Tämä marraskuu on merkillinen. Ilma on syksyisen kuulas ja kirpeäkin, mutta tähän asti lämpötilat ovat olleet jotain sellaista, mitä normaalisti odottaisi syys-lokakuun vaihteelta.
Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.
Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.
Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.
Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.
Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.
Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.
Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.
Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.
Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti