Nuuksio

Sunnuntaina olin Nuuksion kansallispuistossa. On hyvä, että niinkin lähellä pääkaupunkia sijaitsee kohtuullisen erämainen alue, jossa kuusten varjostamia notkelmia ja käppyrämäntyjen kasvamia kalliomaastoja täplittävät erikokoiset lammet.

Lintuja ei näkynyt kovin paljon, vaikka päivä oli varsin suotuisa. Mitä nyt lammilla kalalokkeja, telkkiä ja rantasipejä, kallioilla laululentoaan suorittavia metsäkirvisiä. Kuului onneksi sitäkin enemmän, mukaan lukien kaukaa kantautuvat kaakkurin aavemaiset huudot ja parkkipaikalla laulava idänuunilintu. Kuulemma Nuuksiosta löytyy karhukin.

Sitten alkoi taas työviikko, henkinen loppuunpalaminen maanantaista lähtien. Tavanomaista turhautumista, paljon turhaa työtä, jolla on ensin hirveä kiire, kunnes yhtäkkiä sillä ei olekaan enää väliä. Jos maailman kilpailukykyisimpien talouksien joukkoon kuuluvassa Suomessa on varaa järjestelmällisesti tuhlata vähintään 90 prosenttia työvoimasta, osaamisesta, työajasta - rahasta puhumattakaan - niin kuinka huonosti mahtavat asiat olla ihmiskunnassa yleensä? Mikä oikein aasialaisten ongelmana on ollut, etteivät ole vielä saaneet maailmanvaltaa?

On kuin yhteiskunta olisi valtava parkkipaikka, jossa tuhannet autot pörisevät paikoillaan tyhjäkäyntiä, tupruttaen ilmaan pakokaasuja ja polttaen bensaa, samalla kun autojen kuskit keskustelevat kännyköiden välityksellä ilmastonmuutoksesta ja tarpeesta tehdä asialle jotain. Toiset puolestaan tuottavat bensaa autoihin, lakaisevat parkkipaikkaa ja kerros kerrokselta pitävät yllä tyhjäkäyntijärjestelmää, joka perustelee itse itsensä. Toiminnan tarkoituksena ei ole pakokaasun tuottaminen, mutta siihen toiminta tosiasiallisesti redusoituu.

Iltaisin vääntäydyn kotiin enkä jaksa enää oikein tehdä mitään; ainakaan mitään kovin hyödyllistä. Tänään sammuin kuin saunalyhty, vaikka olin juuri juonut pannullisen kahvia. Kun tästä tulee kroonista, mikään energiajuoma ei enää auta. Olen varmaan tullut immuuniksi kofeiinille, tauriinille ja muille myrkyille, jotka yhdessä kirotun herätyskellon kanssa ylläpitävät keinotekoista elinrytmiämme.

Miksi oikein teemme tämän itsellemme? Ei kyse voi rahastakaan olla, koska tällä systeemillä rahaa ei ehdi kuluttaa mihinkään, ellei sitten ryhdy sitä tuhlaamaan pelkän tuhlaamisen vuoksi, kuten tietysti useimmat ympärillä tekevät, koska eivät muutakaan korviketta tyhjälle elämälleen löydä.

Tyytyisin mieluusti puoleen palkkaan ja puolta enempään vapaa-aikaan. Jostain syystä sellaisesta vain on tehty täysin mahdotonta. On otettava kaikki tai ei mitään, niin että toisten raataessa itsensä hengiltä toiset lojuvat työttöminä ja hyödyttöminä.

Kapitalismista ei ole kysymys, koska tällä menolla ei ole mitään tekemistä kysynnän ja tarjonnan kanssa. Pikemminkin olemme jostain takaportin kautta ajautuneet orwellilaiseen sosialistiseen termiittikekoon, jossa niin kutsuttu työ - vaikka hyödytön ja mitään tuottamaton - muodostuu itseisarvoksi, eikä sen ulkopuolella ole oikein kuin pakollinen ydinperhe ja sitten tyhjyys.

"Kuinka sinulla on aikaa käydä sunnuntaina Nuuksiossa?" ihmettelevät ihmiset, jotka heti keksisivät mielellään kymmenen tapaa täyttää senkin kohdan kalenteristani. No, joku sellainen paikka kuin Nuuksio, Suomenlinna tai Laajalahti on välttämätön. Kuulin jonkun uuden määräaikaisen orjattaren toimiston käytävällä tänään kertovan toiselle, että jos tekisi ruumiillista työtä, siitä pääsisi sentään eroon työajan ulkopuolella, mutta ns. henkisen työn tekijät eivät pääse työstä eroon kotonakaan.

Pahimmassa tapauksessa joutuvat vielä kotona jakamaan puolisoidensa, tyttö- ja poikaystäviensä ynnä muiden läheisten työhuolet. Ihmissuhteista on tullut vertaisterapeutteja ja edustuksellisia kumppaneita, joiden kanssa elämistä analysoidaan ja normitetaan naistenlehtien lisäksi jo metrolehdissä. Jos on vielä aikaa niin kutsutuille ystäville tai kaljakavereille, niin nekin saattavat nykyaikaisessa elämänrytmissä olla "kontakteja" tai pahimmassa tapauksessa asiakkaita. Tai ainakin ihmisiä, jotka ehkä tuntevat kollegoitasi tai asiakkaitasi, joten paras vahtia sanomisia ja pitää selkäpanssari päällä.

Missä on Laatu? Tänä viikonloppuna, oliko se nyt Nuuksiossa, mieleeni palasi yllättäen vuosikausia sitten lukemani Robert Pirsigin klassikkokirja Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Missähän se kirja nykyisin on? Pitäisi lukea uudestaan. Typerät ihmiset ovat tehneet "laatuajastakin" jonkinlaisen pinnallisen käsitteen, ja mikä pahinta, normitetun pakon. Tietyillä ihmisillä on oikeus vaatia meiltä "laatuaikaa", mikä tarkoittaa sitä, että meillä on velvollisuus sitä heille järjestää, eli toisin sanoen stressata silläkin asialla.

Mitä Laatu on? Jos muistikuvani Zen-kirjasta pitävät yhtään paikkansa, muistelen, että Pirsig hahmotti sitä tiedostavasta olemassaolosta, kulkemisesta silmät auki, mieli avoinna. Laatu yhdistyy voimakkaasti vapauteen. Sitä ei voi olla, kun vapaus on kavennettu minimiinsä, ja kun kaikki yrittävät sitä eri tavoin rajoittaa. Pirsigin kirjassa matkustettiin moottoripyörällä jostain Keskilännestä Coloradoon, Kalliovuorille. Vai oliko se Montanaan? Ehkä minulle on siitä(kin) jäänyt mielikuva, että Amerikassa on tilaa. Kertoja muistelee omaelämäkerrallisesti ajautumistaan skitsofreniaan ja kivuliasta toipumista siitä, ja yrittää keskittyä joihinkin hyviin asioihin elämässä.

Mitä Laatu on? Ihmiset ovat etsineet onnea niin kauan kuin heillä on ollut aikaa ajatella muutakin kuin ruokaa, hengissäpysymistä ja suvunjatkamista. Perikles lausui hautajaispuheessaan vuonna 431 eKr, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä". Sekin on juuttunut mieleeni.

Parituhatta vuotta Periklestä myöhemmin Jeremy Bentham oli kirjoittanut jotain, minkä mieleni rekisteröi Benthamille omistetun lontoolaisen pubin seinältä. Se meni siihen tapaan, että yhteiskunnan ylimpänä pyrkimyksenä tulisi olla mahdollisimman paljon onnellisuutta mahdollisimman monille, ja koska ihmisten onnellisuus ei ole yhdenmukaista, ja koska jokainen tietää parhaiten itse, mikä hänet tekee onnelliseksi, on yhteiskunnan taattava mahdollisimman suuri vapaus mahdollisimman monille. Benthamin utilitarismissa vapauden rajoittaminen oli hyväksyttävää vain "yleisen onnellisuuden" nimissä, kuten esimerkiksi rajoitettaessa rikollisten mahdollisuuksia tuottaa onnettomuutta muille.

Jossain vaiheessa sitten mentiin taas metsään, kun sekä Perikleen aikainen ateenalainen demokratia että Benthamin järkevä liberalismi perversoituivat normittajien retorisiksi välineiksi, joilla kateelliset voivat rajoittaa muiden ihmisten onnellisuutta sen sijaan että emansipoisivat itseään onnellisuutta tavoittelemaan, kuten Perikleen ajatuksessa.

Ateenassa oli alun perin tarkoitus, että demokratia merkitsisi kaikkien vapaiden kansalaisten mahdollisuutta määrätä valtion asioista - ei valtion mahdollisuutta määrätä kansalaistensa asioista. Ehkä se Ateenassakin jäi Perikleen kaltaisten suurten ajattelijoiden visioinniksi, mutta ainakin ajatukset jäivät elämään.

Benthamillakin lähtökohta oli emansipaatio - sana, joka itsessään tuntuu perversoituneen nykymaailmassa tarkoittamaan jotain militanttia ja rivissä marssivaa femakkoa. Bentham oli muuten monen muun ohessa myös naisten emansipaation varhaisia kannattajia aikana, jolloin valtavirta piti itsestäänselvänä totuutena, että nainen on jonkinlainen miehen omistama esine tai vähintään holhouksenalainen subjekti. Lukekaapa huviksenne Suomen naisasialiikkeen pioneerin Tekla Hultinin elämästä; hän oli myös merkittävä liberaali ja Suomen kansallisen asian aktivisti 1800-1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Emansipaatio merkitsee vapautusta, ja vapautus sitä, että ihmiset, joita aiemmin on estetty tavoittelemasta onnea, laatua, tai miksi sitä halutaankin kutsua, pystyvät elämään merkittävää elämää.

Laatu on ehkä todellakin nerokas sana tähän yhteyteen, koska "merkittävän elämän eläminen" ei useinkaan tuo onnea. Hultinin ja Pirsigin kaltaiset ajattelijat päinvastoin usein ajautuvat syvään masennukseen, heitä vainotaan ja eristetään, ja heille on varmaan usein eri aikoina tarjottu sekä henkistä että fyysistä lobotomiaa ratkaisuksi "ongelmaan", jonka he olemassaolollaan muodostavat ympärillä oleville normittajille. Eikö olisi itsellekin helpompaa lakata ajattelemasta? Tehdä, mitä nyt päivittäin "täytyy", ja elää sen normin mukaan, jonka joku muu kuvittelee helpoimmaksi toteuttaa?

Mitä Laatu on? Onko se sitä, että tiedostaa? Onko se "merkityksellisen elämän elämistä"? No, jokaisen elävän olennon on tietysti Maslowin tarvehierarkian pohjalla ajateltava elossa pysymistä ja sitten jonkin verran vaistojensa tyydyttämistä. Mutta entä sen jälkeen? Onko korkeammilla tasoilla tiettyjä avaimia onneen, vai onko onnessa tai Laadussa kysymys enemmän minimitasojen täyttymisestä kaikilla pilareilla, eli johtuuko onnettomuus puutteista? Voiko olla niin, että liialliset kasaumat kaikkea aiheuttavat suurta ahdistusta? Ahdistaako silloin asioiden paino, vai ajan ja tilan hupeneminen liian vähiin, vai se, että asioista tulee savijalkaisia jättiläisiä, joiden perusta, mielekkyys, katoaa?

Perikleen ja Benthamin lauseissa kaunista on niiden kausaalisuus. Asiat johtuvat toisistaan, ne ovat loogisia. Nykypäivän ahdistuksessa ei ole enää kausaalisuutta. Asiat "ovat", eivät "johdu". Tämä nyt vain on näin. Niin se täytyy tehdä. Asioita ei pidä kyseenalaistaa - esimerkiksi miettimällä niiden syitä tai seurauksia, saati sitä, johtavatko ne laatuun tai onneen. Ne vain tehdään, koska ne täytyy tehdä; koska ne ovat niin. Päätä särkee.