tiistai 13. heinäkuuta 2010

Lontoosta

Vietin neljä päivää Lontoossa ja olen tyytyväinen, että niin tein. Palasin sunnuntain ja maanantain välissä aamuyöllä ja olin maanantaiaamuna aikamoinen zombi, mutta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kymmenen tunnin yöunet.

Englannissa oli helle kuten Suomessakin. Lontoon metrot olivat hiostavia täyteen pakattuja ihmislihatölkkejä, mutta sitä suuremmalla innolla tervehti aurinkoa jokaisella uudella asemalla, liukuportaiden yläpäässä. Huomasin taas, että Lontoo, jossa olen käynyt monia kertoja, mutten koskaan asunut, on minulle mieluisa ja läheinen kaupunki. Ehkä samasta syystä kuin Beirut. Lontookin on nimittäin mikrokosmos, jossa vallitsee käsittämätön diversiteetti. Se on maailmankaupunki tasolla, jolla vain muutama kaupunki maailmassa kilpailee. Luulen, että vain New York on loppujen lopuksi samalla kansainvälisyyden tasolla. Moni muu potentiaalinen maailmankaupunki on pikemminkin alueellinen keskus, kuten Pariisi, Berliini, Kairo, Istanbul, Moskova tai Shanghai. Ne ovat monimiljoonaisia metropoleja, joissa on paljon muualta tulleita ihmisiä, mutta niistä avautuva näköala on sittenkin olennaisesti kansallinen.

Beirut sen sijaan muistuttaa paljon pienemmästä koostaan huolimatta enemmän Lontoota ja New Yorkia. Sieltä avautuva näköala on väestön menemisen ja tulemisen ja kauas ulkomaille ja toisille mantereille ulottuvien kontaktien myötä erittäin kosmopoliittinen. Beirut ja Lontoo ovat paikkoja, joissa on mahdollista, että samassa kaupungissa vaikuttavat Jumalan puolue ja Libanonin joukot; Nasrallah, Hariri, Jumblat ja Geagea - tai kuten Lontoossa, kiihkeät hindu- ja muslimiradikaalit samassa korttelissa, tai Abu Hamza saarnaamassa samassa yhteisössä, jossa toimii myös islamistien vastustamiselle omistautuneita arabiaivoriihiä.

Kairo, Riad ja Damaskos ovat tärkeitä poliittisia pääkaupunkeja Lähi-idän kehityksen kannalta, mutta tiedotusvälineiden ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ne eivät suinkaan ole pääkallonpaikkoja. Arabimedian kannalta kolme keskeisintä kaupunkia ovat sen sijaan Lontoo, Beirut ja Doha. Niistä viimeksi mainittu tosin vain yhden satelliittitelevisioaseman ansiosta.

Lontoossa ja Beirutissa kaupunginosan vaihtaminen merkitsee myös ilmapiirin ja identiteetin vaihtumista ympärillä, muttei niin, etteikö liike kaupunginosien välillä olisi jatkuvaa. Ne ovat vaihtoehtoja, eivät vaihtoehdottomuutta. Tämä on olennaisin ero aidon monikulttuurisuuden ja eristäytyvän tai peräti slummiutuvan segregaation välillä. Kosmopoliittisissa metropoleissa syntyy nykyisin uusi identiteetti kuten Uudessa Maailmassa aikoinaan. On mahdollista olla lontoolainen tai beirutilainen, vaikkei olisikaan britti tai libanonilainen. Suurkaupungeissa, jotka eivät vielä ole kosmopoliittisia, on sen sijaan paljon suurempi segregaation vaara.

Tein Lontoossa kaikenlaisia varsin banaaleja asioita. Söin hyvän turkkilaisen lounaan kaukasialaisista esi-isistä polveutuvan jordanialaisen tutkijan kanssa. Tapasin vanhoja ja uudempia ystäviä: libanonilaisen kristityn, syyrialaisen kurdin, irakilaissyntyisen Amerikan assyrialaisen ja niin edelleen. Toki sentään otin olutta pubissa ja punaviiniä camdenilaisen opiskelija-asuntolan puutarhassa myös yhden suomalaisen ja yhden aidon britin kanssa. Yritin suhtautua kirjakauppoihin pidättyväisesti ottaen huomioon painorajoitukset ja nykyisen asuntoni pienuuden, mutta viimeistään Skoobin löytäminen Brunswickin takaa Russell Squaren metroasemaa vastapäätä oli vastustamaton kiusaus ja pari kassillista sieltä tulikin mukaan.

Turistikohteetkaan eivät jääneet tällä kertaa täysin sivuun, koska eräs kontakteistani veti minut mukaan Windsorin linnaan, legendaariseen Stonehengeen ja Yrjöjen aikaiseen Bathin kaupunkiin. Oikein hienoja paikkoja, joskin olisivat olleet vielä hienompia, jos joka paikkaan ei olisi pitänyt jonottaa niin suurten kesäisten turistilaumojen osana. Kävin myös LSE:llä, kuulin vanhojen piirien uutisia sisilialaisen punaviinin äärellä Leicester Squarellä, ranskalaisen äärellä Covent Gardenissa ja jäätelön kera Hyde Parkissa. Tein pyhiinvaelluksen Notting Hill Gatelle ja söin kalaa vapausperunoiden kera eräässä Queenswayn pubissa.

Neljän päivän osalta ilman mitään vakavasti otettavaa agendaa suoritin kaksi lomapäivääni ja viikonloppuni ihan kohtuullisesti ja absorboin siinä sivussa runsaan määrän kulttuuri- ja kirjallisuusvihjeitä, havaintoja maailmanmenon trendeistä ja joitain merkittäviäkin juoruja.

Olen huomannut, että ikäiseni ja minua nuoremmat naiset - niin suomalaiset kuin libanonilaiset kuin virolaisetkin - tarkkailevat herkeämättä toistensa lapsitilannetta ja puhuvat siitä minulle (ja epäilemättä monille muillekin). On hyvin tiedossa, että nuoret äidit tietenkin puhuvat paljon lapsistaan, mutta vieläkin enemmän lapset ja heidän puuttumisestaan johtuva alitajuinen sosiaalinen ahdistus tuntuvat puhututtavan niitä monia nuorehkoja koulutettuja naisia, jotka ovat käyttäneet elämänsä toistaiseksi muuhun kuin perheen perustamiseen. Naiset aiheuttavat toisilleen paljon paineita ja ahdistusta. Samanikäinen nainen on naiselle susi; vanhempi nainen on nuoremmalle lammaskoira, jonka vaisto pakottaa painostamaan nuorempaa nopeasti naimisiin ja lastentekoon.

Sitä tekisi mieli sanoa monille, että naisen elämä ja arvo eivät riipu siviilisäädystä, miehen tuloista eivätkä siitä, onko hänellä lapsia vai ei. Ja että oman itsensä ja elämänsä arvostaminen itsessään ei mitenkään vähennä mahdollisuuksia päästä myöhemmin halutessaan hyviin naimisiin ja saada lapsia, päinvastoin. Mutta ei sellaista voi sanoa, varsinkaan mies naiselle.

Ei kommentteja: