torstai 25. elokuuta 2011

Viestinnän politiikasta

Kaikkeen politiikkaan kuuluu olennaisena osana teatteri. Vaikuttaminen on yhdistelmä viestintätaitoja ja vallankäyttöä - suostuttelua ja pakottamista. Mitä vähemmän itsellä on valtaa ja siis pakottavia keinoja, sitä enemmän pitää toimia viestinnällisin keinoin: vakuuttaa, tehdä vaikutus ja muokata mielipiteitä. Pitää kannustaa kannattajiaan ja lannistaa vastustajiaan, ja saada välinpitämättömän enemmistön mielipiteet omalle puolelle.

Diktatuureissa retoriikka ja teatteri ovat lumetta, jolla pönkitetään henkilökulttia ja aivopestään massoja. Demokratiassa ne ovat sen sijaan keskeisin tapa, jolla politiikkaa todellisuudessa tehdään. Eiväthän äänestäjät saa juuri koskaan äänestää varsinaisista asioista - Suomessa heille on suotu tämä mahdollisuus vain kaksi kertaa: kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Sen sijaan he äänestävät puolueista ja henkilöistä. Retoriikkaa ja teatteria tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mitä äänestetään, kun äänestetään puoluetta X tai henkilöä Y.

Legendaarisimmat poliitit ja opportunistit Alkibiadeesta aina Walid Jumblattiin saakka pystyvät villitsemään väkijoukkoja värikkäillä palopuheillaan vaikka olisivat vaihtaneet monta kertaa puolta ja kääntäneet takkia. Alkibiades puhui silkoilla väittelylahjoillaan ja näyttävällä esiintymisellä järkipolitiikkaa ajaneet vanhemmat valtiomiehet suohon ja lietsoi Ateenan järjettömään sotaretkeen Syrakusaa vastaan, minkä jälkeen Alkibiades itse jätti armeijansa sotakentälle ja loikkasi Persiaan.

Mitä Jumblattiin tulee, hän oli aikoinaan Neuvostoliiton ja Syyrian leirissä, mutta loikkasi Progressiivisine sosialistipuolueineen seetrivallankumouksen aattona oppositioon. Muistan yhä kuinka hän villitsi satatuhatpäiset nuorisojoukot puoluekantaan ja uskontokuntaan katsomatta hurmioon syyttämällä Syyrian presidenttiä aasiksi, koiraksi ja valtameren rannalle sylkemäksi valaaksi. Kun vastapuolen media sitten hyökkäsi häntä vastaan, häneltä kysyttiin, oliko hän kenties mennyt puheessaan hieman liian pitkälle, mihin hän vastasi Syyrian eläinsuojeluyhdistyksen olevan huolissaan viattomien luontokappaleiden herjauksesta.

Pari vuotta myöhemmin Jumblattin palopuheet ja paljastukset johtivat puolentoista viikon sisällissotaan Länsi-Beirutissa ja Shufissa. Siitä runsaan vuoden kuluttua taas Jumblatt loikkasi jälleen Hizbullahin ja Syyrian leiriin, riistäen siten seetrivallankumouksen tekijöiltä heidän parlamenttienemmistönsä ja mahdollistaen ilman vaaleja toteutetun vallankaappauksen.

*** *** ***

En voi kyllin korostaa, kuinka tärkeää vallankumouksia tehdessä on näyttää hyvältä. Vallankumoukset ovat valtavia demonstratiivisia tapahtumia, joissa pitää toki myös ottaa haltuun katuja, aukioita ja loikkareiden avulla vallankäytön välineitä, mutta niissä pitää myös ottaa haltuun yleisön mieliä ja sydämiä. Näyttävät performanssit ovat ehdottomasti tarpeen median huomion kiinnittämiseksi, katsojien koukuttamiseksi ja lopulta yleisen mielipiteen vakuuttamiseksi.

Jos kyse on pelkästä hulinoinnissa, polttopulloista ja kauppojen ryöstelystä, silloin kyseessä ei ole mikään vallankumous, vaan kuten Kreikan ja Britannian tapahtumissa, anarkistien ja äärivasemmiston riehuminen. Samaa vaikuttamisen tasoa edustavat islamistien pommit ja risupartaisten nuortenmiesten harrastamat Amerikan lippujen polttajaiset. Onkin nyt arabikevään kääntyessä syksyksi erittäin tärkeää huomioida, ettei mikään islamistien pommi ole viime vuosikymmenten aikana innostanut arabinuorisoa samanlaisiin saavutuksiin kuin tämän vuoden tapahtumat.

Miten tämä on ollut mahdollista? Kynä on taas osoittanut joskus olevansa miekkaa mahtavampi. Modernisoituna: Facebook ja Youtube ovat osoittautuneet mahtavammiksi kuin al-Qa'idan pommit ja jopa Qaddafin tankit. Kulttuuritaistelussa musiikkivideot ja yhteisöviestimet ovatkin toimineet bin Ladenin ja kumppanien sanomaa vastaan paremmin kuin mikään pompöösi huippukokous tai abstrakti ylätason dialogi. Mediatekoina Neda Aghasoltanin ja Muhammad Bouazizin kuolemat ovat voittaneet Khomeinin kuuluisan Rushdie-fatwan. Jos jokin niin Tahrir-aukion tapahtumat ja viime päivien Tripolin vapautus voivat sysätä kymmenen vuoden takaisen 9/11-iskun historian reunamerkintöjen joukkoon.

Taistelu ei tietenkään ole vielä voitettu. Egyptistä kuuluu paljon huolestuttavaa; olin aina sitä mieltä, että vaalit olisi pitänyt järjestää mahdollisimman pian, ja että liberaali oppositio teki virheen vaatiessaan niiden lykkäämistä, tehden siten mahdollisesti tilaa sotilaseliitin ja Muslimiveljeskunnan kytkyille. Syyriassa hallitus jatkaa sotaansa kokonaista sukupolvea vastaan - tuhansia on kuollut ja lukemattomia enemmän vangittu ympäri maata mitä kammottavimpiin pidätyskeskuksiin, joissa ihmiset kuolevat tukehtumiseen ja lämpöhalvaukseen. Aiemmassa blogiviestissäni mainittu tuttu poika sentään saatiin suhteilla haettua kotiin - kidutuksen ja yli kuukauden painajaismaisen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän näki samanikäisten poikien kuolevan.

Tätä suuremmalla syyllä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka aseeton voi kukistaa sen, jolla on kaikki aseet. Ainoa tie tähän on performatiivinen. Mielenosoittajista tulee näyttelijöitä suuressa tositeeveeshowssa, ja televisiokuvaa, videoita, kuvia ja twiittejä maailmalle välittävistä kannattajista taas tuottajia ja markkinoijia. Tätä työtä ja siihen puolen vuosikymmenen aikana kertyneitä taitoja ja kykyjä ei tule väheksyä. Ylipäätään maailman ei kannattaisi väheksyä sitä sukupolvea, joka nyt on 15-30-vuotiaita. Nämä ihmiset ovat jo puhtaasti teknologisten innovaatioiden vuoksi tottuneempia ja osaavampia viestinnällisessä vaikuttamisessa kuin heitä vanhemmat. He ovat myös kielitaitoisempia ja kansainvälisempiä kuin mikään aiempi sukupolvi maailmassa.

Kilpailu alalla on tänä päivänä kovaa, joten perinteinen rytmikäs huutelu ja lippujen polttaminen ei enää riitä. On mobilisoitava kaikki performatiivinen potentiaali. Libyalaiset näyttävät kyllä osaavan kiitettävästi patsastelun erilaisten amatöörimäisten asevärkkien kanssa sekä perinteisten joukkojuhlimisten alati tunteisiin vetoavan voiman. Yhdessä suhteessa on kuitenkin paljon korjaamisen varaa: nuoret naiset puuttuvat mediasodan eturintamasta. Tässä suhteessa libyalaiset ja jemeniläiset eivät ole pärjänneet edes iranilaisille, tunisialaisille ja egyptiläisille, puhumattakaan georgialaisista, ukrainalaisista ja libanonilaisista.

Oltiinpa Julia Tymoshenkon menestyksestä poliitikkona mitä mieltä tahansa, hän niitti mainetta maailman kauneimpana pääministerinä. Libanonin seetrivallankumous muistutti ajoittain muotinäytöstä, kun yliopistojen sosiaaliset huippusuorittajat toivat kaduille, usein seetrilippuihin verhottuina, kiistattomat argumenttinsa, jotka kyllä kääntävät päitä aivan erilailla kuin Hizbullahin parransänget ja huivipäiset matamit.

Jos mielenosoituksiin vastataan väkivallalla, kuten Tiananmenin aukiolla, Iranissa ja viimeksi Libyassa ja Syyriassa, myös marttyyrien estetiikka nousee uuteen arvoon. Suomessa lauletaan Ateenalaisten laulussa:

Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat, nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon:
taistossa kaatuen hän - kaunis on kuolossa myös!

Silti komeinkaan nuorukainen ei marttyyrina lietso ihmisiä pyhään vihaan niin kuin Iranin vihreän vallankumouksen sateeseen hukkuneiden kyyneleiden ikoni Neda, jonka kuoleman kaiut tuntuivat kantavan kauemmas kuin koko muu veriorgia yhteensä.

Jos ei marttyyriksi nosteta nuorta naista niin lapsi ajaa myös asian tunteiden nostattajana, tästä viimeisimpänä esimerkkinä Syyrian mukhabaratin kuoliaaksi kiduttama 13-vuotias Hamza-poika, jonka rikos oli maalata Dara'assa tuntemattomaan seinään tai muurinpätkään Tunisian ja Egyptin vallankumouksia tukeva graffiti. Syyrialaiset ystäväni totesivat viime viikon pitkällisessä Pyhän Urhon pyöreän pöydän istunnossamme, että ilman Dara'aa ja järjettömiä lastenmurhia syyrialaiset eivät olisi ehkä vieläkään raivostuneet tarpeeksi.

Arabikevään tekijät ovat kasvaneet visuaalisessa mediaympäristössä: internetin, yhteisöviestimien, elokuvan, musiikkivideoiden ja jokamiehen kannettavan multimediavarustuksen maailmassa. Niinpä tämä sukupolvi on ymmärtänyt myös vallankumousten esteettisyyden tärkeyden - ja sen, kuinka olennaista on tavoittaa mielet ja sydämet yli valtioiden, puolueiden ja uskontojen rajojen. Laajalevikkiset kielet kuten englanti ja arabia toki auttavat laajojen yleisöjen tavoittamisessa, mutta vielä enemmän siinä auttaa sanaton, visuaalinen viestintä. Se jos mikä on tänä vuonna osoittanut yli kulttuurirajojen ihmisten yhteiset unelmat ja tunteet.

Vain tällainen viestintä pystyy kunnolla vastaamaan totalitäärisen ja monomaanisen vihanlietsonnan haasteisiin, joista islamistit ja islamofobit esimerkkeinä. En voi kylliksi painottaa sitä, ettei vihapuhetta voiteta sensuurilla ja uusilla kielloilla, vaan niillä keinoilla, joita arabikevään tekijät ovat käyttäneet.

Det kostar att vara cool, luki ruotsalaisen opiskelija-asuntolani yhteistilojen seinällä, mutta ei se välttämättä rahaa vaadi vaan poseerausta, liehuvia lippuja, liekehtiviä tyrannin kuvia, patsaiden naamojen polkemista kengillä ja muuta mukavaa. Jos tilanne menee pahemmaksi, on hyvä patsastella erilaisten aseiden kanssa ja harjoittaa poliittista kruisailua eli ajella autolla kannattajat ikkunoista ulkona ja lippuja liehuttaen sekä huutaa iskulauseita tai vaihtoehtoisesti soittaa teeman mukaista musiikkia.

Jos tilanne on suhteellisen turvallinen, kannattaa marssittaa ulos naiset, lapset ja lemmikkieläimet, kuten vaikkapa tämä papukaija, joka osaa sanoa "kansa vaatii regiimiä alas", tai Kreikan mellakkakoira.

Vanhukset ovat oikein hyviä taiteellisiin kuviin (varsinkin mustavalkoisiin). Sydäntä lämmittää nähdä vanha pappa rynkyn kanssa toivomassa lapsenlapsenlapsilleen parempaa maailmaa, joka on vapaa veljellisen everstin kaltaisista syöpäläisistä, tai vanha mummo huutamassa tyranniaa alas.

Paremman puutteessa käyvät tavanomaiset nuoret miehet, mutta keski-ikäiset sopivat videokuvaa paremmin syventäviin ihmisprofiilijuttuihin, joissa lihakauppias Mahmud kertoo molempien poikiensa kaatuneen vapauden puolesta, tai suurperheellinen huivitettu siivooja Fatima unelmoi tyttärelleen hyvän avioliiton lisäksi myös koulutusta. Isät ja äidit, joilla on ns. rehellinen työpaikka, vetoavat keskivertokatsojiin paremmin kuin kuumapäiset opiskelijat, jotka tenttien tekemisen sijaan polttavat lippuja ja autonrenkaita.

*** *** ***

Kaikki tämä liittyy kysymykseen, jota olen nuoruuden päivinäni usein pohtinut, eli mistä johtuu, että totalitäärit osaavat tunteisiin vetoavan massaviestinnän paremmin kuin liberaalit. Ovatko jälkimmäiset liian individualistisia? Argumentti ei ole oikein koskaan vakuuttanut minua, koska vapauden kannattajat ovat kuitenkin yleensä sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalisilta taidoiltaan vieläpä kehittyneempiä kuin putkiaivoiset dogmaatikot. Kuitenkin natsit, kommunistit ja islamistit tuntuvat aina porskuttavan propagandallaan, symboleillaan, mahtipontisella musiikillaan ja marttyyrivideoillaan.

Enemmän kuin individualismin ja kollektivismin erosta, se johtuu mielestäni siitä, että ihminen on sittenkin emotionaalinen otus: tunteisiin vaikuttaminen ohittaa suoraan rationaalisen viestinnän pelisäännöt, ja siksi se menee härskisti jonon ohi suoraan hypotalamukseen.

Minulla oli kerran ystävä Jumalanpuolueessa, tai ei hän oikeastaan ystävä ollut eikä varmaan edes puolueen jäsen, vaan satunnainen tuttava ja wannabe. Tapahtui nimittäin kerran Beirutin keskustan telttaleirin aikaan että yritin päästä oikaisemaan erään laita-alueen läpi, jolloin minut pysäytti noin 17-vuotias poika - aseeton ja aivan tavallisen näköinen, mutta kontekstin huomioiden todennäköisesti noita vapaaehtoisia, joita shiiapuolueet olivat värvänneet pysäyttelemään ohikulkijoita ja "vartioimaan" valtaamiaan katuosuuksia piikkilankabarrikadeilla.

Tilanne ei ollut mitenkään uhkaava - sellaisissa olen ollut paljon vanhempien ja aseistettujen henkilöiden kanssa samoilla nurkilla - mutta tietysti jossain määrin kiusallinen, koska eihän tällaisilla nulikoilla pitäisi olla mitään oikeutta esiintyä auktoriteetteina julkisilla paikoilla. Osoitin kuitenkin tapani mukaan täydellistä normaaliutta ja poika oli hämmentynyt eikä tuntunut keksivän mitä muuta oudon läpikulkijan kohdalla tehdä, joten hän kyseli millaista Suomessa on, voiko sinne saada viisumin ja lähetti minulle Facebookiin frendipyynnön.

Muutaman kuukauden "Kamikaze-Hasan" oli rajoitetun listan kaverini ja linkitti jatkuvalla syötöllä Jumalanpuolueen ikonografiaa, marttyyriuden ihannointia, ahl al-baytin seikkailuja jumalaisessa voitossa ja marssimusiikin säestyksellä liehuvia keltaisia lippuja. Hän oli vieläpä tehnyt itsestään Photoshopilla melko kitshisen sankarikollaasin, jossa esiintyi valkokasvoisena taustalla kukkia, minareetteja ja ohjuksia. Lopulta hän katosi yhtä mystisesti kuin oli tullut. Ehkä en likettänyt tarpeeksi hänen kuuluisamman kaimansa puheita tai sitten Kamikaze eteni vakavampiin puuhiin, niin ettei hänellä voinut enää olla yhteyksiä länsimaisiin toimittajiin tai muihin siionistiagentteihin.

Poliittisen spektrin toisessa päässä minulla oli kaverina myös muuan falangistinen hurmahenki, joka puolestaan jakoi marssimusiikkivideoita palestiinalaisten puhdistamisesta, vaikka kiisti Sabraa ja Shatilaa koskaan tapahtuneen. Hänkin katosi kummasti sen myötä kun ihailemansa kenraali loikkasi lopullisesti samaan leiriin Jumalanpuolueen kanssa.

Kerran tarkkaillessani Karachin vaaleja yksi sympaattisimmista kollegoistani ja ainoa samanikäinen sillä äänestyspaikalla oli nuori poika sikäläisestä islamistipuolueesta, jolla on paljon omasta mielestäni varsin vastenmielisiä ja kummallisia kantoja. Hänellä ei ollut partaa eikä kummallista kaapua vaan lähinnä amerikkalaista mustaihoista muistuttavat hiphopvaatteet, joihin nähden paradoksaalisesti hän vaikutti varsin ujolta ja vaatimattomalta nuoreltamieheltä. Puhuimme lopulta myös politiikkaa ja hän tuntui olevan sekä hämmentynyt että vaikuttunut siitä, että ylipäätään puhuin hänen kanssaan niin kuin normaalin ihmisen kanssa puhutaan.

Minua on aina hämmästyttänyt se, että näiden kolmen nuoren tavoin lukemattomat heidän kaltaisensa erilaisia ääriliikkeitä tai ainakin hyvin kyseenalaista ääriajattelua kannattamaan päätyneet nuoret - niin Euroopassa kuin arabimaissa - eivät ole mitään hulluja ja psykopaatteja, joiden kanssa olisi mahdotonta keskustella mistään. Sen sijaan he ovat hyvin usein juuri niin kutsuttuja "tavallisia nuoria", joiden kanssa voi keskustella melkein kaikesta muusta paitsi niistä joistain fiksaatioista, joista heidän kanssaan ei saa olla eri mieltä. Ei ainakaan aluksi. Mutta jos on ensin keskustellut heidän kanssaan jalkapallosta, naisista tai mistä tahansa tavallisesta asiasta, saattaa voida niin hankkimansa normaaliuden tilan kautta keskustella myös politiikasta.

Täysin väärä tapa toimia näiden ihmisten kanssa on heittää ensimmäiseksi kaikki loukkaukset heidän silmilleen, solvata heidän kirjojaan ja profeettojaan ja pilkata heitä ihmisinä. Tunteisiin vetoavaan totalitääriseen propagandaan ei auta tunteisiin vetoava totalitäärinen vastapropaganda. Ikävä kyllä siihen ei yleensä auta myöskään rationaalinen argumentaatio, koska kuten todettua, emotionaalinen propaganda menee jonon ohi, pelisäännöistä piittaamatta.

Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, mikä kahden raiteen viestintä todella auttaa: Ensinnäkin, on tuotava keskusteluun normaali taso, jolla voidaan puhua kaikesta muusta paitsi niistä pahimmista kipupisteistä, joita varten on ensin kerättävä normaalisuuden viestinnällistä pääomaa. Toiseksi, on annettava tunteisiin vetoava vaihtoehto, joka ei ole totalitäärinen; siitä arabikevät on erinomainen esimerkki.

Totalitääristen aatteiden valtavirtaistuminen on paljon suurempi uhka kuin terrorismi, joka olisi melko irrelevantti asia, ellei siitä oltaisi jatkuvasti niin hysteerisiä. Polarisaatio ääripäihin ja sivilisaatioiden sodan lietsominen pahentavat vain asioita. Sen sijaan arabikevään kaltaiset tapahtumat, jotka ovat yhdistäneet ihmisiä yli poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen, ovat parasta vastalääkettä al-Qa'idan ja muiden totalitäärien tarjoilemille vainoharhaisille diskursseille.

Ei kommentteja: