Olen juossut kilpaa ajan kanssa viime viikot. Hengissä olen kyllä selvinnyt ja päässyt Istanbuliin saakka viikon kestävällä muuttomatkallani seuraavien vuosien asuinpaikkaani, mutta aika on päässyt näykkimään kaikenlaisin tavoin. Esimerkiksi ranteeni ovat venähtäneet laatikkojen ja tavarakuormien kanniskelusta, koska Suomihan on itsepalveluyhteiskunta, eli ei palvelua lainkaan. Siitä huolimatta maksan tuhansia euroja siitä, että muutama kenttäkassillinen vaatteita, laatikollinen kirjoja, muutama tietokone ja muu vempele rehataan puolen Euraasian halki.
Toinen viimeisinä Suomen-päivinä tekemäni asia oli se, että murheellisin sydämin trässäsin laatikko- ja kansiokaupalla historiaa. Sen säilyttäminen vain olisi käynyt liian vaikeaksi ja turvattomaksi alati muuttaessani ja siirtyessäni, joten parempi oli sekin tehdä nyt kun pää vielä toimii monien asioiden varastona. Ehtiihän sitä sitten vanhempana kirjoittaa muistelmia, ellei dementia iske sitä ennen. Tai niskalaukaus.
Olen joka tapauksessa hankkiutunut Istanbuliin asti vajaaksi viikoksi "lepäämään", tai no, sosialiseeraamaan ja tapailemaan ihmisiä. Täällä Euroopan ja Orientin portilla on kuuma, kesä parhaimmillaan, Bospori välkehtii ja terassit tulvivat väkeä huolimatta siitä, että on muslimien paastokuukausi ramadan.
Asun libanonilaisen ystäväni luona boheemissa mutta kovaa vauhtia keskiluokkaistuvassa Cihangirin kaupunginosassa, jolla on värikäs menneisyys sekä hyvässä että pahassa. Osmanivaltakunnan aikaan Cihangiriin keskittyi paljon kaupungin kristittyä keskiluokkaa, kreikkalaisia, armenialaisia ja italialaisia, kauppiaita ja käsityöläisiä. Kun sitten ympärillä kaartelevat korppikotkat pääsivät kunnolla Euroopan sairaan miehen kimppuun ja repivät sulttaanikunnan alueita kappaleiksi, seurauksena olivat huonot ajat Turkin kristityille vähemmistöille. Kreikan ja Turkin sopimat väestönvaihdot merkitsivät pakkolähtöä sadoilletuhansille ellei miljoonille: kristityille Turkin tasavallan alueilta ja muslimeille Kreikan alueilta. Olen kirjoittanut näistä aiemminkin.
Ramadanin huomaa joistain asioista, kuten aamuyöstä perinteisiä kaupunginosia kiertävästä rumpalista, joka tämän vanhan perinteen mukaisesti muistuttaa uskovia siitä, että kannattaa nousta syömään ja juomaan ennen päivännousun ja siten paaston alkua. Muuten turkkilaiset eivät tunnu juuri paastosta piittaavan, kuten eivät Istanbulin monet muutkaan muslimikansallisuudet, kurdit, syyrialaispakolaiset, irakilaiset, muut arabit, kaukasialaiset ja balkanilaiset.
Cihangirin naapureidemme kanssa juhlistimme jo perjantai-iltana ramadania lemmikkieläinkaupan bileisiin kutsuttuina perin merkillisellä iftarilla: se nimittäin sisälsi runsain mitoin punaviiniä ja muiden lihatuotteiden joukossa myös sianlihasta tehtyä andalusialaistyyppistä kinkkua. Yö jatkui läheisen kahvilaravintolan terassilla runsaalla viinillä ja asiaan kuuluvalla laskutappelulla - siis kiistelyllä siitä, kuka saa kunnian maksaa. (Iftar on auringon laskettua syötävä yhteisateria, jolla ramadania viettävät murtavat päivän aikana kestäneen paastonsa.)
Lauantaina šoppailimme kuin teinitytöt pitkin Istiklalin poikkikatuja, kauluspaitoja ja troopillisiin olosuhteisiin sopivia housuja. Sitten tšillailtiin Nevizadella, jossa syyrialaisasioiden parissa aktiivinen suomalainen ystävättäremme liittyi seuraan. Myöhemmin illalla juhlistettiin kreikkalaisessa ravintolassa erään turkkilaisen kirjailijan kolmannen novellin ilmestymistä kirjallisuusantologiassa. Juhlistaminen edellytti runsaasti rakia ja kymmeniä alku- ja pääruokalajeja mustekaloja ja kalmareita myöten. Osa seurueesta jatkoi klubijatkoilla aamunkoittoon, me sentään vetäydyimme jo kahden aikaan takaisin Cihangiriin. Tänään söimme brunssia tutussa kahvilassa ja kas, taas suuri osa samasta porukasta sattui paikalle ja liittyi seuraan.
Moskovan ja Lontoon ohella Istanbul on Euroopan suurin kaupunki ja sen huomaa monipuolisuudessa ja monimuotoisuudessa. Vaikka kaupunki onkin kesäkuukausina tulvillaan turisteja, suurin osa heistä rajoittuu vain muutamalle tyypillisimmälle turistialueelle, joissa sitten myös turismin epäkohdat kuten hinnoissa huijaaminen ja taskuvarkaudet ovat eniten kuvassa mukana. Niin ihmeitä täynnä kahdella mantereella seisova jättiläinen kuitenkin on, että soisi useampienkin suomalaisten omatoimisesti käyttävän mahdollisuuden käydä itämaiden portilla, johon on joka päivä edulliset suorat lennot ja viisumivapaus.
Itse tulen onneksi vastakin vierailemaan täällä säännöllisesti, koska parhaat lentoyhteydet Suomesta Lähi-itään, Afrikkaan ja Keski-Aasiaan ja takaisin kulkevat Istanbulin kautta, ja koska minulla on alati kasvava joukko ystäviä kaupungissa, suurelta osin seurauksena Syyrian tilanteesta. Suuret määrät Syyriasta paenneita ovat tehneet Istanbulista yhden tärkeimmistä Syyrian opposition keskuksista, eräänlaisen syyrialaisten tilapäisen pääkaupungin, kunnes Damaskos, Aleppo tai Homs vapautettaisiin. Istanbulissa toimii nyt myös opposition apukoordinaatiotoimisto, joka koordinoi ja linkittää ulkomaisia ja diasporaan kuuluvia auttajia ja tukijoita vastarintaan Syyrian sisällä.
Syyriassa on eletty taistelun kannalta hyvin kriittisiä aikoja viimeisten viikkojen ajan. Se on yksi syy, miksi olen vältellyt kirjoittamasta Syyriasta blogiini tai muualle julkisuuteen. Tunnen myös itsessäni sen monia ystäviäni vaivaavan turhautumisen, joka seuraa siitä, että toisaalta saa joka päivä tietoja uusista ruumiskasoista, kivikaudelle pommitetuista asuinalueista ja tuttujen ihmisten murhista, kidutuksista ja katoamisista, mutta toisaalta joutuu suomalaisten ja usein muidenkin länsimaalaisten kanssa keskustellessa silti lähtemään aivan perusasioista. Torjumaan toinen toistaan lapsellisempia valheita, hölmöyksiä, vääristelyjä, yksisilmäisyyksiä ja salaliittoteorioita. Suomalaismedia tuntuu kuvittelevan, että saman uskottavuuden antaminen tosiasioille ja sotapropagandalle olisi muka puolueettomuutta, vaikka se itse asiassa johtaa propagandan, myyttien ja niiden tuputtajien myötäilyyn.
Syyrian oppositio on tehnyt monia merkittäviä siirtoja kesän aikana, ja monet näistä ovat itse asiassa reaktioita tapaan, jolla kansainvälinen yhteisö Syyrian oppositioon suhtautuu.
Oppositio vaihtoi johtajaansa nimittämällä Ranskassa asuvan akateemikon Burhan Ghaliounin tilalle Uppsalassa asuvan akateemikon Abdulbasit Saydan. Johtajan vaihtaminen tapahtui enemmänkin sen periaatteen vaalimiseksi, että johtajaa tulisi ajoittain vaihtaa, ja henkilöön keskittymisen välttämiseksi, kuin siksi että Ghalioun olisi ollut erityisen epäsopiva. Kansainvälinen yhteisö oli jatkuvasti urputtanut yhtenäisyyden puuttumisesta ja tuijotti toistuvasti johtohenkilöihin, yrittäen ilmeisesti löytää jonkinlaisen vasta-Assadin, vaikka juuri sellaista Syyrian poliittiseen pluralismiin ja demokratiaan pyrkivä oppositio ei halua.
Ghaliounin aikana maailmalla rääyttiin koko ajan siitä, että oppositio edustaisi vain syyrialaisten enemmistönä olevia sunnalaisia arabeja. Lisäksi valitettiin siitä, että Ghalioun oli liian läheisissä väleissä maanpaossa elävän Syyrian Muslimiveljeskunnan kanssa. Hänen väitettiin sivuuttavan vähemmistöt eli kurdit, arabi- ja assyrialaiskristityt sekä alawiitit. Vaikka osa Ghaliounia vastaan esitetystä kritiikistä olikin kohtuutonta ja liioittelevaa, hän otti kentän (ja erityisesti nuorison) kritiikistä vaarin ja väistyi tehtävästä.
Tilalle valittiin Sayda, Ruotsissa pitkään asunut ja vaikuttanut sekulaari ja liberaali kurdi. Nyt sitten maailmalla rääyttiin siitä, että Saydan valinta muka tarkoittaisi opposition edustavan "vain" vähemmistöjä ja syrjivän enemmistönä olevia sunniarabeja. Teki Syyrian oppositio niin tai näin, tietyille tahoille se on aina väärinpäin. Tämä olisi "puolueettomasti suhtautuvien" syytä ymmärtää, jotta olisivat kirjoittelussaan oikeasti puolueettomia eivätkä vain hallinnon ja sen tukijoiden myötäilijöitä yrityksissä diskreditoida ja vähätellä Syyrian oppositiota ja jopa leimata sitä perättömästi islamistiseksi.
Myös Damaskoksen offensiivi oli osittain vastaus kansainvälisen yhteisön asenteisiin. Syyrian oppositio oli aikansa katsonut Annanin suunnitelmaa ja kansainvälistä diplomatiaa, vakuuttuen lopulta siitä, että kukaan ei tekisi mitään Assadin hallinnon hillitsemiseksi. Samaan aikaan Venäjä ja Iran jatkoivat Assadin hallinnon täysimittaista aseistamista ja tukemista. Näyttävä isku suoraan hallinnon ytimeen ja samalla toteutettu voimannäyttö pääkaupungissa olivat tärkeä askel sodassa mielistä ja sydämistä. Syyriassa, kuten useimmissa pitkään autoritarismin ikeessä olleissa yhteiskunnissa, suurin osa väestöstä on odottavalla passiivisella kannalla ja uskaltautuu aidalta jompaankumpaan suuntaan vasta kun sille on osoitettu, että sen periaatteessa sympatisoimalla puolella on reaaliset mahdollisuudet voittoon.
Juuri siihen Syyrian vastarinnan Damaskoksen offensiivi tähtäsi. Vastarinnalla on pitkään ollut runsaasti yhteyksiä ja tukijoita hallinnon sisällä, niin armeijassa, tiedustelupalveluissa kuin alawiittienkin keskuudessa. Monet ovat loikanneet jos siihen on tarjoutunut turvallinen tilaisuus tai jos maa on alkanut polttaa jalkojen alla. On muistettava, että Syyria on hyvin perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta, jossa vaikka oma rohkeus johonkin riittäisikin, on ajateltava lukemattomia sukulaisia. Assadin hallinto tukijoineen kostaa varmasti sukulaisille ja omaisille, jos vain pystyy.
Niinpä monessa avainasemassa aikaisemmin ollut kenraali Manaf Tlas loikkasi Turkin kautta Ranskaan vasta, kun oli saattanut loppuun pitkän operaationsa sukulaistensa siirtämiseksi yksi kerrallaan turvaan. Mukanaan hän vei toistakymmentä tiedustelu-upseeria ja Assadin hallinnon kannalta keskeistä tietoa. Opposition suopeuden Tlas oli varmistanut jo viime vuodesta alkaen auttaen kulissien takana monia pakenemaan Syyriasta. Tlas ei ole ainoa viime kuukausien keskeisistä loikkareista, joihin on kuulunut niin korkeita sotilasupseereita kuin suurlähettiläitäkin.
Henkivartiokaartissa toimineet ja lojaalisuuttaan vaihtaneet henkilöt toteuttivat sitten kohdistettuja erikoisoperaatioita Assadin hallinnon keskeisimpiä sekurokraatteja vastaan, surmaten näistä useita. Suomessakin eräät tiedotusvälineet ovat virheellisesti myötäilleet Syyrian, Iranin ja Venäjän uutistoimistojen väitteitä, joiden mukaan kyse olisi ollut "itsemurhaterrorismista". Hieman ristiriitaisesti tähän nähden Syyrian hallinto tosin myöhemmin väitti pidättäneensä iskun tekijän. Jos nyt ketään ylipäätään pidätettiin niin tuskinpa sentään ruumista.
Vaikka 20 000 ihmisen kuolema tähän asti on jo kauhea luku itsessään, vielä pelottavampia ovat itse asiassa kadonneiden ja vangittujen luvut, jotka yltävät useampaan sataan tuhanteen. Syyrian nykyistä tilannetta tarkasteltaessa ei voi välttyä oletukselta, että näistä suuri osa on todennäköisesti surmattu - osa tosin varmaan paossa ja piilottelee.
Viime päivinä tiedotusvälineiden huomio on kohdistunut erityisesti Aleppoon, vaikka samaan aikaan Homsin hävittäminen betonimurskaksi on jatkunut ja hyökkäykset moniin pienempiin kaupunkeihin, kylien puhdistukset jne. ovat välttäneet kansainvälisen huomion. Aleppo on merkittävä kaupunki sekä taloudellisesti että strategisesti, vaikkei se olekaan tiedotusvälineiden päinvastaisista väitteistä huolimatta Syyrian väkirikkain kaupunki. (Tämän harhaanjohtavan ilmauksen taustalla lienee jokin tilastollinen asia, kuten se, että Damaskos on jaettu ydinkaupunkiin ja esikaupungit kattavaan Rif Dimashqiin, kun taas Aleppoon on saatettu laskea mukaan koko lääni.)
Aleppo on yksi niistä kaupungeista Syyriassa, johon sunnalaiset islamistit ovat keskittyneet, ja tämä onkin yksi syy, miksi se oli pitkään varsin passiivinen vastarinnassa. Suurin osa syyrialaisaktivisteista on pitkin sisällissotaa valittanut siitä, että islamistit eivät ole olleet ratkaisevassa asemassa valtaa haastamassa, mutta pitävät sitäkin enemmän ääntä Syyrian ulkopuolella.
Tästä äänestä on pääosin haittaa koko muulle oppositiolle, jonka parissa tiedetään jo, että jos Assadin hallinto saadaan kaadettua, edessä on seuraavaksi ideologinen vastakkainasettelu islamistien ja kaikkien muiden välillä. Toisaalta tuo vastakkainasettelu tulee sitä pahemmaksi ja vaikeammaksi, mitä kauemmin Assadin kaatamisessa kestää ja mitä enemmän nuorta verta valutetaan kaduille. Toisaalta useimmat syyrialaisaktivistit tuntuvat uskovan, että maltillisten islamistien kanssa otetaan yhteen rauhanomaisin keinoin uurnilla ja politiikassa eikä barrikadeilla, ja radikaalit hihhulit kuten Irakin al-Qa'idan tukijat, marginalisoidaan tarvittaessa helposti.
Helposti arvattavan al-Qa'ida-kortin lisäksi Syyrian hallinto tukijoineen on pelannut myös joukkotuhoasekortin, mahdollisesti Venäjän tai Iranin neuvomana, ja ennakoiden sitä, että amerikkalaiset tai joku muu olisi muuten vetänyt tuon kortin esiin ennemmin tai myöhemmin. Tosiasia on, että sekä Saddamin Irakilla oli että Assadin Syyrialla on kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita; Saddamin hallinto niitä käyttikin surullisenkuuluisan kemikaali-Alin johdolla kurdeja ja iranilaisia vastaan. Assadin motiiveina joukkotuhoasekortin käyttämiseen lienevät ensisijaisesti yhtäältä perinteinen kiristys ja toisaalta arabikevään vastustajien propagandan ruokkiminen huhuilla "hallitsemattomuudesta" ja joukkotuhoaseiden päätymisestä "kaaoksessa" terroristeille.
Todellisuudessa varteenotettavin terroristijärjestö, jolle Syyrian joukkotuhoaseet voisivat päätyä, on sen läheinen liittolainen Hizbullah, jolla tuollaiset aseet olisivat pelottava lisä Israelia vastaan suunnattuun ohjusarsenaaliin. Voisi tosin Hizbullahkin olla haluton sellaisia hankkimaan, se kun todennäköistäisi Israelin täysimittaisen sotilaallisen intervention vaaraa. Syyrian hallinto voisi tietysti teoriassa myös antaa kemiallisia aseitaan Irakia vastaan tukemilleen jihadisteille, mutta tällaiset muutamien kymmenien tai korkeintaan satojen henkilöiden ääriryhmät eivät todennäköisesti pystyisi aseitaan tehokkaasti käyttämään, ennen kuin jo löytäisivät itsensä tuhottuina.
Sen sijaan on vaikea kuvitella, mitä motiivia Syyrian oppositiolla voisi olla vallanvaihdon onnistuessa antaa kemiallisia tai yhtään mitään aseita millekään ääriryhmälle. Mahdollisimman nopea vallanvaihdos olisi todennäköisesti turvallisin ratkaisu kaikille joukkotuhoaseita pelkääville, mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.
Vaikka Syyrian oppositio on tasaisesti vahvistunut, pätevöitynyt ja järjestäytynyt, sillä on edelleen edessään sisyfoslainen tehtävä. Sisua ei puutu, mutta muskelit ovat kuukausien punttisalilla käymisen jälkeen edelleen vielä heikkoja suurvaltatason asetoimittajien tukemaan vastustajaan nähden. Oppositio saa toki apua ulkomailta, mutta suuri osa tuosta avusta on vaikea muuttaa nopeasti tuloksiksi kentällä. Pitkällä tähtäimellä sillä toki olisi merkitystä, mutta kun juuri konfliktin pitkä kesto on se, mikä tuottaa eniten tuhoa ja kuolemaa.
Lisäksi onnistuessaankin Syyrian oppositiolla on edessä vielä yksi pelottava skenaario: varastettu vallankumous. Assadin tukijat, Iran ja Venäjä, ovat varmasti jo valmistelleet erilaisia skenaarioita vallan vaihtamiseksi siten, että arabikevään henkiset esitaistelijat ja tukijat, länsimieliset ja liberaalit nuoret, saataisiin syrjäytetyiksi ja jonkinlainen autoritäärinen järjestelmä palautetuksi valtaan. Silloin johtajat olisivat ehkä kaatuneet, mutta järjestelmä ei.
Toinen viimeisinä Suomen-päivinä tekemäni asia oli se, että murheellisin sydämin trässäsin laatikko- ja kansiokaupalla historiaa. Sen säilyttäminen vain olisi käynyt liian vaikeaksi ja turvattomaksi alati muuttaessani ja siirtyessäni, joten parempi oli sekin tehdä nyt kun pää vielä toimii monien asioiden varastona. Ehtiihän sitä sitten vanhempana kirjoittaa muistelmia, ellei dementia iske sitä ennen. Tai niskalaukaus.
Olen joka tapauksessa hankkiutunut Istanbuliin asti vajaaksi viikoksi "lepäämään", tai no, sosialiseeraamaan ja tapailemaan ihmisiä. Täällä Euroopan ja Orientin portilla on kuuma, kesä parhaimmillaan, Bospori välkehtii ja terassit tulvivat väkeä huolimatta siitä, että on muslimien paastokuukausi ramadan.
Asun libanonilaisen ystäväni luona boheemissa mutta kovaa vauhtia keskiluokkaistuvassa Cihangirin kaupunginosassa, jolla on värikäs menneisyys sekä hyvässä että pahassa. Osmanivaltakunnan aikaan Cihangiriin keskittyi paljon kaupungin kristittyä keskiluokkaa, kreikkalaisia, armenialaisia ja italialaisia, kauppiaita ja käsityöläisiä. Kun sitten ympärillä kaartelevat korppikotkat pääsivät kunnolla Euroopan sairaan miehen kimppuun ja repivät sulttaanikunnan alueita kappaleiksi, seurauksena olivat huonot ajat Turkin kristityille vähemmistöille. Kreikan ja Turkin sopimat väestönvaihdot merkitsivät pakkolähtöä sadoilletuhansille ellei miljoonille: kristityille Turkin tasavallan alueilta ja muslimeille Kreikan alueilta. Olen kirjoittanut näistä aiemminkin.
Ramadanin huomaa joistain asioista, kuten aamuyöstä perinteisiä kaupunginosia kiertävästä rumpalista, joka tämän vanhan perinteen mukaisesti muistuttaa uskovia siitä, että kannattaa nousta syömään ja juomaan ennen päivännousun ja siten paaston alkua. Muuten turkkilaiset eivät tunnu juuri paastosta piittaavan, kuten eivät Istanbulin monet muutkaan muslimikansallisuudet, kurdit, syyrialaispakolaiset, irakilaiset, muut arabit, kaukasialaiset ja balkanilaiset.
Cihangirin naapureidemme kanssa juhlistimme jo perjantai-iltana ramadania lemmikkieläinkaupan bileisiin kutsuttuina perin merkillisellä iftarilla: se nimittäin sisälsi runsain mitoin punaviiniä ja muiden lihatuotteiden joukossa myös sianlihasta tehtyä andalusialaistyyppistä kinkkua. Yö jatkui läheisen kahvilaravintolan terassilla runsaalla viinillä ja asiaan kuuluvalla laskutappelulla - siis kiistelyllä siitä, kuka saa kunnian maksaa. (Iftar on auringon laskettua syötävä yhteisateria, jolla ramadania viettävät murtavat päivän aikana kestäneen paastonsa.)
Lauantaina šoppailimme kuin teinitytöt pitkin Istiklalin poikkikatuja, kauluspaitoja ja troopillisiin olosuhteisiin sopivia housuja. Sitten tšillailtiin Nevizadella, jossa syyrialaisasioiden parissa aktiivinen suomalainen ystävättäremme liittyi seuraan. Myöhemmin illalla juhlistettiin kreikkalaisessa ravintolassa erään turkkilaisen kirjailijan kolmannen novellin ilmestymistä kirjallisuusantologiassa. Juhlistaminen edellytti runsaasti rakia ja kymmeniä alku- ja pääruokalajeja mustekaloja ja kalmareita myöten. Osa seurueesta jatkoi klubijatkoilla aamunkoittoon, me sentään vetäydyimme jo kahden aikaan takaisin Cihangiriin. Tänään söimme brunssia tutussa kahvilassa ja kas, taas suuri osa samasta porukasta sattui paikalle ja liittyi seuraan.
Moskovan ja Lontoon ohella Istanbul on Euroopan suurin kaupunki ja sen huomaa monipuolisuudessa ja monimuotoisuudessa. Vaikka kaupunki onkin kesäkuukausina tulvillaan turisteja, suurin osa heistä rajoittuu vain muutamalle tyypillisimmälle turistialueelle, joissa sitten myös turismin epäkohdat kuten hinnoissa huijaaminen ja taskuvarkaudet ovat eniten kuvassa mukana. Niin ihmeitä täynnä kahdella mantereella seisova jättiläinen kuitenkin on, että soisi useampienkin suomalaisten omatoimisesti käyttävän mahdollisuuden käydä itämaiden portilla, johon on joka päivä edulliset suorat lennot ja viisumivapaus.
Itse tulen onneksi vastakin vierailemaan täällä säännöllisesti, koska parhaat lentoyhteydet Suomesta Lähi-itään, Afrikkaan ja Keski-Aasiaan ja takaisin kulkevat Istanbulin kautta, ja koska minulla on alati kasvava joukko ystäviä kaupungissa, suurelta osin seurauksena Syyrian tilanteesta. Suuret määrät Syyriasta paenneita ovat tehneet Istanbulista yhden tärkeimmistä Syyrian opposition keskuksista, eräänlaisen syyrialaisten tilapäisen pääkaupungin, kunnes Damaskos, Aleppo tai Homs vapautettaisiin. Istanbulissa toimii nyt myös opposition apukoordinaatiotoimisto, joka koordinoi ja linkittää ulkomaisia ja diasporaan kuuluvia auttajia ja tukijoita vastarintaan Syyrian sisällä.
* * *
Syyriassa on eletty taistelun kannalta hyvin kriittisiä aikoja viimeisten viikkojen ajan. Se on yksi syy, miksi olen vältellyt kirjoittamasta Syyriasta blogiini tai muualle julkisuuteen. Tunnen myös itsessäni sen monia ystäviäni vaivaavan turhautumisen, joka seuraa siitä, että toisaalta saa joka päivä tietoja uusista ruumiskasoista, kivikaudelle pommitetuista asuinalueista ja tuttujen ihmisten murhista, kidutuksista ja katoamisista, mutta toisaalta joutuu suomalaisten ja usein muidenkin länsimaalaisten kanssa keskustellessa silti lähtemään aivan perusasioista. Torjumaan toinen toistaan lapsellisempia valheita, hölmöyksiä, vääristelyjä, yksisilmäisyyksiä ja salaliittoteorioita. Suomalaismedia tuntuu kuvittelevan, että saman uskottavuuden antaminen tosiasioille ja sotapropagandalle olisi muka puolueettomuutta, vaikka se itse asiassa johtaa propagandan, myyttien ja niiden tuputtajien myötäilyyn.
Syyrian oppositio on tehnyt monia merkittäviä siirtoja kesän aikana, ja monet näistä ovat itse asiassa reaktioita tapaan, jolla kansainvälinen yhteisö Syyrian oppositioon suhtautuu.
Oppositio vaihtoi johtajaansa nimittämällä Ranskassa asuvan akateemikon Burhan Ghaliounin tilalle Uppsalassa asuvan akateemikon Abdulbasit Saydan. Johtajan vaihtaminen tapahtui enemmänkin sen periaatteen vaalimiseksi, että johtajaa tulisi ajoittain vaihtaa, ja henkilöön keskittymisen välttämiseksi, kuin siksi että Ghalioun olisi ollut erityisen epäsopiva. Kansainvälinen yhteisö oli jatkuvasti urputtanut yhtenäisyyden puuttumisesta ja tuijotti toistuvasti johtohenkilöihin, yrittäen ilmeisesti löytää jonkinlaisen vasta-Assadin, vaikka juuri sellaista Syyrian poliittiseen pluralismiin ja demokratiaan pyrkivä oppositio ei halua.
Ghaliounin aikana maailmalla rääyttiin koko ajan siitä, että oppositio edustaisi vain syyrialaisten enemmistönä olevia sunnalaisia arabeja. Lisäksi valitettiin siitä, että Ghalioun oli liian läheisissä väleissä maanpaossa elävän Syyrian Muslimiveljeskunnan kanssa. Hänen väitettiin sivuuttavan vähemmistöt eli kurdit, arabi- ja assyrialaiskristityt sekä alawiitit. Vaikka osa Ghaliounia vastaan esitetystä kritiikistä olikin kohtuutonta ja liioittelevaa, hän otti kentän (ja erityisesti nuorison) kritiikistä vaarin ja väistyi tehtävästä.
Tilalle valittiin Sayda, Ruotsissa pitkään asunut ja vaikuttanut sekulaari ja liberaali kurdi. Nyt sitten maailmalla rääyttiin siitä, että Saydan valinta muka tarkoittaisi opposition edustavan "vain" vähemmistöjä ja syrjivän enemmistönä olevia sunniarabeja. Teki Syyrian oppositio niin tai näin, tietyille tahoille se on aina väärinpäin. Tämä olisi "puolueettomasti suhtautuvien" syytä ymmärtää, jotta olisivat kirjoittelussaan oikeasti puolueettomia eivätkä vain hallinnon ja sen tukijoiden myötäilijöitä yrityksissä diskreditoida ja vähätellä Syyrian oppositiota ja jopa leimata sitä perättömästi islamistiseksi.
Myös Damaskoksen offensiivi oli osittain vastaus kansainvälisen yhteisön asenteisiin. Syyrian oppositio oli aikansa katsonut Annanin suunnitelmaa ja kansainvälistä diplomatiaa, vakuuttuen lopulta siitä, että kukaan ei tekisi mitään Assadin hallinnon hillitsemiseksi. Samaan aikaan Venäjä ja Iran jatkoivat Assadin hallinnon täysimittaista aseistamista ja tukemista. Näyttävä isku suoraan hallinnon ytimeen ja samalla toteutettu voimannäyttö pääkaupungissa olivat tärkeä askel sodassa mielistä ja sydämistä. Syyriassa, kuten useimmissa pitkään autoritarismin ikeessä olleissa yhteiskunnissa, suurin osa väestöstä on odottavalla passiivisella kannalla ja uskaltautuu aidalta jompaankumpaan suuntaan vasta kun sille on osoitettu, että sen periaatteessa sympatisoimalla puolella on reaaliset mahdollisuudet voittoon.
Juuri siihen Syyrian vastarinnan Damaskoksen offensiivi tähtäsi. Vastarinnalla on pitkään ollut runsaasti yhteyksiä ja tukijoita hallinnon sisällä, niin armeijassa, tiedustelupalveluissa kuin alawiittienkin keskuudessa. Monet ovat loikanneet jos siihen on tarjoutunut turvallinen tilaisuus tai jos maa on alkanut polttaa jalkojen alla. On muistettava, että Syyria on hyvin perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta, jossa vaikka oma rohkeus johonkin riittäisikin, on ajateltava lukemattomia sukulaisia. Assadin hallinto tukijoineen kostaa varmasti sukulaisille ja omaisille, jos vain pystyy.
Niinpä monessa avainasemassa aikaisemmin ollut kenraali Manaf Tlas loikkasi Turkin kautta Ranskaan vasta, kun oli saattanut loppuun pitkän operaationsa sukulaistensa siirtämiseksi yksi kerrallaan turvaan. Mukanaan hän vei toistakymmentä tiedustelu-upseeria ja Assadin hallinnon kannalta keskeistä tietoa. Opposition suopeuden Tlas oli varmistanut jo viime vuodesta alkaen auttaen kulissien takana monia pakenemaan Syyriasta. Tlas ei ole ainoa viime kuukausien keskeisistä loikkareista, joihin on kuulunut niin korkeita sotilasupseereita kuin suurlähettiläitäkin.
Henkivartiokaartissa toimineet ja lojaalisuuttaan vaihtaneet henkilöt toteuttivat sitten kohdistettuja erikoisoperaatioita Assadin hallinnon keskeisimpiä sekurokraatteja vastaan, surmaten näistä useita. Suomessakin eräät tiedotusvälineet ovat virheellisesti myötäilleet Syyrian, Iranin ja Venäjän uutistoimistojen väitteitä, joiden mukaan kyse olisi ollut "itsemurhaterrorismista". Hieman ristiriitaisesti tähän nähden Syyrian hallinto tosin myöhemmin väitti pidättäneensä iskun tekijän. Jos nyt ketään ylipäätään pidätettiin niin tuskinpa sentään ruumista.
Vaikka 20 000 ihmisen kuolema tähän asti on jo kauhea luku itsessään, vielä pelottavampia ovat itse asiassa kadonneiden ja vangittujen luvut, jotka yltävät useampaan sataan tuhanteen. Syyrian nykyistä tilannetta tarkasteltaessa ei voi välttyä oletukselta, että näistä suuri osa on todennäköisesti surmattu - osa tosin varmaan paossa ja piilottelee.
Viime päivinä tiedotusvälineiden huomio on kohdistunut erityisesti Aleppoon, vaikka samaan aikaan Homsin hävittäminen betonimurskaksi on jatkunut ja hyökkäykset moniin pienempiin kaupunkeihin, kylien puhdistukset jne. ovat välttäneet kansainvälisen huomion. Aleppo on merkittävä kaupunki sekä taloudellisesti että strategisesti, vaikkei se olekaan tiedotusvälineiden päinvastaisista väitteistä huolimatta Syyrian väkirikkain kaupunki. (Tämän harhaanjohtavan ilmauksen taustalla lienee jokin tilastollinen asia, kuten se, että Damaskos on jaettu ydinkaupunkiin ja esikaupungit kattavaan Rif Dimashqiin, kun taas Aleppoon on saatettu laskea mukaan koko lääni.)
Aleppo on yksi niistä kaupungeista Syyriassa, johon sunnalaiset islamistit ovat keskittyneet, ja tämä onkin yksi syy, miksi se oli pitkään varsin passiivinen vastarinnassa. Suurin osa syyrialaisaktivisteista on pitkin sisällissotaa valittanut siitä, että islamistit eivät ole olleet ratkaisevassa asemassa valtaa haastamassa, mutta pitävät sitäkin enemmän ääntä Syyrian ulkopuolella.
Tästä äänestä on pääosin haittaa koko muulle oppositiolle, jonka parissa tiedetään jo, että jos Assadin hallinto saadaan kaadettua, edessä on seuraavaksi ideologinen vastakkainasettelu islamistien ja kaikkien muiden välillä. Toisaalta tuo vastakkainasettelu tulee sitä pahemmaksi ja vaikeammaksi, mitä kauemmin Assadin kaatamisessa kestää ja mitä enemmän nuorta verta valutetaan kaduille. Toisaalta useimmat syyrialaisaktivistit tuntuvat uskovan, että maltillisten islamistien kanssa otetaan yhteen rauhanomaisin keinoin uurnilla ja politiikassa eikä barrikadeilla, ja radikaalit hihhulit kuten Irakin al-Qa'idan tukijat, marginalisoidaan tarvittaessa helposti.
Helposti arvattavan al-Qa'ida-kortin lisäksi Syyrian hallinto tukijoineen on pelannut myös joukkotuhoasekortin, mahdollisesti Venäjän tai Iranin neuvomana, ja ennakoiden sitä, että amerikkalaiset tai joku muu olisi muuten vetänyt tuon kortin esiin ennemmin tai myöhemmin. Tosiasia on, että sekä Saddamin Irakilla oli että Assadin Syyrialla on kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita; Saddamin hallinto niitä käyttikin surullisenkuuluisan kemikaali-Alin johdolla kurdeja ja iranilaisia vastaan. Assadin motiiveina joukkotuhoasekortin käyttämiseen lienevät ensisijaisesti yhtäältä perinteinen kiristys ja toisaalta arabikevään vastustajien propagandan ruokkiminen huhuilla "hallitsemattomuudesta" ja joukkotuhoaseiden päätymisestä "kaaoksessa" terroristeille.
Todellisuudessa varteenotettavin terroristijärjestö, jolle Syyrian joukkotuhoaseet voisivat päätyä, on sen läheinen liittolainen Hizbullah, jolla tuollaiset aseet olisivat pelottava lisä Israelia vastaan suunnattuun ohjusarsenaaliin. Voisi tosin Hizbullahkin olla haluton sellaisia hankkimaan, se kun todennäköistäisi Israelin täysimittaisen sotilaallisen intervention vaaraa. Syyrian hallinto voisi tietysti teoriassa myös antaa kemiallisia aseitaan Irakia vastaan tukemilleen jihadisteille, mutta tällaiset muutamien kymmenien tai korkeintaan satojen henkilöiden ääriryhmät eivät todennäköisesti pystyisi aseitaan tehokkaasti käyttämään, ennen kuin jo löytäisivät itsensä tuhottuina.
Sen sijaan on vaikea kuvitella, mitä motiivia Syyrian oppositiolla voisi olla vallanvaihdon onnistuessa antaa kemiallisia tai yhtään mitään aseita millekään ääriryhmälle. Mahdollisimman nopea vallanvaihdos olisi todennäköisesti turvallisin ratkaisu kaikille joukkotuhoaseita pelkääville, mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.
Vaikka Syyrian oppositio on tasaisesti vahvistunut, pätevöitynyt ja järjestäytynyt, sillä on edelleen edessään sisyfoslainen tehtävä. Sisua ei puutu, mutta muskelit ovat kuukausien punttisalilla käymisen jälkeen edelleen vielä heikkoja suurvaltatason asetoimittajien tukemaan vastustajaan nähden. Oppositio saa toki apua ulkomailta, mutta suuri osa tuosta avusta on vaikea muuttaa nopeasti tuloksiksi kentällä. Pitkällä tähtäimellä sillä toki olisi merkitystä, mutta kun juuri konfliktin pitkä kesto on se, mikä tuottaa eniten tuhoa ja kuolemaa.
Lisäksi onnistuessaankin Syyrian oppositiolla on edessä vielä yksi pelottava skenaario: varastettu vallankumous. Assadin tukijat, Iran ja Venäjä, ovat varmasti jo valmistelleet erilaisia skenaarioita vallan vaihtamiseksi siten, että arabikevään henkiset esitaistelijat ja tukijat, länsimieliset ja liberaalit nuoret, saataisiin syrjäytetyiksi ja jonkinlainen autoritäärinen järjestelmä palautetuksi valtaan. Silloin johtajat olisivat ehkä kaatuneet, mutta järjestelmä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti