi") ettei tarvitsisi itse miettiä vaikeita asioita. Demokratia on vaikea laji!

Anonyymi kirjoitti...

Jos äänestäjälistoihin on uskominen, niin Euroopan pitkäikäisintä kansaa ovat albaanit. Kosovossa syksyn paikallisvaaleissa äänioikeutettuina kun oli koko joukko yli 120-vuotiaita.

Toisaalla Keski-Aasiassa erään maakunnan kuvernööri kertoi minulle taannoin, kuinka vaikeaa on "järjestää" vaaleja demokraattisessa järjestelmässä.

Järjstelmiä on monenlaisia ja korruptio ilmenee eri paikoissa eri tavoin. Suomessa korruptio on hienovaraisempaa, mutta demokratia toimii yhä varsin hyvin. Se ei kuitenkaan estä vakiintuneiden puolueiden kaaderien kähmintää erilaisissa säätiöissä, yhdistyksissä, valtion yrityksissä tai virkanimityksissä. Ikävää, mutta hyvä että asiata viimein keskustellaan.

Toisinaan totuus tekee kipeää, mutta kuten punttisaleilla on tapana sanoa: no pain, no gain.

pasanen kirjoitti...

Suomessa vaalit sentään yleensä pidetään (pari poikkeusta pressan vaaleissa UKK:n aikaan taisi olla), eikä "järjestetä". Kähmintä saa varmaan aina uusia muotoja ja median pitäisi näistä otsikoida isommilla lööpeillä kuin poliitikoiden yksityisasioista (ellei niillä vaaranneta yleistä etua, mikä sekin on mahdollista). Näyttää kuitenkin siltä, että ihmisten tietoisuus ja kiinnostus asioista on lisääntymässä.

Demokratiaa vierastavien maahanmuttajayhteisöjen syntyminen on ajan mittaan haaste: miten saada heidät osallistumaan kehittämään yhteiskuntaa, jonka arvoja (tai arvottomuuksia) he eivät hyväksy. Mitä on demokratian itsepuolustus tässä tilanteessa? Kekkosen ansiona voinee pitää ehkä sitä, että hän edisti kommunistien osallistumista parlamentaariseen toimintaan ja he joutuivat näin asettumaan alttiiksi demokratian pelisäännöille. Mikä on toimiva menettely tilanteessa, jossa moniin maihin on muodostunut/muodostumassa ryhmiä, joille demokratia ei ole samassa (jos missään) arvossa kuin kantaväestölle (joka puolestaan monessa maassa on turhautunut omiin poliitikkoihinsa)?

Observer kirjoitti...

Kiitän Pasasta ja Anonyymiä kommenteista. Hauskaa, että blogin vuodatukset herättävät keskustelua.

Politiikkahan ei ole asioiden hoitamista vaan sivistynyt tapa käydä valtataistelua ja sovittaa intressiristiriitoja. Ilman politiikkaa ne hoidettaisiin väkivallalla.

Sivistyneen oikeusvaltion järjestelmä asettaa poliitikoille ja vallanpitäjille rajoja ja pelisääntöjä, suojellen siten kansalaisia hallitsijoidensa mielivallalta. Demokraattisessa järjestelmässä nämä pelisäännöt varmistavat osaltaan "reilua peliä" ja kilpailua.

Poliittinen korruptio taas pyrkii kilpailun ehkäisemiseen ja sivuuttamiseen siirtämällä diilit, kähminnät ja koplaukset pois avoimen politiikan kentästä ja yrittäen siten alistaa kansalaiset jossain pimennossa tehtyihin päätöksiin. Tällä tavoin poliittinen korruptio vie autoritäärisen järjestelmän ja mielivallan suuntaan.