sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Keniasta

Maailmanloppua ei sitten tullut, tai sitten se tuli ja meni huomaamatta. Joulun aika sen sijaan tuntuu elämässäni miellyttävänä rauhana, joka johtuu pääosin siitä, että kollegat, asiakkaat ja muut työperäiset kontaktit ovat vetäytyneet hetkeksi yksityiselämäänsä eivätkä pommita minua kysymyksillä, kutsuilla ja pyynnöillä. Osasyynsä voi olla silläkin, että ainakin osa puhelin- ja tietoliikennelinjoista näyttäisi olevan jatkuvasti kaatuneessa tilassa.

Onneksi offlinessa voi tehdä kaikenlaista, minkä robotit sitten lähettävät matkaan, kun mahdollisuuden ikkuna jossain avautuu. Matrixin seuraavassa vaiheessa robotit epäilemättä myös kirjoittavat ja jättävät ääniviestejä puolestamme, päivittävät somestatuksiamme meiltä kysymättä ja tiedottavat kavereillemme, minkä merkkisiä tuotteita paraikaa käytämme. Osittain näin jo tapahtuukin; koneet tiedottavat koneille siitä, missä liikumme, missä ravintolassa istumme ja kenen kanssa, mitä musiikkia kuuntelemme ja minkä videon viimeksi katsoimme.

Mutta minun piti kirjoittaa lukijoilleni Keniasta. Olin siellä joulukuun alkupuoliskolla talvimatkalla sekä tapaamassa kummitytärtäni, jonka monikielisyys ja afrikkalaisen luonnon tuntemus ovatkin jo kolmivuotiaaksi hämmästyttävän kunnioitusta herättävällä tasolla. Korjasin samalla merkittävän puutteen, sillä vaikka olen käynyt Keniassa kahdesti aiemminkin, en niillä matkoilla ehtinyt nähdä mitään muuta kuin Nairobin kaupunkia. Kenia tarjoaa kuitenkin ikimuistoisia Afrikka-elämyksiä, ollen Etelä-Afrikan ohella Afrikan maista parhaiten turismiin ja etenkin luontomatkailuun orientoitunut.

Kansallispuistojen infrastruktuuri toimii ja matkailupalvelut samoin. Kääntöpuolena ovat kalliit hinnat sekä se tietty liian hyvästä organisoinnista johtuva autenttisuuden puute, villit savannit kun vaikuttavat kansallispuistojen tiukkoine sääntöineen, oppaineen ja autokyyteineen ajoittain turhankin puistomaisilta. Toista oli Etiopiassa, jossa useimmissa kansallispuistoissa ei ollut minkäänlaista hallinnointia, mutta niinpä niissä kohtasikin villien savannieläinten sijaan lehmiä, vuohia, aaseja ja rynkkyjä kantavia heimomiehiä.

Kävimme ensin Nairobin kansallispuistossa eli Kifaru Arkissa ("sarvikuonojen arkissa"), joka avautuu aivan pääkaupungin kupeessa erityyppisine savanneineen ja akaasiametsämaineen. Nairobin kansallispuiston tyyppiruohonsyöjä näytti olevan topi, iso ja rujonoloinen antilooppi, joita oli suurina laumoina. Myös impaloita, pikku- ja isogaselleja, seeproja ja hirviantilooppeja näkyi. Löysimme niin ikään sarvikuonoja.

Nairobin kansallispuiston lintumaailma on rikas. Varsinkin monenlaisia savannilajeja näkyi paljon: erilajisia kiuruja, kirvisiä, piispoja ja herttuja. Loistokottaraisia, drongoja, sininärhiä ja mehiläissyöjiä oli samaan tapaan kuin Etiopian savanneilla, mutta jostain syystä erilajisia kutojia ja tokoja näkyi paljon vähemmän. Kutojien kohdalla syy lienee vuodenajassa, koska niiden pesiä kyllä roikkui joka puolella. Pesimäaikojen ulkopuolella useimmat kutojat muuttuvat epämääräisen kellanruskeankirjaviksi ja huomaamattomiksi, kun taas pesimä- ja soidinnusaikoina niitä ei voi olla huomaamatta.

Afrikan savanniekosysteemit ovat termiittiperustaisia - termiitit hoitavat merkittävän osan kasviperäisen aineksen hajottamisesta, koska ilmasto ei ole suosiollinen sienille. Niinpä afrikkalainen ekosysteemi onkin tyypillisesti erittäin hyönteiskeskeinen, mikä taas tuottaa valtavan ja monipuolisen lintumaailman; käyttäähän suurin osa linnuista ravintonaan juuri erilaisia hyönteisiä.

Vietimme kaksi päivää ja niiden välisen yön Nakurun kansallispuistossa samannimisen järven ympärillä. Nakurujärven rannat ovat väärällään vesi- ja rantalintuja, joita lisäksi pääsi usein erittäin lähelle. Myös nisäkäslajisto oli runsasta; impaloita, seeproja, kafferipuhveleita ja pahkasikoja oli joka paikassa, eivätkä nekään lainkaan pelokkaita. Monia muita antilooppeja, kuten kahta gasellilajia ja vesiantilooppeja, näkyi pienempinä määrinä tuon tuosta, samoin kirahveja ja virtahepoja. Sarvikuonoja onnistuimme näkemään yhteensä ainakin kaksikymmentä, ja vielä molempia lajeja, mikä surullista kyllä muodostaa jo merkittävän otoksen niiden jäljellä olevista maailmankannoista. Totesimmekin matkalla surumielisesti, että olemme todennäköisesti viimeinen sukupolvi, joka pääsee katselemaan näitä valtavia eläimiä villeinä.

Petoeläimiäkin onnistuimme näkemään varsin kiitettävästi: leijonia kahdesti, vaippašakaaleja useasti, juovahyeenan kerran. Kädellisiä edustivat runsaina esiintyvät oliivipaviaanit ja vervettimarakatit. Petolinnustoa oli maisemissa niin ikään varsin runsaasti, afrikanhiirihaukka yleisimpänä lajina, mutta korppikotkat huusivat poissaolollaan. Afrikkaa on viime vuosina kohdannut suunnaton korppikotkien joukkotuho, joka johtuu eläinlääkinnässä käytettävistä kemikaaleista ja suoranaisesta myrkyttämisestä. Korppikotkien tyyssijaa Afrikkaa uhkaakin nyt Intian kohtalo, näiden majesteetillisten puhtaanapitäjien massatuho. Olemme ehkä viimeinen sukupolvi, joka on päässyt ihailemaan valtavia korppikotkaparvia ja niiden keskeistä merkitystä savanniluonnon kiertokulussa.

Suurimmassa osassa Kenian kansallispuistoja on ajoneuvosta poistuminen ehdottomasti kielletty, koska villieläimet ovat aidosti vaarallisia ja koska ihmiset myös autoista poistuessaan aiheuttavat kaikenlaista haittaa, kuten roskaamista, tulipaloja ja eläinten ruokkimista. Todistimme kuitenkin pariinkin otteeseen Nakurussa piittaamattomuutta säännöistä. Muuan kiinalaisporukka hätyytteli lintuparvia järven rannoilla kameroineen, ja yksi autollinen mzunguja oli ajanut polulta ulos ja metsänreunaan nähdäkseen kirahveja lähempää. Yksi autollinen kikattavia kenialaisia teinityttöjä antoi auton ikkunasta ruokaa paviaaneille, mikä on vaarallista touhua, sillä se opettaa paviaanit yhdistämään ihmiset ruoansaantiin, ja ne voivat laumaeläiminä olla aggressiivisia ja vaarallisia.

Idioottimaisimmasta kohtauksesta vastasi kuitenkin intialainen lapsiperhe, joka oli liikkeellä ilmeisesti omalla tai vuokratulla pikkubussillaan. Intialaismies oli pysähtynyt savannille keskelle valtavaa kafferipuhvelien laumaa ja päästänyt koko suuren lapsikatraansa autostaan kirmailemaan ja puhveleita pällistelemään. Mainittakoon, että kafferipuhveli on virtahevon ohella Afrikan vaarallisin villieläin ja tappaa vuosittain enemmän ihmisiä kuin leijonat tai norsut.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Ihmettelimme juuri ääneen intialaisperheen tyhmyyttä etäältä, josta näimme heidät, kun äkkiä parikymmentä metriä intialaisten takana nousi pensaikosta urosleijona ja loikkasi vauhtiin, ilmeisesti intialaisista pelästyneenä. Kenialainen oppaamme hätääntyi ja kaasutti autollamme paikalle niin, että automme asettui leijonan ja intialaisten väliin. Hän huitoi ja huusi swahiliksi intialaisille, jotka vain keikuttivat päätään ja perheenisä selitti intianenglanniksi: "Eivät nuo ole vaarallisia, me pidämme noita kotona ihan kuin lehmiä." Kun selitimme, että kafferipuhveli ei ole ihan sama asia kuin intialainen vesipuhveli, ja että huomasiko mies ollenkaan että hänen lapsikatraansa takana oli juuri äsken leijona (joka yhä oli kivenheiton päässä, mutta nyt toisella puolella), miehen naama vihdoin venähti ja hän alkoi haalia lapsukaisiaan takaisin autoon.

Tapasin myös Naivashan alueella Etiopiassa tapaamani amerikkalaisen ystävättären, jonka kanssa kävimme seuraavina päivinä linturetkillä pitkin Naivashaa ympäröivää maaseutua. Vaikka hän valkoinen amerikkalainen, hän on syntynyt ja kasvanut Keniassa lähetyssaarnaajan tyttärenä ja suuri osa hänen suvustaan näyttää asuvan ja työskentelevän siellä erilaisissa kristillisissä hankkeissa. Niinpä hän on aina tuntenut itsensä afrikkalaiseksi ja Kenian kotimaakseen.

Eräänä illoista olimme fondyyillallisilla toisen amerikkalaisen saarnamiesperheen luona. He olivat asuneet tätä ennen vuosia Sudanissa, Eritreassa ja Somaliassa, joten Kenia lienee ollut noihin verrattuna levottomimpinakin vuosinaan jonkinlainen suojaisa lepopaikka. He olivat rakentaneet viidakkoon joen töyräälle komean hirsihuvilan ja järjestäneet elämänsä uudessa kotimaassa, odotellen kovasti Kenian uutta kansalaislakia, joka saattaisi antaa maassa iät ajat asuneille valkoisillekin oikeuden kansalaisuuteen. Perheenisä intoutui sen viikon ikävien uutistapahtumien kirvoittamana keskustelemaan aseista ja siitä, kuinka aseenkanto on Amerikassa ihmisoikeus. Kylässä puhvelit olivat tappaneet neljä miestä sinä vuonna.

Keniassa erityisen vaikuttavaa on se, että suuria savannieläimiä ei näe ainoastaan kansallispuistoissa, vaan myös tavallisella maaseudulla. Marakatit ryöstelivät banaaneja ikkunasta käsin ystävättäreni vanhempien kotitalosta ja yöllä kuului hyeenojen ölinää, joka kuulosti kodikkaan perussuomalaiselta. Seeproja, antilooppeja ja puhveleita näkee tuon tuosta laiduntamassa kaikenlaisilla ruohostomailla. Salametsästäjien eniten vainoamat lajit, kuten sarvikuonot ja norsut, ovat jäljellä enää vain suojelualueilla.

Tällä matkalla onni oli myötä myös pöllöjen suhteen, sillä matka tuotti kolme huuhkajalajia, kaikki hyvin nähtyinä. Nakurussa löytyi suuresta akaasiasta päiväunilla oleva valtavan kokoinen savannihuuhkaja. Naivashan lähellä puolestaan näimme yöllä aidantolpalla istuskelleen täplähuuhkajan - tämän lajin olen aiemmin nähnyt Sambiassa, jossa se käveli ja pällisteli maassa. Lopulta kun retkeilimme rinnemetsissä Kijabessa, Hautavajoamalaakson kupeessa, sieltä löytyi lepäilevä afrikanhuuhkaja, jonka ympärillä puissa hyöri kanelimehiläissyöjiä, pikkuvuorimedestäjiä, ruostemetsäkerttusia, keltaviiksibulbuleja, hopeasieppoja ja afrikanharmaakäpinkäisiä.

En vielä ota kantaa, kirjoitanko kenties jotain blogiini joulupyhinä, mutta siltä varalta että en niin tee, toivotan lukijoille - ja varsinkin tätä Suomen pakkasissa lukeville sukulaisille ja läheisille - hyvyyden ja rauhan täyteistä joulua. Kaiken hömpän ja stressin keskellä jokaisen olisi hyvä kristillisyytensä tai muun uskonnollisuutensa tai uskottomuutensa asteesta riippumatta muistella hetki myös joulun varsinaista sanomaa ja jakaa siitä tarkoitusta lähimmäisilleen, varsinkin niille, kuten lapsille ja vanhuksille, joiden elämään voi pienelläkin vaivalla vaikuttaa niin myönteisesti.

Minulle voi joululahjaksi hankkia maata täältä, kuten pikkuveljeni on jo parina vuonna tehnytkin. Täällä toinen vastaavanlainen ohjelma vaihtoehdoksi. Mikä onkaan parempi lahja lapsillemme ja lapsenlapsillemme kuin säilyttää edes pieniä kaistaleita maapallostamme jälkipolville? Tulevaisuuteen investoiminen kannattaa taas, kun maailmanloppukin peruutettiin. Ei siis pitäisi olla metafyysistä tekosyytä olla välittämättä ja vaikuttamatta maailmaan ympärillään. Jokainen on ihan itse vastuussa siitä, mihin elämänsä tässä maailmassa käyttää.

Ei kommentteja: