Viimeinkin kevään tulon tuntee. Päivistä on tullut pitkiä, valon tulva herättää sielun ja hormonit talviunestaan. Ne, jotka tuntevat minut, näkevät nyt minua paljon entistä enemmän kahviloissa, baareissa, sosiaalisilla illallisilla, pitkillä kävelyretkillä ja lintutorneissa, mutta vastaavasti tilanteesta kärsivät virtuaaliset tuttavani ja ulkomaiset lukijani, koska olen kirjallisesti tuotteliaampi aina silloin kun minulla on päivittäisessä elämässä tylsempää.
Talven aikana minulla oli monta projektia. Yksi niistä on tietysti se, mistä minulle tällä hetkellä maksetaan, ja Luojan kiitos sekin on vähitellen ja nykäyksittäin edistynyt vääjäämättä. Toinen projektini oli rehabilitoida ja editoida nuorena kirjoittamistani romaaneista ainakin pari. Tämä hanke alkoi ihan hyvin, mutta viimeiset kuukaudet on ollut kesken, koska muut hankkeet ovat koko ajan olleet etusijalla.
Viimeksi mainittuun liittyen olin myös päättänyt lukea yhden kirjan jokaiselta suomalaiselta dekkarikirjailijalta, mutta hankkeen edetessä huomasin näitä kirjailijoita olevan lukuisa määrä enemmän kuin olin luullutkaan, joten projekti jatkunee hamaan tulevaisuuteen enkä siten saa esittää lukijoille lopullista totuutta siitä, kuka tai ketkä näistä ovat parhaita. Olen lukenut kaikenlaista aiemminkin mutta alla olevassa mainitsen vain tämäntalvisen projektini käsittämät teokset.
Sen verran voin väliaikatuloksista sanoa, että Reijo Mäki (Lännen mies) pärjää tyylillisesti ja kirjallisesti hyvin, mutta tarinoiden rakentaminen muutamien sinänsä hyvien lähtökohtien ympärille on jotenkin hatarampaa, pliisumpaa. Päinvastainen tilanne vallitsee Ilkka Remeksen (Itäveri) ja Taavi Soininvaaran (Kriittinen tiheys) kohdalla, jotka kummatkin kirjoittavat trillerimäisiä juttuja. Niissä parasta ovat erinomaiset lähtöideat. Ikävä kyllä kirjallisesti ja tyylillisesti Remes on minusta keskinkertainen ja Soininvaara paikoin häkellyttävän huono. Toisaalta, Remes pärjää kyllä jollekin Dan Brownille ja Soininvaaran teos olisi paljon parempi, jos joku pätevä ja suomen kieltä osaava kirjallisuustoimittaja olisi käynyt sen kunnolla läpi.
Matti Yrjänä Joensuu (Pahan pappi) on projektissani vaikeammin sijoitettava. En oikein ymmärrä, mihin kirja tarkalleen tähtäsi, ja minua paikoin ärsytti sen jeesusteleva ruikutus, ennen kaikkea kirjassa esiintyneen kirjailijahahmon kohdalla (kirjailijan alter ego?). Toisaalta kirjassa oli paljon uskottavampaa ja syvempää psykologista kuvausta henkilöistä - muista paitsi päähenkilöpoliisista, joka jäi persoonattomaksi ja etäiseksi - ja jo tämä asia yksinään nosti Joensuun listauksessani pinnallisen Remeksen ja tuskaisesti kömpelöä rautalankaa vääntävän Soininvaaran yläpuolelle.
Tulin siihen tulokseen, että täytyy lukea kokeen vuoksi jotain muutakin Mäeltä ja Joensuulta, jotta voin lausua tuomioni. Soininvaaran kirja teki lopussa selväksi, että kyse on serialistin työstä, jolle on tulossa jatkoa. On epäselvää, haluanko sitä jatkoa edes nähdä, kun Kriittinen tiheys oli niin täynnä kielioppivirheitä, epäjohdonmukaisuuksia, faktavirheitä ja mustavalkoisia psykologisia profiileja, että kirjan erinomaiset ainekset - luettu taustatieto, kompleksiset henkilöt ongelmineen, raadolliset paljastukset politiikan ja bisneksen kytköksistä Suomessa ja maailmalla - menivät hukkaan kirjallisesti raakileeksi jääneessä teoksessa.
Tuntui tämän talvisen rupeaman jälkeen siltä, että palaan hetkeksi takaisin Boris Akuninin, John le Carrén ja David Ignatiuksen pariin sekä tietysti vanhoihin suomalaisiin kuten Vilho Helasen dekkarisarjaan ja Peter Wingeen.
Kävin myös äänestämässä heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Minulle oli alusta asti selvää, mitä puoluetta ja ketä henkilöä äänestäisin. Tämän blogin kirjoittaja on moraalisesti johdonmukainen klassinen liberaali, jolla on konservatiivisia tapoja mutta joka antaa muiden kukkien rauhassa kukkia; isänmaallinen mutta kosmopoliittinen länsimaisen demokratian ystävä, jolla ei ole antipatioita muiden uskontojen ja rotujen edustajia kohtaan; talouden tilasta ja yrittämisen edellytyksistä sekä Suomessa että Euroopassa syvästi huolestunut köyhänpuoleinen pikkuporvari. Kaiken lisäksi olen ollut jo vuosikymmenen siinä onnellisessa tilassa, että tunnen aina henkilökohtaisesti omat eduskunta- ja kunnallisvaaliehdokkaani. Toivottavasti jonain päivänä näen ehdokkaani myös presidentinvaaleissa.
2 kommenttia:
On tietenkin aika erilainen lähtökohta kirjoittaa viihteellista dekkaria tai rikosromaania, jossa yhteiskunnan ilmiöt ja yksilöpsykologiset ainekset sekoittuvat kuten elämässä tapahtuu. Jälkimmäisessä kirjoittajan kokemusten ja lukijan kokemusten tulokulmat “elämään” voivat poiketa paljonkin (vrt. jeesustelu). Edellisessä (dekkarit) sellaisella ei ole merkitystä. Itseäni murhan viihteellistäminen ei kiinnosta. On mielenkiintoisempaa tarkata miten kirjailija käsittelee rikosta suhteessa laajempaan ja syvempään kerrokseen yhteisö-yksilö -akselilla.
M. Y. Joensuun paikoin erinomaisessa kerronnassa onkin tavoiteltu jotain suurempaa, mutta mitä? Ehkä minua ärsytti takakansiteksti, jossa puhuttiin jylläävistä pahuuden voimista ja isänmaan yhä kylmemmiksi käyvistä kasvoista.
Mikko Moisio -nimisen kirjailijahenkilön tarina kaikkine ankeine piirteineen (kotiväkivalta, ilkeä ex-vaimo) ja traumojen kertautuminen sukupolvilta toisille on kuvattu varsin väkevästi, mutta odotin koko kirjan ajan, että tämä punainen lanka jotenkin yhdistyisi toisiin kahteen juoneen: poliisipäähenkilön tutkimuksiin sekä kirjalle nimen antaneen "pahan papin" sarjamurhanhimoisiin houreisiin. Näin ei kuitenkaan käy, vaan kirjan kolme juonta jäävät toisistaan irrallisiksi ja yhdistyvät toisiinsa vain sattuman kautta.
Lapsen mielikuvitusmaailmaa on kuvattu paikoin erittäin hienosti ja muutenkin sitä, kuinka erilailla jotkut ihmiset näkevät maailmaa. Kirjan sanomiin näyttää kuuluvan, että on ressukoita, joiden hulluuden taustalta löytyy pahoja lähiomaisia. Mutta sitten kuitenkin kirjan "pääpaha" on tästä kaikesta irrallinen ja hänen taustaansa sivutaan vain vähän lopussa eikä siitä kerrota oikeastaan kuin anekdootteja.
Kirjailija tuskin tarkoittaa sanoa, että pahuus on syrjäytyneen hullun itselleen kehittelemää maahis-uskontoa mitään tarkoittamattomine latinankielisine loitsuineen. Pikemminkin pahuus löytyy Moision ex-vaimosta ja vanhemmista. Yksi poliiseistakin osoittautuu epärehelliseksi, mutta myös tämä langanpätkä jää lopulta ilmaan roikkumaan. Odotin hyvin pitkään Moision ja Maahisen tarinoiden yhtymistä ja ehkä kirjailijakin oli kirjaa aloittaessaan sitä pohtinut, mutta "jeesustelu" ei sitten antanut siihen myöten.
Mihin tällöin tarvitaan persoonattomaksi jäävää päähenkilöä Harjunpäätä? Olisiko jokin muu genre kuin rikosromaani ollut alunperin oikeampi halutun kuvaamiseen?
Lähetä kommentti