tiistai 28. helmikuuta 2012

Tervon kunniahöpinä

Olen kolmanteen kertaan lyhyen ajan sisään Brysselissä ja lukaisin pari päivää sitten viimeinkin loppuun Jari Tervon paljon mainostetun romaanin Layla, joka on kertovinaan kurdeista, kunniamurhista, ihmiskaupasta, prostituutiosta ja laittomien maahanmuuttajien elämän ankeudesta. Pakko sanoa, että etenkin Suomessa nähdyn hypetyksen jälkeen kirja oli pettymys. Jaetaan siis lukijoille vaihteeksi kulttuuripläjäys.

Tervo on kasannut kirjaansa ison kasan vaikeita yhteiskunnallisia aiheita, joista ilmeisesti olisi halunnut sanoa jotain: maahanmuuttajat, islam, kurdikansa, niin kutsutut kunniamurhat, Turkki, ihmiskauppa, prostituutio, insesti, raiskaukset, naisen asema, rasismi, alkoholismi, järjestäytynyt rikollisuus... Sekaan on sitten heitetty vielä päähenkilöiden ihmissuhteita. Ikävä kyllä Tervo olisi onnistunut paljon paremmin, jos olisi malttanut käsitellä edes yhtä lukuisista aiheista kunnolla sen sijaan että heitteli löysiä hutaisuja kaikkien suuntaan tarjoamatta oikeastaan mitään saati moraalista eetosta tilalle.

Kirja on tekopyhä ja olevinaan kolhittujen puolella, mutta siinä on silti kummallinen ihmisvihaa tihkuva nihilistinen perussävy. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan suurin heikkous. Sellainen on epäilemättä huonosti ja hutiloiden tehty taustatyö.

Aloitetaan kurdeista. Irakinkurdilaista syntyperää oleva mutta Suomessa kasvanut lakimies Husein Muhammed on runtannut jo Tervon tekeleen erinomaisessa arvostelussa. Jo ennen kuin olin nähnyt Huseinin kirjoitusta, olin ehtinyt suuttua Tervon lukuisiin asiavirheisiin kirjan alkumetreillä niin että sysäsin sen jo kerran syrjään ja jätin pitkäksi ajaksi lukematta.

Jos kirjailija nostaa kirjansa otsikoksi ja sen perusteella arvioiden päähenkilökseen kurditytön ja sijoittaa huomattavan osan kirjan tapahtumista Istanbuliin, olisi vähintä, mitä kirjalta olisi voinut vaatia, että kirjailija olisi vaivautunut perehtymään vähän pintaraapaisua ja orientalistisia kuvitelmia enemmän päähenkilönsä ja hänen kotikaupunkinsa konteksteihin. Näin ei Tervo ole tehnyt. Hän osoittaa perinpohjaista tietämättömyyttä kurdeista, heidän yhteiskunnastaan, tavoistaan ja politiikastaan heittelemällä sinne ja tänne ilmeisesti roskalehdistä mieleen jääneitä kliseisiä mielikuvia.

Jos Tervo olisi vaivautunut näyttämään käsikirjoitustaan yhdellekin kurdille (tai turkkilaiselle tai edes Turkkia tai kurdeja tuntevalle suomalaiselle), hän ei olisi antanut useille naispuolisille henkilöilleen miesten nimiä, eikä hän olisi täyttänyt kirjan eksoottisen kuuloisia nimiä ja termejä kirjoitusvirheillä. Erikoismerkkejä on lisäilty sinne tänne (mm. tarpeettomasti Istanbulin nimeen suomenkielisessä tekstissä), mutta sanojen ja nimien oikeinkirjoituksen tarkistamiseen olisi riittänyt Google tai jonkun asiantuntevamman oikolukijan käyttäminen. Ilmeisesti Tervo ei ole tullut ajatelleeksi kumpaakaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Helsinkiin, Istanbuliin ja vähäsen myös Berliiniin. Kaakkois-Turkin kaupunkien nimiä, kuten Van ja Diyarbakir, on heitelty väliin uskottavuuden lisäämiseksi, mutta ilman että kaupunkien historiasta on etsitty edes Wikipedia-tietoja. Uskottavuuden lisäämiseksi Tervo näyttää pyörähtäneen jossain välissä Istanbulissa, mutta kuten Husein osuvasti kritisoi, hän on käynyt siellä vain turistipaikoissa. Kirjasta saa lisäksi sen kuvan, että kirjailija on ollut suuren osan ajastaan Istanbulissa kännissä. Liekö sitten kirjan parittaja Armonlahti (yhdessä kohdassa unohtunut kirjoitusasu "Armonlaakso" paljastaa, että Tervon mielessä lienee välkkynyt Naantali, Nådendal) tarkoitettu kirjailijan alter egoksi, joka kirjan lopussa päätyy sangen eksoottisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin.

Kirja on nimetty köyhän ja lukutaidottoman kurditytön Laylan mukaan. Husein huomauttaa aivan oikein, että turkinkurdin nimi olisi kyllä Leyla, kun taas kirjoitusasu Layla on arabialainen. Kuitenkin kirjaa lukiessa Layla jää varsin persoonattomaksi, hiljaiseksi uhriksi. Hänen nimiinsä laitetut päiväkirjamerkinnät kuulostavat huomattavasti enemmän hänen kompleksiselta intellektuelliveljeltään Nasirilta kuin Laylalta itseltään, eivätkä ole uskottavia, vaikka niihin on viljelty joissain sanoissa esiintyvää naivistista vieraannuttamista (mm. Suomen kutsuminen Finlandiyaksi, vaikka muuten käytetään sujuvaa suomea).

Kirjan todellinen päähenkilö on suomalaisnainen Helena, joka on päätynyt alkoholismiin, katkeraan eroon ja tavoittelee lapsensa huoltajuuden palauttamista itselleen. Helena on ylivoimaisesti sympaattisimmin kuvattu henkilö kirjassa. Häntä ymmärretään loputtomasti, hänestä tehdään suorastaan enkeli, vaikka lopussa hän hautoo kerrassaan kamalia asioita - samoja, joista koko kirjan ajan on ymmärryksettä demonisoitu kurdeja. Samaan aikaan suomalaiskulttuurille ominaisesti Helenan ex-miestä ja tämän "uutta hoitoa" demonisoidaan surutta. Aivan kuin edesvastuuttomasti ja usein loputtoman itsekkäästi toimiva alkoholistihuora olisi todellisuudessa parempi äiti lapselleen kuin isä ja äitipuoli, jotka lyhyiden katkelmien perusteella kuitenkin yrittävät parhaansa tarjotakseen lapselle säällistä kotia.

Tervo on kirjassa hämärän rajamailla liikkuvien hahmojen puolella. Helenan ja Armonlahden lisäksi sankariksi nousee sadistisen (vaikkakin ehkä lukijoiden mielestä ymmärrettävän) rikoksen tehnyt turkkilaisnainen, joka osan matkaa suojelee Laylaa. Muutenkin Tervon kirjassa on nykysuomalaisittain tyypillisesti kuvattu naiset vahvoiksi selviytyjiksi - vaikka samalla uhreiksi ja marttyyreiksi - kun taas miehet itsekkäiksi paskiaisiksi, heikoiksi surkimuksiksi ja luusereiksi, olivatpa he sitten suomalaisia, kurdeja, turkkilaisia tai saksalaisia.

Kirjassa on paljon sivujuonteita, joista kustakin olisi voinut kirjoittaa erillisen kirjan. Koska Tervo osaa kyllä kirjoittaa, vähänkin parempi taustoihin paneutuminen, kotiläksyjen tekeminen ja käsikirjoituksen luetuttaminen muutamilla hyvillä kontakteilla olisi parantanut laatua eksponentiaalisesti. Nyt kysymyksessä on kömpelö raakile. Ajoittaiset ilmaisullisesti hienot kielikukkaset eivät pelasta kirjaa, kun ne on sullottu löysän höpöhöpön joukkoon. Pikemminkin helmet menevät siinä sioille. Tervo tuhlaa kykyjään tuottamalla keskinkertaista höttöä, vaikka tekstistä näkee, että taidot riittäisivät paljon parempaan. Paikoittain taiteellisessa ilmaisussa näkyy hapuilua turkkilaisten prosaistien suuntaan; ilmeisesti Pamukia tai Kemalia on luettu.

Yksi mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on islamofobisen äärioikeiston nousu Suomessa. Kirjan henkilöistä filosofian ylioppilaaksi tituleerattu blogisti ja islamofobinen foorumiaktivisti Mika Jaussi muistuttaa henkilökuvaltaan kovin paljon Breivikiä, tosin tuo profiili ei ole epätavallinen kyseisessä skenessä. Näyttää siltä, että Tervo on ainakin jonkin verran vaivautunut tutustumaan islamofobiseen skeneen - todennäköisesti lukemalla vähän Scriptaa tai Hommafoorumia tai keskustelemalla baarissa jonkun lähteen kanssa.

Ikävä kyllä tämänkin skenen kuvaamisen kohdalla Tervon analyysi jää pinnalliseksi. Jaussin puuhat karkaavat loppua kohti monessakin suhteessa täysin käsistä, tasien terää kirjan uskottavuudelta. Toisaalta, yllättävät käänteet etenkin kirjan loppua kohti tuovat kirjan näennäisesti erilliset henkilötarinat yhteen ja muistuttavat kovasti Vikas Swarupin Kuudesta epäillystä.

Vaikka Tervo on kuvannut Jaussin henkilöhahmon ja varsinkin roihuvuorelaiset opetuslapset epävakaaksi väeksi, hän tuntuu salaa sympatisoivan näiden ajatuksia. Tervon kirjan läpi käy vahva islamofobinen virtaus, minkä lisäksi hänellä tuntuu olevan samantapaista obsessiivista suhdetta Turkin EU-jäsenyyshankkeeseen kuin kirjansa hahmolla Jaussilla. Obsessio paljastuu hyvin Jaussin loppuratkaisussa. Nämä ihmiset tuntuvat tosissaan ajattelevan, että Turkin EU-jäsenyys olisi Wienin portteihin verrattava turkkilainen Euroopan-valloitus eikä siis millään muotoa eurooppalainen Turkin-valloitus. Kumma kyllä tasan samat henkilöt eivät pidä Suomen EU-jäsenyyttä suomalaisena Euroopan-valloituksena vaan pahana ylikansallisena Suomen-valloituksena.

Tervon käsitykset maahanmuuttajien arjesta ovat aika helvetillisiä. Ihmiskaupan uhreilla on varmasti kurjaa, mutta pitkin kirjaa heitellyt väitteet, että poliisille paljastuminen olisi varma tae välittömästä karkotuksesta suoraan varmaan kuolemaan, ovat täyttä höpöä. Tervo on tyypillinen kukkahattusetä suhtautuessaan maahanmuuttajiin lähtökohtaisen säälivästi, holhoavasti ja alentuvasti, mutta samalla paljastaa pinnanalisen rasistin, jonka mielestä kaikki integroituneet ja yrittäjiksi ryhtyneet maahanmuuttajat ovat maannaisiaan hyväksikäyttäviä ja raiskaavia sikoja, jotka on oikeitettua tappaa ensimmäisellä eteen tulevalla esineellä.

Tervon maailmassa ei ilmeisesti ole kuin pahoja ihmisiä ja kurjia uhriressukoita. No joo, murhaajista sentään löytyy inhimillisiä puolia, usein vasta rikostensa jälkeen - tapauksia on kirjassa ainakin neljä, plus yksi vähältä piti, joten siinä on selvästi psykologinen kuvio. Yksi kirjan opetuksista näyttäisikin olevan, että rikos kannattaa. Toisen ihmisen tappaminen on jos ei suoranaisesti oikein niin ainakin ymmärrettävää, jos sattuu tuntumaan tarpeeksi pahalta. Kirjan henkilöitä yhdistää kirkuvalla tavalla se, ettei oikein kukaan heistä ota teoistaan ja elämästään vastuuta. Jumalrooliin itsensä korottanut kirjailijakaan ei tätä vastuuta heille osoita. Tervo taitaa olla melkoinen fatalisti, tai sitten hän haluaa huutaa katoilta, että jonkun muun pitäisi ottaa vastuu. Kenen? Yhteiskunnanko?

Helsingin tapahtumat sijoittuvat kovin porvarilliselle alueelle Kruununhakaan, Katajanokalle ja hallituskortteleihin ollakseen niin proletaarista Suomen kuvausta. Ehkäpä tarinan uskottavuutta olisi lisännyt tapahtumien sijoittaminen Itä-Helsinkiin tai Vantaalle. Tervon Helsingin-tuntemuksen kannalta on todella yllättävää väittää, että Anin lisäksi pääkaupungista löytyisi vain kaksi turkkilaista ravintolaa - sillä olettamalla, että niihin lasketaan myös kaikki kebabpaikat. Kuinka suppealla alueella Tervo oikein liikkuu?

Melkein kaikki Tervon kirjassa esille ottamat isot kysymykset olisivat olleet lähtökohtaisesti mielenkiintoisia ja hedelmällisiä kirjan aiheita, mutta melkein kaikissa hän on jäänyt pinnalliselle ja banaalille tasolle, paljastaen lisäksi paljon virheitä ja heikkouksia. Yhdessä suhteessa en tosin pysty kovin paljon hänen tietämystään arvioimaan: prostituutiota on kirjassa käsitelty paljon ja monin paikoin julkeilla yksityiskohdilla. Ehkä täytyy vain olettaa, että kirjailija on ainakin pinnallisesti tutustunut tähänkin aihepiiriin, koska en ole itse kovin käytännöllisesti alaan perehtynyt.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Kurdeista voisit kirjoittaa enemmänkin, sillä se kiinnostaisi.

Observer kirjoitti...

Tässä on erinomeinen kirjoitus PKK:n tilanteesta: http://www.euroopanrajalla.net/2012/03/17/pkkn-uudet-haasteet/

On erityisen tärkeä muistaa, ettei ääriliike PKK edusta kuin pientä osaa kurdeista, vaikka se varsinkin Pohjoismaissa on niin äänekäs.

Syyrian kurdeista suurin osa vastustaa PKK:ta, mutta Syyrian hallinto on aseistanut PKK:n ja käyttää sitä kurdialueiden terrorisointiin mm. tiesulkujen ja muun militiatoiminnan avulla.