Yli neljä vuotta olen tässä blogistanin varjoisessa poukamassa elähdyttänyt pientä mutta uskollista lukijakuntaani kirjallisilla lahjoillani. Avasin koko blogin aikanaan lähinnä siksi, että Suomessa olevat ystävät ja sukulaiset voisivat seurata niitä maailmoja ja paikkoja, joiden kautta elämäni polveilee kuin henkeäsalpaava vuoristotie, serpentiinisine mutkineen, vaihtuvine näkymineen, vauhdikkaine rinteineen ja ajoittain jyrkkine nousuineen. Minut tuntevat tietävät, kuinka mielelläni ajelen juuri sellaisia vuoritaipaleita.
Jätin blogin pois hakusysteemeistä enkä käytä tägejä, koska en koskaan tähdännyt suureen yleisöön. Laatu korvaa määrän. Useimmat lukijoistani joko tuntevat minut livenä tai ovat löytäneet blogin sattumalta ja sitten jääneet. Aika harva vaivautuu lähettämään juttuihini kommentteja, useammatkin olisivat tervetulleita, niin tietäisin paremmin, mistä ihmiset haluaisivat lukea.
Aloittaessani kotikaupunkini oli Beirut, jota edelsi useita orientaalisia ja vielä useampia länsimaisia kotikaupunkeja, ja jota ovat sitten seuranneet lyhyempi- ja pidempiaikaiset tukikohdat ja turvatalot useammalla eri mantereella. Nomadinen elämä antaa paljon perspektiiviä, mutta vaatii myös veronsa. Mietin joskus, millaista olisi elää sellaisena ihmisenä, jolle on jotenkin itsestäänselvää, mistä hän tulee, kuka hän on, ja mihin on menossa. Minulla ei ole yksiselitteisiä vastauksia mihinkään noista kysymyksistä. Moniselitteisiä kyllä.
Tänä aamuna heräsin taas havaintoon, että elämäni on sitä, mitä geelipurkkini lupaa: "cool mess". Ovikello pirisi, mikä oli niin varhain aamulla tavatonta, sillä se edelsi herätyskelloani useammalla minuutilla. Olin juuri uneksinut sankarillisesta puolustustaistelusta hyökkääviä leijonia ja tiikereitä vastaan ja sekavassa mielentilassa kapusin alas portaita, rämmin halki kirjapinojen ja saavuin ovea avaamaan hädin tuskin säädyllisesti verkkareissa ja tukka pystyssä sekaisin. Ovella seisoi viehko tyttö, joka ojensi minulle henkilökohtaista allekirjoitusta vastaan toimitettavan paketin Japanista.
Allekirjoitin ja kiitin, mutta epäluuloinen mieleni kamppaili jo sariinilahkojen parissa, koska en tiennyt odottavani mitään pakettia Japanista. Paketin päällä ei ollut postin lisäämää osoitelappua lukuun ottamatta mitään tekstiä niillä kuudella aakkosjärjestelmällä, joita osaan jotenkuten sujuvasti lukea. Häpeäkseni tunnustan, että ne harvat käsitteet ja lauseet, joita olen japaniksi opiskellut, olen opiskellut translitteroituina latinalaisille aakkosille. Japanilaiset, edes tuntemani japanilaiset, eivät tee yllätyksellisiä asioita, maailman parhaiten ennakoitava ja johdonmukaisin kansakunta kun ovat. Mistä siis oli kyse?
Vasta laatikkoa avatessani asia alkoi valjeta ja huulilleni levisi suopea hymy, sillä kääreiden alta minulle hymyilivät hurmaavan laulajattaren Meiko Kajin viehkeät kasvot. Kuinka olin saattanutkaan unohtaa? "Jätin sinulle jäähyväiset kauan sitten" ja niin edelleen. Odottakaapas kun ilta saa ja Meiko Kajin tuotanto alkaa soida taustallani jatkuvasti, niin ehkä kirjoittaminenkin lähtee taas aivan uuteen vauhtiin! Siihen on minua jo muutama ystävällisimmistä ystävistäni ystävällisesti painostanut.
Yksi niistä ystävistäni, jotka nykyisin asuvat Istanbulissa (heitä alkaa olla siellä jo useita), on kokoamassa sivustoa neuvomaan kidutusta ja itselle tai läheisille tapahtuneita kauheuksia kokeneita tunnistamaan ja hyväksymään itsessään ilmeneviä posttraumaattisten stressireaktioiden oireita. Hän on huomannut, kuinka suurin osa tuntemistamme syyrialaisista oireilee näillä tavoilla. Se on tietysti enemmän kuin ymmärrettävää. Yksi oireista on unohtelu. Elämä alkaa muodostua katkeilevista elokuvanpätkistä, oma persoona vieraantuu siitä, mitä vasta viime kuussa tai jopa viime viikolla teki, ikään kuin se olisi jonkun muun elämää. Sitä unohtaa, mistä oli puhunut jopa saman lauseen keskellä.
Kun tämä ystäväni kertoi asiasta, mieleeni tuli, että tunnistin monia noista oireista myös itsessäni. Minäkin unohdan nykyään kokonaan asioita, joita sanoin tai tein vasta vähän aikaa sitten. Toki muistan ne sitten, kun joku, kuten Meiko Kajin hymy, minua muistuttaa, mutta en muuten. Huolestuttavaa. Mieleni on kehittynyt liian hyväksi sietämään ja käsittelemään pahoja asioita ja painajaisia, joten nykyisin painajaisenikin muuttuvat sellaisiksi, että surmaan saatanan tai ammun hyökkäävät pedot. Olisiko niin, että mieleni tarvitsisi edes unessa sellaisen tilan, jossa voisi olla hysteerinen ja kauhun vallassa, eikä hallitse tilannetta? Jonkinlaisen metaunen, unen unessa?
Niin, ne leijonat ja tiikerit. Unessani olin jossain mukanani joukko tuntemiani ystäviä, ja kuten tavallista, taistelimme pahuutta vastaan, mitä se nyt milloinkin tarkoittaa. Oltiin joen varressa ja joen toisella puolen oli pieni lapsi yksin ja avuttomana. Pedot lähestyivät häntä ja meillä ei ollut kunnon aseita. Minulla oli vain pistooli, jonka kantama riitti siihen, että osuin melko huonosti lähestyviin petoihin ja pystyin pitämään ne loitolla, mutta en eliminoimaan lapseen kohdistuvaa ilmeisen fataalia uhkaa. Lopulta joku joukostamme löysi kunnon hirvikiväärin ja työnsi käteeni, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. Leijonaa ja tiikeriä kaatui ketoon. Jokikin oli nyt ylitettävissä (unissa asiat eivät ole niin loogisia) ja lapsi haettavissa turvaan.
Juuri kun oletimme, että pedot olivat poissa ja voisimme lähteä paikalta, pusikosta hyökkäsi valtava urosleijona hurjana kohti syöksyen. Pääni ollessa varma kuolemasta käteni toimi automaattisesti ja kohotti kiväärin, tähtäsi ja ampui kohti syöksyvän leijonan, joka kaatui hengettömänä varsin lähelle meitä. Tunsin hyvää oloa siitä, että tilanne oli hallinnassa, ja jonkinmoista ylpeyttä toimintakyvyn säilyttämisestä läpi koko episodin. Ja sitten ovikello soi.
