keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Keidas nimeltä Sininen

Jordaniassa on ainakin kaksi paikkaa, joiden nimet merkitsevät Sinistä. Ensinnäkin Ammanin koillispuolella sijaitseva kaupunki Zarqa, jonka nimi merkitsee sinistä feminiinissä. Toiseksi kaukana itäisessä autiomaassa sijaitseva Azraqin keidas, jonka nimi merkitsee sinistä maskuliinissa. Samalla lailla Hamra ja Ahmar merkitsisivät punaista, Sawda ja Aswad mustaa ja Bayda ja Abyad valkeaa.

Azraq ei välttämättä paista useimmille paikkana, joka olisi jotenkin merkityksellinen matkailukohde, ainakaan sellainen, johon varta vasten lähdettäisiin. Azraqin keidas sijaitsee keskellä Jordanian itäistä autiomaata paikassa, jossa tie Jordaniasta haarautuu kahtia Irakiin ja Saudi-Arabiaan. Monille kauppiaille, rekkakuskeille ja pyhiinvaeltajille, jotka ovat matkustamassa itään kohti Irakia ja Saudi-Arabiaa tai sieltä takaisin länteen, Azraqin keidas tarjoaa levähdys-, ruokailu- ja tankkauspaikan. Joka suuntaan sieltä on satoja kilometrejä rutikuivaa aavikkoa, jota vain piikkipensaat paikoin täplittävät, autiomaan kiurut, liskot ja džinnit kansoittavat.

On kuitenkin useita muitakin syitä, joiden vuoksi Azraq on ilmiasuaan mielenkiintoisempi paikka. Ensinnäkin luonto: keitaassa sijaitsi aikoinaan yksi aavikkoalueen tärkeimmistä kosteikoista. Ikävä kyllä veden liikakäyttö keidasalueen paisuneeseen maatalouteen on johtanut kosteikon pienenemiseen vuosi vuodelta, kunnes nykyisin jäljellä on enää muutama keskuslampi ja niiden ympärillä sijaitsevat viimeiset ruovikot. Moni kerttuslaji on jo alueelta kadonnut kuivumisen myötä, mutta rytikerttusia ja silkkikerttusia on vielä joukoittain. Samoin keitaalle on levinnyt uudislajeja: valkoposkibulbuleja Irakista ja naamiokyyhkyjä Afrikan hautavajoamalaaksoa myöten. Kumpikin tuntuu nykyisin olevan Azraqissa yleinen. Monille haikaroille ja kahlaajille Azraq tarjoaa yhä ainoan suojapaikan satojen kilometrien säteellä, ja elääpä keitaassa myös useita endeemisiä kalalajeja.

Jordanian länsiosissa yleisen arabianbulbulin valkoposkinen sukulainen, valkoposkibulbuli, elää normaalisti Irakista Intiaan ulottuvalla alueella. Muuan jordanialainen ystäväni on kertonut minulle, että Azraqin valkoposkibulbulit saivat alkunsa siitä, että viranomaiset takavarikoivat lintujen salakuljettajien kuorman, johon kuului häkkikaupalla bulbuleja ja hietakanoja, ja kun eivät paikallispoliisit parempaakaan keksineet, vapauttivat kaikki linnut keitaalle. Siitä asti Azraqiin on kehkeytynyt vahva valkoposkibulbulikanta - alkuperäistä bulbulilajia ei keitaalla nimittäin ollut, sillä autiomaa eristää keidasta arabianbulbulin levinneisyysalueesta. Naamiokyyhkyt ovat sen sijaan lentäneet keitaalle ihan itse. Nykyisin niitä tavataan jo Palmyrassa ja Keski-Irakissa asti joka vuosi.

Azraqin kosteikon suojelualueen lisäksi keitaan laitamilla on myös Shaumarin luonnonsuojelualue, jossa voi havainnoida alueen alkuperäistä aroa, badiaa, siinä muodossa kuin se oli ennen kuin liialliset määrät vuohia ja lampaita jyystivät sen kaikkialta muualta aavikoksi. Shaumarissa laiduntavat keihäsantiloopit ja muut uudelleenistutetut alkuperäiseläimet. Suojelualueen aidalla huomaa kouriintuntuvasti, mikä vaikutus vuosikymmenten ylilaidunnuksella on badialle ollut. Shaumarin puolella aitaa viheriöivät mitä moninaisimmat arokasvit, ruohokasvit ja pensaat, kun taas sen ulkopuolella tulevat toimeen vain myrkyllisimmät ja vuohille kelpaamattomimmat kasvit. Shaumarissa näin myös jyrsijöiden koloissa pesiviä laulutaskuja, elegantteja kirjosiipikiuruja ja sarvikiuruja sekä aamuvarhain piilopaikastaan pakenevan hietaketun.

Azraq ei ole mielenkiintoinen paikka vain luontonsa puolesta, vaan myös kulttuurihistoriallisesti. Ensinnäkin Azraqissa ja sen ympärillä autiomaassa kohoaa viisi keskiaikaista kivilinnaa, jotka luovat maisemalle oman taianomaisen leimansa. Toiseksi, Azraqin väestöllä on varsin poikkeavia ja mielenkiintoisia alkuperiä.

Azraqin keidas jakautuu kahteen pikkukaupunkiin tai kylään. Pohjois-Azraq (Azraq ash-Shamali) tunnetaan nimellä Azraq ad-Druz, druusien Azraq. Etelä-Azraq (Azraq al-Janubi) taas tunnetaan nimellä Azraq ash-Shishan eli tšetšeenien Azraq. Nämä nimet kertovat keitaan väestön erikoisista taustoista. Pohjois-Azraqin druusiväestö tuli aikoinaan Syyriasta, jonka druusialue, Jabal ad-Druz, ei ole kovinkaan kaukana Jordanian rajasta ja sijaitsee Azraqista jotakuinkin suoraan pohjoista kohti lohduttoman mustan autiomaan halki. Pohjois-Azraq on nykyisin Azraqin suurempi osa; siellä sijaitsevat myös Azraqin linna, pankki, valtion majatalo ja muita fasiliteetteja.

Etelä-Azraqin väestöstä suuri osa on tšetšeenejä, jotka pakenivat Venäjän imperiumin toimeenpanemista kaukasialaisten kansanmurhista 1800-luvun loppupuoliskolla, päätyen turvaan silloisen Osmanivaltakunnan alueille, joihin nykyinen Jordaniakin kuului. Jordanian tšetšeenit, samoin kuin vielä suurempi kaukasialaisdiaspora, tšerkessit, ovat säilyttäneet hyvin kaukasialaiset perinteensä ja ylläpitävät niitä aktiivisesti, tuntien kunniaa alkuperästään. Monet ovat myös ulkonäöltään selvästi keskivertoarabeja vaaleampia ja heillä on usein siniset tai vihreät silmät. Etelä-Azraqissa paikalliset pojat ovat maalanneet Tšetšeniaa ja sen kansallista vapaustaistelua muistavia graffiteja kylän keskusaukiota ympäröiviin muureihin. Niissä lukee nyt Noxchi (Nooan kansa) ja Marsho (vapaus), jotka ovat keskeisiä tšetšenialaisen kansallisliikkeen käsitteitä.

Maailma on totisesti myös pieni, koska yksi tšetšeeneistä, joka työskentelee biologisena tutkijana suojelualueilla, Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluyhdistyksen palveluksessa, osoittautui jo entuudestaan tuntemani jordaniantšetšenialaisen toimittajan ja tutkijan nuoremmaksi serkuksi. Päädyinkin sitten lounastamaan koko kuninkaallisen luontoyhdistyksen väen kanssa vesimeloneja, naania ja kahvia, ja keskustelemaan sekä kansojen vaiheista että Jordanian ympäristönsuojelun ja ekoturismin tulevaisuudesta.

Hoidettuani asioitani Azraqin keitaalla siirryin toisenlaisten työasioiden pariin Kuolleellemerelle. Siellä oli yli 50 astetta lämmintä varjossakin, mutta siitä huolimatta arabianbulbulit, isopurppuramedestäjät ja palmukyyhkyt riehuivat iloisina palmulehdoissa ja akaasiapensaissa. Kuolleenmeren maisemat ovat perin afrikkalaisia, erilaisia kuin ylängöllä, jossa Amman sijaitsee. Ei ihmekään, koska ovathan Jordanin laakso ja Kuollutmeri jatketta Afrikan suurelle Hautavajoamalaaksolle, jonka osa myös Arabiaa ja Afrikkaa erottava Punainenmeri on. Oli siellä myös vatsatanssia ja vesipiippua tarjolla.

Ei kommentteja: