sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kovaa peliä Euroopan etelälaidalla

En ole ehtinyt kirjoittaa ylimääräisiä tekstejä vähään aikaan, koska viime viikot ovat olleet poikkeuksellisen aktiivisia työasioiden ja ulkomaisten vieraiden parissa. Onneksi on meneillään maaliskuun valon lisääntymisen siivittämä hyperaktiivisuuden kausi, jolloin en tarvitse niin paljon unta kuin pimeimpinä kuukausina, vaan voin huoletta riekkua pitkien päivien jälkeen illat ja yöt ravitsemusliikkeissä puhumassa ammattiasioita.

Japanin tsunami on saanut kaikki yhtäkkiä unohtamaan tyystin sen, mitä arabimaissa tapahtuu, ja sen sijaan hamstraamaan joditabletteja ja vastustamaan suomalaista ydinvoimaa. Seuraavaksi tulevat varmaan taas tappajakanit ja valkoposkihanhet. Japanin tragedia on toki paha juttu, mutta sen ei saisi antaa toimia tekosyynä ummistaa silmät Qaddafin tyrannialta.

Nyt jos koskaan olisi aika auttaa Libyan oppositiota, jonka sotilaallinen voima on ehtynyt. Qaddafi on sen sijaan saanut ulkomailta suoraa ja epäsuoraa sotilas- ja tiedustelutukea, rahaa ja palkkasotilaita, ja hänen joukkonsa ovat viime päivinä vallanneet takaisin Tripolin länsipuolisen Zawiyan kaupungin samoin kuin Tripolitaniasta itään Kyrenaikaa kohti sijaitsevat Bin Jawadin, Ras Lanufin ja Bregan. Misrata on viimeinen opposition hallitsema kaupunki Tripolitaniassa ja sen kukistuminen on vain ajan kysymys, ellei oppositio saa jostain apua.

Jos maailma jatkaa Qaddafin epäsuoraa tukemista, mikään ei tule estämään Qaddafin joukkoja valtaamasta seuraavaksi myös Benghazia ja Tobrukia, jonka jälkeen edessä on enää vain kansanmurhaan verrattavia puhdistuksia ja Libyan täysi sulkeutuminen. Tämän jälkeen Libya tulee olemaan entistäkin enemmän Venäjän, Iranin ja Syyrian yksinomainen liittolainen. Länsimaat saavat syyttää tästä itseään, koska ryhtyvät epäröintiin ja toimettomuuteen juuri silloin kun olisi pitänyt toimia, ja turhiin toimiin silloin kun olisi ollut parempi ottaa asioista selvää.

Obaman hallinto on menettänyt jotakuinkin kaiken jäljellä olleen uskottavuutensa arabimaailmassa. Onneksi on tapahtunut se, mitä jokin aika sitten ei enää jaksanut uskoa: Länsi-Euroopasta on sittenkin noussut jonkin verran ryhtiä ja johtajuutta lähinaapuruston asioissa. EU on tietysti ollut aivan hyödytön - Catherine Ashton voitaneen tulevaisuudessa laskea läntisen maailman turhimmaksi poliitikoksi - mutta sen sijaan Ranska ja Iso-Britannia ovat pitkästä aikaa löytäneet itsestään miehekkyyttä. Ranska on ottanut johtoroolin Libyan-politiikassa ja Britannia säestänyt rakentavasti. Molemmat maat ovat tunnustaneet Libyan oppositiohallinnon lailliseksi, mikä on tärkeä symbolinen teko.

Ikävä kyllä länsimailta ei vieläkään ole näkynyt symbolisia tekoja enempää, vaikka sekä Ranska että Britannia lienevätkin ryhtyneet aktiivitoimiin tiedustelupalvelujen ja erikoisjoukkojen alueella. Muut Euroopan maat ovat tukeneet Qaddafia - mukaan lukien Suomi, joka myös rakensi Neuvostoliiton käskystä massiivisia asetehtaita Qaddafin hallinnolle, kuten Suomen Kuvalehti jokin aika sitten uutisoi. Toisin sanoen Suomi on osallistunut aktiivisesti terrorismin tukemiseen - onhan Qaddafin hallinto yksi niistä hallituksista maailmassa, jotka ovat jatkuvasti suoraan tukeneet kansainvälistä terrorismia. Vasta viime vuonna Qaddafi julisti myös julkisesti jihadin Sveitsiä vastaan.

Kaikki ne länsijohtajat, jotka vaativat lentokiellon tai vastaiskujen tueksi ensin YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää, tukevat itse asiassa Qaddafia. He nimittäin tietävät, että Venäjä ja Kiina suojelevat Qaddafia eivätkä sallisi YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä Qaddafia vastaan. Libyan paikka YK:ssa on annettu Syyrialle, joka edustaa samaa ideologiaa kuin Qaddafi.

Tilanteen absurdiutta kuvaa se, että Arabiliitto on tänä päivänä edistyksellisempi demokratian puolustamisessa kuin EU, sillä Arabiliitto on suhtautunut myönteisesti lentokiellon toimeenpanemiseen - toisin kuin EU, joka ei ole onnistunut tekemään huippukalliilla vakausjoukoillaan toistaiseksi muuta kuin tukemaan Tšadin diktaattoria, joka siitä huolimatta heitti rauhanturvaajat pois maasta. Siellä pyörivät suomalaisetkin turhissa hommissa diktaattorin "vakautta" turvaamassa, sen sijaan että olisivat olleet historian oikealla puolella esimerkiksi suojelemassa uhanalaisia demokratioita Georgiassa, Libanonissa tai nyt Tunisiassa ja Egyptissä. Länsimaiden tolkuton aneemisuus Libyan ja muun arabimaailman tapahtumien suhteen pistää vihaksi.

Libanonissa on huomenna maanantaina 14. maaliskuuta ja seetrivallankumouksen vuosipäivä. Länsimielinen ja demokraattinen Maalis-14-liittouma on joutunut ajetuksi oppositioon epädemokraattisella masinaatiolla ja Hizbullah liittolaisineen näyttää myös hidastaneen murhatutkimusten etenemisen. Luvattuja syytteitä ei ole edelleenkään julkistettu. Mahdetaanko niitä enää koskaan julkaista?

Sillä välin Hizbullah, Syyria, Iran ja Venäjä ovat aggressiivisesti laajentaneet tiedusteluverkostojaan arabimaailmassa, kuten uutiset Libanonista, Irakista ja Egyptistä kertovat. Kohteina ovat erityisesti matkapuhelin- ja internet-verkot, joiden vakoilua yritetään saada hyvin aggressiivisin keinoin (ml. murhin) haltuun. Sähköistä vakoilua käytetään sitten hyväksi identifioimaan ja likvidoimaan oppositiovoimien aktiivisia yksilöitä. Tällä tavoin voidaan saavuttaa takaisin aiempina vuosina menetetty pelon yliote. Myös Beirutin lentokentällä ja epäilemättä muissakin liikennesolmukohdissa aggressiivinen tiedustelu on lisääntynyt. Asialla eivät ole länsivallat, vaan vastapuoli.

Kaikkien näiden huonojen uutisten keskellä kaksi merkittävintä uutista on jäänyt monilta huomaamatta. Ensimmäinen niistä koskee turvallisuuspalvelujen (mukhabarat) lakkauttamista ja uudelleen organisointia Tunisiassa ja Egyptissä. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa tarkkailijoille, että kyseessä olivat aidot ja oikeat vallankumoukset. Tunisiassa armeijaa lähellä olevat piirit ovat tällä tavoin onnistuneet saamaan niskalenkin institutionaalisesta vastustajastaan mukhabaratista. Egyptissä sen sijaan se järjestelmällinen tapa, jolla kolme eri mukhabaratin päämajaa tyhjennettiin samanaikaisesti, on melko huolestuttava, sillä toimintatapa oli niin selvästi Hizbullahin ja Hamasin kaltainen. On kuitenkin myös paljon mahdollista, että asialla oli samoin kuin Tunisiassa sotilastiedustelu.

Tunisian ja Egyptin mukhabarateja on tarkoitus uudistaa niin, että ne vastaisuudessa keskittyisivät ainoastaan terrorismin torjuntaan ja vastavakoiluun, jotka ovat päätehtäviä myös länsimaisissa turvallisuuspalveluissa. Jos tämä todella toteutuu lupausten mukaisesti, kyseessä on dramaattinen uudistus arabimaiden hallintokulttuuriin - ja se tarkoittaisi, että demokratia ehkä aivan oikeasti ottaa juurta Tunisiassa ja Egyptissä. Tähän asti nimittäin autoritääristen maiden turvallisuuspalvelut ovat keskittyneet pääasiassa poliittisen opposition vainoamiseen ja kansalaisten vakoilemiseen. Ne ovat olleet vallankäytön likaisia rukkasia, massiivisen korruption pesiä ja rikollisuuden harjoittajia eivätkä sen torjujia. Ne ovat mädättäneet sisältä päin näiden maiden hallintojen moraalin ja oikeusjärjestelmän (koska näiden palvelujen tuhannet työntekijät ovat olleet lain ylä- ja ulkopuolella).

Autoritääristen maiden yhteiskuntia ei voi ymmärtää ymmärtämättä sitä, kuinka totaalisesti turvallisuuspalvelujen valta on turmellut nämä yhteiskunnat. Naapurit ovat voineet hankkiutua eroon toisistaan käyttämällä hyväkseen suhteitaan mukhabaratiin. Isät ovat voineet maksusta järjestää tytärtensä ei-toivotut sulhasehdokkaat varuskuntiin, vankiloihin tai kadoksiin. Bisnesmiehet ovat voineet maksaa kilpailijoidensa toiminnan estämisestä ja tarvittaessa kilpailijoidensa eliminoinnista. Jokainen on ennen pitkää tarvinnut "suhteita" (mukhabaratiin) oman uransa edistämiseksi, ja tästä on aina pitänyt maksaa hinta, eli urkkia ja pettää omia tuttaviaan. Sellainen ei ole kansakunnan psyykelle terveellistä, kuten me Suomestakin Kekkosen ajoista tiedämme.

Toinen tärkeä uutinen on se, että arabikansannousut eivät ole laantuneet. Päinvastoin, mielenosoitusaalto on levinnyt nyt kaikkiin arabimaihin. Ainoastaan kaksi arabimaata, Arabiemiraatit ja Mauritania, eivät ole vielä päässeet minun kartalleni joukkomielenosoitusten muodossa, mutta niistäkin Arabiemiraateissa on jo verbaalisella tasolla esitetty arabikumousten hengessä protesteja (varsin maltillisia), ja Mauritanian kohdalla saattaa hyvin olla kyse siitä, että uutiset sieltä eivät vain yksinkertaisesti ole kiinnostaneet ketään, niin etten ole niitä nähnyt. Toisin kuin useimmissa muissa arabimaissa, Mauritaniassa minulla ei ole (vielä) naamakirjakavereita.

Egyptissä provokaattorit ovat järjestäneet odotetusti väkivaltaisia yhteenottoja koptilaisten kristittyjen ja muslimikiihkoilijoiden välille. Nämä eivät onnistuneet edes pommi-iskuin keskiluokkaisissa piireissä aiemmin, joten provokaattorit siirtyivät köyhälistön pariin, ja siellä väkivaltaisuudet ottivatkin juurta, niin että ainakin 13 ihmistä kuoli kadun sulkemisesta syntyneissä joukkotappeluissa ja kaksi ihmistä puolestaan kuoli Romeo ja Juulia -tyyppisessä tragediassa, jossa nuori kristitty ja muslimi onnistuivat seurustelullaan suututtamaan molempien sukulaiset joukkomellakoiden asteelle.

Sektaarinen väkivalta uhkaa myös Bahrainia, jossa on alettu Iranin ja Hizbullahin tuella muodostaa shiialaista militiaa ja hallituksen lojalistit puolestaan vastakkaista sunnalaista militiaa. Niin ikään väkivalta on jatkunut Jemenissä ja Sudanissa. Monissa muissa arabimaissa on ollut väkivallattomia mielenosoituksia, myös perinteisesti hyvin rauhallisina pidetyissä Omanissa ja Kuwaitissa.

Saudi-Arabiaan perjantaiksi koolle kutsuttu suuttumuksen päivä lässähti hallituksen mittaviin vastatoimiin, joilla ennalta ehkäistiin ja kriminalisoitiin mielenosoitukset etukäteisesti. Saudi-Arabian tilannetta ei myöskään helpota se, että aktivistinen vallankumousmieliala näyttää identifioituvan kymmenen prosentin shiialaiseen vähemmistöön itärannikolla; ja heidän takanaan nähdään säännöllisesti Iranin ja Hizbullahin salahankkeita.

Länsimaat näyttävät yhä olevan hukassa, mutta toivon vapaan maailman puolesta, että se vain näyttää siltä. Toivon, että jossain kulissien takana Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja muut johtavat länsivallat olisivat yhtä aktiivisia kuin autoritääriset vastustajansa Venäjä, Kiina, Iran ja näiden vähäisemmät vasallit. Iran ja Syyria ovat viime viikkoina tiivistäneet strategista, poliittista ja tiedusteluyhteistyötään monilla aloilla ja Syyria on myös lähetetty luomaan hajaannusta arabimaailmaan. Syyria on kosiskellut Egyptin uutta johtajaa kenraali Tantawia ja epäilemättä samaa yritetään kulissien takana myös Tunisiassa.

Venäjä, Iran ja Syyria ovat myös tiivistäneet yhteistyötään Turkin kanssa, mitä ovat suuresti helpottaneet EU:n piirissä Turkkia vastaan suunnattu eristys ja agitointi. Venäjän ja Iranin tavoitteena on ns. neljän meren geopoliittinen sulku - neljällä merellä viitataan itäiseen Välimereen, Mustaanmereen, Kaspianmereen ja Persianlahteen. Energiapolitiikka on tämän geopolitiikan oleellinen alalaji, sillä Venäjän ja Iranin yhteinen voimakas intressi on pitää energiaraaka-aineiden hinta mahdollisimman korkealla sekä estää vaihtoehtoisten energiareittien avautuminen eurooppalaisille Pohjois-Afrikasta ja Turkista. Nordstream-putki on saman strategian itämerellinen ulottuvuus, jonka tarkoituksena näyttää olevan Baltian ja Puolan geopoliittinen eristäminen sekä EU:n sivuuttaminen Venäjän-Saksan akselilla.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta katsauksesta. USA:n suhteen on kuitenkin sanottava, että jenkkejä huudetaan aina apuun tällaisissa tilanteissa, mutta jälkikäteen heitä ei koskaan kiitetä, hyvä jos selviävät haukuilla. Vaikka tämä on osin heidän omaa syytään, on maailman muilla sivistysmailla syytä katsoa peiliin.

Jos itse olisin USA:n presidentti, en pelkästään vaatisi YK:n valtuutusta (no, arabiliittokin voisi ehkä käydä), vaan myös turvallisuusneuvoston muiden jäsenten osallistumista vastuunkantoon myös paikan päällä, kun verta vuodatetaan.

- IJ

Observer kirjoitti...

Olen samaa mieltä, että jenkkejä kohdellaan harvinaisen usein kiittämättömästi, eikä sitä voi kuitata pelkästään suurvallan rooliin liittyvällä taakalla.

Tässä tapauksessa katson kuitenkin, että interventio Libyan tilanteeseen palvelisi selvästi länsimaiden omia etuja. Omien alueellisten etujen ajaminen ei ole lainkaan tuomittavaa, kun kyseessä on julma diktatuuri ja oppositiolla onnistumisen mahdollisuus. Humanitääriset perusteet ovat olemassa enkä näe Qaddafin kaltaisilla hallitsijoilla mitään erityistä legitimiteettiperustaa, heillä kun ei ole oman kansansa mandaattia.

Kun lisäksi on olemassa osaa maasta hallinnassaan pitävä libyalainen oppositio ja alueellinen (Arabiliiton) hyväksyntä, niin ainakin lentokielto olisi hyvä toimeenpanna. Voihan olla, että se auttaisi riittävästi Libyan oppositiota eikä länsimaista verta tarvitsisi vuodattaa. Viime kädessä vastuu on tietysti libyalaisilla itsellään.

Lisäksi länsimaiden selkeä asettuminen opposition puolelle olisi erittäin tärkeää siksi, että Qaddafi tukeutuu jo tällä hetkellä palkkasotilasjoukkoihin ja tällaiset joukot kaikkoavat, jos uhkaavat jäädä palkatta ja joutua kotimaidensa viranomaisten vastatoimien kohteiksi. Kuinkahan monta suomalaista "Saharan hirmua" Qaddafin joukoissa tällä hetkellä on?

Observer kirjoitti...

Mitä tulee Japanin tragediaan, erehdyin tänään näkemään iltapäivälehtien kansia. Yli 10 000 japanilaista on saanut surmansa tuhossa, mutta suomalaiset ovat huolissaan siitä, että "tv-kokki pakeni ydinuhkaa". O tempora o mores...!