Kuten moni minut tuntevista tietääkin, vietin viime viikot Kaukasuksella ja tulen siitä toivottavasti lähipäivinä myös kirjoittamaan; nyt sitä tulee inspiroimaan sopiva taustamusiikki. Mutta ennen sitä mainitsen vielä muutaman hajanaisen hyvän asian viime viikkojen ajalta. Elämässä on kiinnitettävä huomiota pieniin hyviin asioihin, joten tässä tulee kolme sellaista:
Ensinnäkin, olen lukenut lentokenttä-, kahvila- ja odottelulukemistonani entisen sisä- ja oikeusministerin Kari Häkämiehen dekkarituotantoa. Hän ei ehkä ole tyylillisesti kirjallisen taivaan suurimpia aurinkoja, mutta kirjat ovat mielenkiintoisia näkökulmansa vuoksi: kirjailija tuntee läpikotaisin politiikan maailman ja ymmärtää myös poliisityötä. Ei olekaan sattumaa, että Häkämiehen juonikehitelmät ja henkilöt nivoutuvat vahvasti puoluepolitiikan kiehtovaan mutta usein raadolliseen maailmaan. Henkilötyypeissä on tunnistettavissa todellisten toimijoiden ominaisuuksia, mutta Häkämies on pitänyt huolta siitä, ettei ole sellaisenaan laittanut ketään tunnettua poliitikkoa tarinoihinsa, vaan esimerkiksi vaihtanut henkilöiden puoluetaustoja ja sekoittanut ominaisuuksia eri henkilöiden välillä. Paljon hän on kuitenkin saanut mahdutettua tarinoihinsa herkullisia sisäpiiridetaljeja. Tosin keskivertolukija ei ehkä monia niistä edes huomaa.
Toiseksi, eräs ystäväni puolestaan saattoi tietooni loistavan kaksikielisesti kirjoitetun Kolinaa Panuhuoneesta -blogin, jonka viimeisin kirjoitus käsittelee moderneja kultteja. Panuhuoneesta löytyy loputon arkisto mitä erilaisimpia kulttuuriaiheita; luulenpa, että lukijakuntani pitäisi siitä. Tyylissä ja kirjoittajan käsittämättömän laajassa yleissivistyksessä on jotain samaa kuin toisessa suosikkikolumnistissani, taannoin Vapaasanaan kirjoittaneessa Reviisorissa.
Kolmanneksi, palatessani Suomeen havaitsin, että kotikulmilleni oli perustettu afrikkalainen ravintola. Ensitutustuminen oli myönteinen kokemus, perussyötävää kotiruokaa, joskin eksoottisemmin reseptein.
Jätin blogin pois hakusysteemeistä enkä käytä tägejä, koska en koskaan tähdännyt suureen yleisöön. Laatu korvaa määrän. Useimmat lukijoistani joko tuntevat minut livenä tai ovat löytäneet blogin sattumalta ja sitten jääneet. Aika harva vaivautuu lähettämään juttuihini kommentteja, useammatkin olisivat tervetulleita, niin tietäisin paremmin, mistä ihmiset haluaisivat lukea.
Aloittaessani kotikaupunkini oli Beirut, jota edelsi useita orientaalisia ja vielä useampia länsimaisia kotikaupunkeja, ja jota ovat sitten seuranneet lyhyempi- ja pidempiaikaiset tukikohdat ja turvatalot useammalla eri mantereella. Nomadinen elämä antaa paljon perspektiiviä, mutta vaatii myös veronsa. Mietin joskus, millaista olisi elää sellaisena ihmisenä, jolle on jotenkin itsestäänselvää, mistä hän tulee, kuka hän on, ja mihin on menossa. Minulla ei ole yksiselitteisiä vastauksia mihinkään noista kysymyksistä. Moniselitteisiä kyllä.
Tänä aamuna heräsin taas havaintoon, että elämäni on sitä, mitä geelipurkkini lupaa: "cool mess". Ovikello pirisi, mikä oli niin varhain aamulla tavatonta, sillä se edelsi herätyskelloani useammalla minuutilla. Olin juuri uneksinut sankarillisesta puolustustaistelusta hyökkääviä leijonia ja tiikereitä vastaan ja sekavassa mielentilassa kapusin alas portaita, rämmin halki kirjapinojen ja saavuin ovea avaamaan hädin tuskin säädyllisesti verkkareissa ja tukka pystyssä sekaisin. Ovella seisoi viehko tyttö, joka ojensi minulle henkilökohtaista allekirjoitusta vastaan toimitettavan paketin Japanista.
Allekirjoitin ja kiitin, mutta epäluuloinen mieleni kamppaili jo sariinilahkojen parissa, koska en tiennyt odottavani mitään pakettia Japanista. Paketin päällä ei ollut postin lisäämää osoitelappua lukuun ottamatta mitään tekstiä niillä kuudella aakkosjärjestelmällä, joita osaan jotenkuten sujuvasti lukea. Häpeäkseni tunnustan, että ne harvat käsitteet ja lauseet, joita olen japaniksi opiskellut, olen opiskellut translitteroituina latinalaisille aakkosille. Japanilaiset, edes tuntemani japanilaiset, eivät tee yllätyksellisiä asioita, maailman parhaiten ennakoitava ja johdonmukaisin kansakunta kun ovat. Mistä siis oli kyse?
Vasta laatikkoa avatessani asia alkoi valjeta ja huulilleni levisi suopea hymy, sillä kääreiden alta minulle hymyilivät hurmaavan laulajattaren Meiko Kajin viehkeät kasvot. Kuinka olin saattanutkaan unohtaa? "Jätin sinulle jäähyväiset kauan sitten" ja niin edelleen. Odottakaapas kun ilta saa ja Meiko Kajin tuotanto alkaa soida taustallani jatkuvasti, niin ehkä kirjoittaminenkin lähtee taas aivan uuteen vauhtiin! Siihen on minua jo muutama ystävällisimmistä ystävistäni ystävällisesti painostanut.
Yksi niistä ystävistäni, jotka nykyisin asuvat Istanbulissa (heitä alkaa olla siellä jo useita), on kokoamassa sivustoa neuvomaan kidutusta ja itselle tai läheisille tapahtuneita kauheuksia kokeneita tunnistamaan ja hyväksymään itsessään ilmeneviä posttraumaattisten stressireaktioiden oireita. Hän on huomannut, kuinka suurin osa tuntemistamme syyrialaisista oireilee näillä tavoilla. Se on tietysti enemmän kuin ymmärrettävää. Yksi oireista on unohtelu. Elämä alkaa muodostua katkeilevista elokuvanpätkistä, oma persoona vieraantuu siitä, mitä vasta viime kuussa tai jopa viime viikolla teki, ikään kuin se olisi jonkun muun elämää. Sitä unohtaa, mistä oli puhunut jopa saman lauseen keskellä.
Kun tämä ystäväni kertoi asiasta, mieleeni tuli, että tunnistin monia noista oireista myös itsessäni. Minäkin unohdan nykyään kokonaan asioita, joita sanoin tai tein vasta vähän aikaa sitten. Toki muistan ne sitten, kun joku, kuten Meiko Kajin hymy, minua muistuttaa, mutta en muuten. Huolestuttavaa. Mieleni on kehittynyt liian hyväksi sietämään ja käsittelemään pahoja asioita ja painajaisia, joten nykyisin painajaisenikin muuttuvat sellaisiksi, että surmaan saatanan tai ammun hyökkäävät pedot. Olisiko niin, että mieleni tarvitsisi edes unessa sellaisen tilan, jossa voisi olla hysteerinen ja kauhun vallassa, eikä hallitse tilannetta? Jonkinlaisen metaunen, unen unessa?
Niin, ne leijonat ja tiikerit. Unessani olin jossain mukanani joukko tuntemiani ystäviä, ja kuten tavallista, taistelimme pahuutta vastaan, mitä se nyt milloinkin tarkoittaa. Oltiin joen varressa ja joen toisella puolen oli pieni lapsi yksin ja avuttomana. Pedot lähestyivät häntä ja meillä ei ollut kunnon aseita. Minulla oli vain pistooli, jonka kantama riitti siihen, että osuin melko huonosti lähestyviin petoihin ja pystyin pitämään ne loitolla, mutta en eliminoimaan lapseen kohdistuvaa ilmeisen fataalia uhkaa. Lopulta joku joukostamme löysi kunnon hirvikiväärin ja työnsi käteeni, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. Leijonaa ja tiikeriä kaatui ketoon. Jokikin oli nyt ylitettävissä (unissa asiat eivät ole niin loogisia) ja lapsi haettavissa turvaan.
Juuri kun oletimme, että pedot olivat poissa ja voisimme lähteä paikalta, pusikosta hyökkäsi valtava urosleijona hurjana kohti syöksyen. Pääni ollessa varma kuolemasta käteni toimi automaattisesti ja kohotti kiväärin, tähtäsi ja ampui kohti syöksyvän leijonan, joka kaatui hengettömänä varsin lähelle meitä. Tunsin hyvää oloa siitä, että tilanne oli hallinnassa, ja jonkinmoista ylpeyttä toimintakyvyn säilyttämisestä läpi koko episodin. Ja sitten ovikello soi.
Kuten moni minut tuntevista tietääkin, vietin viime viikot Kaukasuksella ja tulen siitä toivottavasti lähipäivinä myös kirjoittamaan; nyt sitä tulee inspiroimaan sopiva taustamusiikki. Mutta ennen sitä mainitsen vielä muutaman hajanaisen hyvän asian viime viikkojen ajalta. Elämässä on kiinnitettävä huomiota pieniin hyviin asioihin, joten tässä tulee kolme sellaista:
Ensinnäkin, olen lukenut lentokenttä-, kahvila- ja odottelulukemistonani entisen sisä- ja oikeusministerin Kari Häkämiehen dekkarituotantoa. Hän ei ehkä ole tyylillisesti kirjallisen taivaan suurimpia aurinkoja, mutta kirjat ovat mielenkiintoisia näkökulmansa vuoksi: kirjailija tuntee läpikotaisin politiikan maailman ja ymmärtää myös poliisityötä. Ei olekaan sattumaa, että Häkämiehen juonikehitelmät ja henkilöt nivoutuvat vahvasti puoluepolitiikan kiehtovaan mutta usein raadolliseen maailmaan. Henkilötyypeissä on tunnistettavissa todellisten toimijoiden ominaisuuksia, mutta Häkämies on pitänyt huolta siitä, ettei ole sellaisenaan laittanut ketään tunnettua poliitikkoa tarinoihinsa, vaan esimerkiksi vaihtanut henkilöiden puoluetaustoja ja sekoittanut ominaisuuksia eri henkilöiden välillä. Paljon hän on kuitenkin saanut mahdutettua tarinoihinsa herkullisia sisäpiiridetaljeja. Tosin keskivertolukija ei ehkä monia niistä edes huomaa.
Toiseksi, eräs ystäväni puolestaan saattoi tietooni loistavan kaksikielisesti kirjoitetun Kolinaa Panuhuoneesta -blogin, jonka viimeisin kirjoitus käsittelee moderneja kultteja. Panuhuoneesta löytyy loputon arkisto mitä erilaisimpia kulttuuriaiheita; luulenpa, että lukijakuntani pitäisi siitä. Tyylissä ja kirjoittajan käsittämättömän laajassa yleissivistyksessä on jotain samaa kuin toisessa suosikkikolumnistissani, taannoin Vapaasanaan kirjoittaneessa Reviisorissa.
Kolmanneksi, palatessani Suomeen havaitsin, että kotikulmilleni oli perustettu afrikkalainen ravintola. Ensitutustuminen oli myönteinen kokemus, perussyötävää kotiruokaa, joskin eksoottisemmin reseptein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti