sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Merja Zerga

Olin tämän viikon työhommissa ensin Casablancassa ja sitten Marokon hallintopääkaupungissa Rabatissa. Kävin maailman kolmanneksi suurimmaksi mainitussa Hassan II:n moskeijassa, ostoskeskuksissa, Cornichen kalaravintoloissa, basaarissa, slummissa, työläiskaupunginosassa ja hienoston huvila-alueella.

Casablancan metropolin köyhimmissä slummeissa en nähnyt palavia ghettoja enkä kuolemaa länsimaalaisille räyhääviä kiihkoilijoita, vaan pikemminkin oloihinsa nähden hämmästyttävän yritteliäitä ja sitkeitä ihmisiä, köyhyydestä, addiktioista ja hyväksikäytöstä kansalaisjärjestöjen tuella toipuvia nuoria ja ompelualan yrittäjiksi ryhtyneitä yksinhuoltajaäitejä.

Huvila-alueella taas kuulin muun muassa, että hankala naapuri Algeria oli sulkeutunut yhä surullisemmaksi sosialistiseksi diktatuuriksi, mutta maat ovat sentään nyt solmineet jonkinlaiset suhteet ja lentoteitse niiden välillä pystyy matkustamaan. Marokon koulutetun eliitin valitukset islamisteista toivat mieleen tunisialaisten itkuvirren siellä käydessäni puolitoista vuotta aiemmin, ja egyptiläisten hurraahuudot sotilasvallankaappaukselle, joskin nopean pettymyksen saattelemina.

Marokkolaisten sekularistien mielestä kaikkialla näkyy nyt islamismin peikko, kun nämä pääsivät edellisisten parlamenttivaalien myötä hallitukseen. Katukuvassa kuitenkin alle puolet kaupunkilaisista nuornaisista käyttää huivia ja nuoriso bailaa ja lutraa alkoholin kanssa Casablancan baarikaduilla kuten ennen. Islamvihaajien ikiaikainen teesi, etteivät islamistit milloinkaan luovu missään vallasta, sai Egyptin jälkeen uuden kolauksen myös Tunisiassa, jossa islamistit luopuivat hallitusvallasta epäonnistumistensa jälkeen ilman, että tarvittiin sotilasväliintuloa. Arabikeväästä on vasta pari vuotta, joten on aika ennenaikaista julistaa lopullisia totuuksia islamisteista ja heidän kyvyistään sanella muulle yhteiskunnalle, mihin suuntaan arabimaita tulisi kehittää.

Töiden perään olin varannut perjantain ja lauantain vapaata. Söin aamiaiseni Aïn Diabissa, vuokrasin 40 euron päivähintaan Dacian ja käänsin rintamasuunnan Casablancasta rannikon myötäisesti pohjoista kohti Kénitran ja Tangerin suuntaan. Daciasta on yhtäkkiä tullut yleisimpiä automerkkejä Marokossa, mikä lienee yhteydessä siihen, että ranskalainen Renault on ostanut romanialaisen Dacian. Yksi marokkolainen kontaktini kertoi, että Marokossa nykyään valmistettaisiinkin Daciaa.

Kohteenani oli noin 70 kilometriä Kénitran pohjoispuolella sijaitseva Merja Zergan laguunialue, jonka pohjoispuolisessa niemennokassa on surffareiden ja lintuharrastajien hyvin tuntema pikkukaupunki Moulay Bouselham. Olen kymmenen vuotta sitten käynyt pikavisiitillä Merja Zergassa mutta nyt halusin perehtyä alueeseen kunnolla kahden päivän ajan, sen sijaan että olisin viettänyt vapaapäiväni kokonaan autonratissa maata ristiin rastiin ajaen.

Olin vasta asettunut niemenkärkeen staijaamaan atlanttista merilintumuuttoa ja kirjannut neljä suulaa ja yhden pikkuliitäjän sekä lukemattomia lokkeja, kun paikallinen vanhempi setä alkoi markkinoida minulle paikkakunnan mahdollisuuksia.

Setä oli sympaattinen ja koko paikka kärsi työttömyydestä turistien ollessa äärimmäisen vähissä. Lokakuu ei ole sesonkia ja lisäksi Euroopan talouslama on romahduttanut matkailijoiden määrät. Esimerkiksi laman runtelemasta pohjoisnaapurista Espanjasta en nähnyt lainkaan kävijöitä; vain ulkomarokkolaisten Eurooppaan rekisteröityneitä autoja perhelasteineen tulossa tai menossa vanhan ja uuden kotimaan väliä etelän ja pohjoisen välisen valtatien pysäkkipaikoilla ja huoltoasemilla. Arabikeväälläkin on voinut olla pelotevaikutusta, joka on ulottunut myös rauhallisina pysyneisiin maihin kuten Marokkoon ja Omaniin, vaikka nämä hoitivatkin tilanteensa kunnialla.

Tapasin pian hotellinomistajan Muhammadin, jolla on huvilahotelli Atlantin rannalla Moulay Bouselhamissa (300 dirhamia eli noin 30 euroa yö) ja erillinen lintuharrastajia varten perustettu turvatalo Merja Zergasta pohjoiseen sijaitsevan makeavetisen järven Merja Barqan rannalla. Tapasin myös Moulay Bouselhamin kenties tunnetuimman lintuoppaan Hasanin, hänkin jo iäkkäämpi setä. Hasanin avulla tutustuminen koko alueeseen sujui mitä parhaimmalla paikallistuntemuksella. Sekä Muhammadilla että Hasanilla olivat asiakkaat vähissä - vieraskirjasta päätellen heitä oli viimeksi ollut yli kuukautta aiemmin.

Merja Zergan kuuluisimpia erikoisuuksia on länsipalearktisen alueen viimeinen pesivä yhdyskunta afrikansuopöllöjä. Ne pesivät laguunissa sijaitsevassa saaressa, johon menemistä tulisi eettisistä syistä välttää, mutta pitävät päivälepopaikkaansa peltojen keskellä olevassa pensaikkotilkussa. Ilmeisesti ne arvostavat vaistomaisesti harvojen alkuperäispensaiden suojaa yhä maatalousvaltaisemmaksi käyvässä maisemassa, mutta tykkäävät toisaalta saalistaa maatalousmailla yleisinä parveilevia jyrsijöitä. Pöllöjä on kuulemma viime aikoina ollut enää kahdeksan ja onnistuin näkemään niistä kaksi hämärän alkaessa saapua.

Merja Barqan järvelle päästäkseen pitää ajaa traktorien ja karjan runtelemia kärrypolkuja peltojen ja maalaiskylien halki. Sateiden jälkeen se ei henkilöautolla onnistuisikaan - nyt järvi oli kuitenkin Daciallakin saavutettavissa. Paikka tarjoaa alueen suurimpia keskittymiä niitä kahlaajia ja vesilintuja, jotka suosivat makeaa vettä. Järven vesilinnusto koostuu sekä paikallisesta että Euroopasta talvehtimaan valuvasta lajistosta - jälkimmäinen ei ollut vielä kunnolla rynnännyt Marokkoon, koska Etelä-Euroopassa ei ole vielä ollut tarpeeksi kylmä. Kuitenkin monia yleisiä palearktisia sorsalajeja, molempia nokikanalajeja sekä monenlaisia kahlaajia oli tarjolla yllin kyllin. Haikaroita ja pronssi-iibiksiä oli parvittain, flamingoja tällä kertaa varsin pieniä määriä. Järveä ympäröivistä pensaikoista löytyi runsaasti heinäherttuja, silkkikerttusia, ruskokerttuja ja yksi lännenorfeuskerttu. Naakat seurailivat karjaeläimiä lehmähaikaroiden seurana.

Merja Zergan laguuni on sen verran laaja ja linnut yleensä kaukana - ja silloinkin suurina kertyminä vain laskuveden aikaan - että siihen on tutustuttava veneestä käsin. Lähinnä merta sijaitsevat hiekkasärkät olivat täynnänsä lokkeja, joista suurin osa selkälokkeja, mutta joukossa varsin paljon naurulokkeja, kaitanokkalokkeja ja etelänharmaalokkeja, yksittäisiä mustanmerenlokkeja sekä ilahduttavan suuria määriä välimerenlokkeja. Myös riuttatiiroja, hietatiiroja ja meriharakoita lepäili parvittain hiekkasärkillä.

Sisempänä laguunin rannoilla oli runsaasti niitä kahlaajalajeja, jotka ovat mieltyneempiä murtovetiseen ympäristöön, erityisesti laguuniin laskevien jokien lähellä. Oli iso- ja pikkukuoveja, punakuireja ja monenlaisia vikloja ja sirrejä, karikukkoja, tyllejä ja mustajalkatyllejä. Jokivarsien pensaista löytyi muuttomatkalla olevia sinirintoja ja pensaiden päältä kivitaskuja. Alueella on aiemmin talvehtinut myös huippuharvinainen kaitanokkakuovi, mutta se lienee kuollut koko maailmasta sukupuuttoon.

Tarkoitukseni oli päättää viimeinen iltani ennen hämärän lankeamista Sidi Bettachen metsään, joka on nykyisin ilmeisesti varmin paikka bongata muiden Marokon afrikkalaisreliktien tavoin harvinaiseksi käynyt kannusfrankoliini. Katsastin siis joukon päivälevolla olevia paksujalkoja ja yritin vielä staijata muutaman liitäjän lisää - tai rannikolla silloin tällöin näyttäytyvän madeirankeijun - mutta tällä kertaa tuloksetta. Ajoin sitten toiveikkaasti Benslimania ja Sidi Bettachen metsää kohti. Juutuin ikävä kyllä ennen Rabatia liikenneruuhkaan ja poliisin ylinopeustutkaankin, joten hämärä ehti langeta ennen ehtimistäni oikealle alueelle, joten ajoin sen sijaan suoraan Casablancaan palauttamaan autoa ja viettämään viimeistä yönpuolikasta ennen aamukuudelta lähtevää lentoa.

Ei kommentteja: