keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kevättä rinnoissa

Täällä Genevessä kevät on yhtäkkiä puolitoista kuukautta edellä Suomesta, jossa oli täystalvi, kun lähdin. Täälläkin oli tänä talvena kunnon talvi: lumi hautasi kaupungin ja cappuccinot jäätyivät terasseille -20 asteen pakkasessa. Nyt aurinko on paistellut päivisin, genevettäret paljastavat säärensä ja paljon muutakin, peipposet laulavat, lokit kaartelevat Genevejärven yllä, terassikausi on jo pitkällä, jokin eksoottinen havupuu Pâquis'n kirkon kulmalla pössäyttelee ilmoille siitepölyään ja kirkon kulmalla notkuvat marokkolaiset pössyttelevät jotain muuta keväistä vaikkakin genevettärein takapuolten tuijottelusta päätellen heilläkin on siitepölyt mielessä.

Olen jo aiemmin kirjoittanut blogissani siitä, kuinka Sveitsi on maailman täydellisin valtio, ja kuinka Euroopan unionin pitäisi muistuttaa enemmän suurta Sveitsiä kuin suurta Ranskaa, jollaiseksi se toisen maailmansodan jälkeisessä tynkä-Euroopassa rakennettiin. Kaikilla kantoneilla on omat vahvat identiteettinsä ja erityispiirteensä, maassa puhutaan neljää kieltä ja sitä halkovat vuoriketjujen lisäksi uskonto- ja kulttuurirajat, mutta siitä huolimatta sveitsiläisillä on vahva yhteinen kansallistunto.

Kaikki toimii. Ihmiset tekevät töitä, myös sadattuhannet maahanmuuttajat, eikä lähiöissä ylläpidetä toimettomia ihmismassoja, ei kotimaisia eikä ulkomaisia, millään älyttömillä sosiaalituilla. Niinpä lähiöissä eivät autot pala. Sveitsissä on kuitenkin huomattavasti paremmat terveyspalvelut kuin Suomessa. Niihin jää varaa kun kaikkea rahaa ei tuhlata järjettömyyksiin. Koulujen pihoilla monenväriset lapset leikkivät iloisina yhdessä, mutta aikuisille he ovat poikkeuksetta kohteliaita ja kunnioittavia, koska lapsetkin kasvatetaan täällä vastuullisesti. Juopot eivät pilaa katukuvaa ja miksi pilaisivat, kun voivat naukkailla halvalla hyviä viinejä tai oluita ravintoloissa, joissa on ystävällinen palvelu ja sosiaalinen ilmapiiri.

Asun aina Genevessä ollessani yhdessä koko Sveitsin pahamaineisimmista kaupunginosista, jossa enemmän kuin joka toinen vastaantulija on maahanmuuttaja - milloin Afrikasta, milloin Lähi-idästä, milloin Itä-Euroopasta, Italiasta tai Iberian niemimaalta - ja jossa on suuri keskittymä baareja, yökerhoja, punaisten lyhtyjen paikkoja ja kaukaisten maailmankolkkien politiikkaa tai jalkapalloa puivia etnisiä pikkuravintoloita. Minua ei ole vielä koskaan uhannut kukaan väkivaltaisella käytöksellä eikä edes tullut örisemään.

On helppo väittää, että Sveitsissä menee hyvin, koska se on rikas, mutta syy-seuraus-suhde on kyllä toisin päin. Kun Valaliitto muinoin muodostettiin, Sveitsi oli vuoristolainen maatalousvaltainen alue, josta tuli palkkasotilaita Italian ja Saksan imperiumien ja vauraiden kaupunkivaltioiden hoveihin.

Sveitsi on yksi Euroopan etnisesti monimuotoisimmista maista. Samalla se on pieni maa, jota ovat ympäröineet neljä historiallisesti sotaisaa imperiumia Saksan, Ranskan, Italian ja Itävallan suunnilla. Joka iikalla on kotona rynkky. Naapurilaakson ei suvaita puuttuvan oman laakson asioihin. Samalla Sveitsi on Euroopassa se maa, jossa on vallinnut pitkäjaksoisin rauha.

Sveitsiläiset ovat aina arvostaneet korkeaa laatua ja pikkutarkkuutta, oli kyse kellosepistä, suklaasta, pankeista tai miniatyyreistä. Sveitsiläiset ovat kunniantuntoista väkeä, jotka huolehtivat itsestä ja omasta perheestä. Ei tulisi kysymykseenkään, että roskat jätetään lojumaan, tai että ruoka ei olisi tehty oikein.

Tässä alppiseesteisyyden keskellä on onneksi helppo unohtaa konferenssista ulos kävellessä, kuinka on juuri tuijottanut ihmisyyden pimeyteen, massamurhaamiseen Syyriassa, Qaddafin palkkasotilaiden riehumiseen Malissa, monenlaisten diktatuurien ja ääriliikkeiden toimeenpanemiin julmuuksiin pitkin Afrikkaa, Aasiaa ja Keski-Amerikkaa.

Pahinta on se, että monet mukavuuksissa elävät ihmiset tietäessään, etteivät oikein voi mitään sille kaikelle pahalle, mitä jossain muualla maailmassa tapahtuu, valehtelevat tehdäkseen asiat itselleen helpoksi. Siis koska esimerkiksi emme pysty tai halua tällä hetkellä tehdä mitään sotilaallista väliintuloa, uskotellaan itselle ja muille, että kyllä siellä jotenkin on "monimutkaista", tai että "molemmat osapuolet ovat syyllistyneet vääryyksiin". On käsittämätöntä kuinka monet ihmiset onnistuvat valehtelemaan niin törkeästi vain tehdäkseen asioista jotenkin helpompia. Aivan kuin todellisuuden toteaminen automaattisesti johtaisi siihen, että joku pakottaa heidät - juuri heidät - luopumaan mukavuuksistaan ja tekemään jotain. Se olisi ilmeisesti ajatuksenakin niin kauheaa, että on helpompi tarttua jokaiseen epämääräisyyteen valhemaailmassa elääkseen, ja sitten puhumaan keveää smalltalkia yhdentekevistä asioista cocktail-lasi kädessä.

Itse kävin baarikierroksella hämärissä paikallisravintoloissa, joissa saa raskaita ja rasvaisia ruokia, talon omia viinejä ja talon omia panimotuotteita. Tapasin sattumoisin virolaisen opiskelukaverini, joka on päätynyt samalle alalle - ja sitä myöten ihmiset päätyvät aina vähän väliä Geneven tapaisiin paikkoihin, jossa kaikki kohtaavat, ennen kuin taas jatkavat yhä uusiin maailmankolkkiin. Keskustelimme murhista, mikrofoneista, kaupunkisotatilanteista, Smolenskin "onnettomuudesta" ja paljosta muusta.

Olen luppohetkikirjana lukenut Ilkka Remeksen esikoisteosta Pääkallokehrääjää, ja ollut siihen hyvin myönteisesti yllättynyt. Olen lukenut aiemmin muutaman kirjan Remeksen myöhemmästä tuotannosta ja Pääkallokehrääjä on minusta niitä selvästi parempi. Olisiko Remes puristanut ensin Pääkallokehrääjää vuosia mutta sen suosion myötä ryhtynytkin tusinatuottajaksi, tai saanut kustantajilta vääriä neuvoja siitä mistä lukijat mukamas tykkäävät? Yksi erittäin häiritsevä asia kirjassa tosin on: nimi. Miksei olisi voinut nimetä kirjaa ja operaatiota suoraan Pääkallokiitäjäksi, kun kannessakin on Acherontia atropoksen kuva. Kirjassa selitellään yhdessä kohtaa tökerösti, että tietyn pääkallokiitäjäyksilön "siivissä oli kehrääjämäisiä piirteitä".

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Saattaa olla, että kustantaja on kieltänyt Pääkallokiitäjä -nimen. Muistaakseni Asko Martinheimo -niminen kynäniekka kirjoitti 1970-luvulla aneemisen nuortenkirjan, jonka titteli olisi ollut Pääkallokiitäjä ja siksi Remes (Pykälä) tai hänen kustannustoimittajansa joutui etsimään uuden nimen kun kirja oli jo lähes painossa.

Observer kirjoitti...

Mielenkiintoista, tuo selittäisi asian, varsinkin jos yhdistetään kiireeseen, jolloin tulee usein huonoja ratkaisuja. Tuossa tilanteessa olisin kuitenkin pitänyt Pääkallokiitäjän operaation nimenä ja nimennyt kirjan joksikin muuksi, vaikkapa "Operaatio Pääkallokiitäjä" tai "Pääkallokiitäjän lento".