lauantai 15. helmikuuta 2014

Myöntyväisyys, laillisuus ja aktivismi

Kaikkialla, missä vapautta joudutaan puolustamaan sen ollessa joko akuutisti uhattuna tai jo menetetty - missä kansa nousee vastarintaan, ryhtyy vallankumoukseen tai haluaa eroon sortajistaan separatistisen itsenäisyystaistelun keinoin - ilmaantuu esiin quislingejä ja provokaattoreita. Tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää.

Myös ne, jotka omasta mielestään puolustavat vapautta ja ovat isänmaallisia, jakautuvat nopeasti kolmeen kaikkialla tunnistettavissa olevaan koulukuntaan. Suomessa nämä saivat nimet myöntyväisyysmiehet, laillisuusmiehet ja aktivistit. Sama jako soveltuu lähes mihin tahansa vastarintataisteluun, itsenäisyystaisteluun tai vallankumousprosessiin - esimerkiksi Tšetšeniaan, Syyriaan ja Ukrainaan.

Kaikilla kolmella kuppikunnalla on periaatteessa rationaaliset perustelut linjalleen, ja kaikki myös tyypillisesti pitävät itseään realisteina ja muita linjoja epärealistisina haihattelijoina.

Myöntyväisyysmiesten mielestä vastustaja on niin iso ja vahva, ettei ole muita mahdollisuuksia kuin taipua sen tahtoon, taipua ja taipua, ja toivoa, ettei taittuisi. Kun ollaan oikein kilttejä ja uskollisia tsaarille, niin ehkä tsaari jättää meidät rauhaan ja jakaa vieläpä anteliaita erivapauksia. Suomessa myöntyväisyyslinjalla oli erityisen vankka kannatus verrattuna esimerkiksi Puolaan ja Georgiaan siksi, että tsaari oli tosiaan aikanaan taannut Suomelle sangen erityislaatuisen autonomian. Suomalaiset myöntyväisyysmiehet alkoivat pitää tätä poikkeusta sääntönä ja vieläpä itsestäänselvyytenä, koska se pitkään toimi.

Kun sortokaudet lopulta alkoivat osana yleisimperiaalista politiikkaa, myöntyväisyysmiehet halusivat yhä uskoa, että tsaari itse oli hyvä, vaikka hänen kätyrinsä Suomessa olikin paha. Tämä liikuttava joskin naiivi ajattelu näkyi jopa Schaumanin taskuunsa rustaamassa, tsaarille omistetussa kirjeessä, jossa hän selitti Bobrikovin murhaa ja halusi "herättää tsaarin" huomaamaan, mitä "Suomessa, Puolassa ja Baltian maissa" tapahtui.

Laillisuusmiesten mielestä laki, mi ennen meitä syntynyt on, myös jälkehemme jää, ja on paitsi paras suoja tyranniaa vastaan, myös jotakin pyhää ja pysyvää - eikä suinkaan muutettavissa tai ohitettavissa koska vain yksinvaltiaan oikusta, mikä olisi ollut realistisempi käsitys Venäjän imperiumin oloista. Suomen autonomiassa laillisuuslinjasta oli jälkiviisaasti paljon hyötyä, ja erityisoloissamme se myös toimi. Toisin oli tietysti siellä, missä kaikki laillinen autonomia surutta likvidoitiin. 

Laillisuusmiehet paheksuivat pyhän vihan vallassa valapattoa tsaaria, koska tämä oli rikkonut omia lakejaan Suomea kohtaan. Suomalaiset eivät halunneet ymmärtää, että imperiumissa tsaari oli yksinvaltias ja kaikkien lakien - omiensakin - yläpuolella. Venäläiset Suomen-syöjät eivät sen sijaan käsittäneet lainkaan, mikä kumma suomalaisia legalisteja riivasi. Eivätkö tsuhnat ymmärtäneet, että tsaarin Suomeen asettama laki oli Bobrikov - ei suinkaan mikään henkevä julistus, jonka joku aikaisempi tsaari oli joskus Porvoossa antanut.

Aktivistit olivat Suomen kontekstissä niitä, joiden mielestä mikään ei etene niin kauan kuin kiltisti seurataan lakeja ja väkivallattomuutta. Suora toiminta oli välttämättömyys, väkivaltaa ei pitänyt kaihtaa, ja pahimpaan piti varautua aseistautumalla, riskaabeleilla salahankkeilla ja lähettämällä miehiä salaa kouluttautumaan imperiumin vihollisen maaperälle eli Saksaan.

Nämä kolme ryhmää tyypillisesti pitivät toisiaan epärealistisina ja suorastaan vahingollisina. Monen monituista kitkerää pamflettia kynäiltiin toisia koulukuntia vastaan. Vaikka monella saattoikin olla yhteyksiä useampaan näistä kolmesta koulukunnasta, niiden edustajat tuhlasivat kansallisen asian näkökulmasta paljon aikaa, energiaa ja vihaa toistensa vastustamiseen. Suomihan itsenäistyi lopulta enemmän onnenkantamoisesta ja sattuman kaupalla hyvästä ajoituksesta kuin itsenäisyysliikkeen määrätietoisuudesta tai aktivistien ammattitaidosta johtuen.

Tosiasia on, että myöntyväisyysmiehet olisivat kaikessa rauhassa voineet mielistellä tsaarien jälkeen Leniniä, Stalinia ja Putinia, ja ansaita näiltä ystävyyden ja avunannon prenikoita juhlatilaisuuksissa näyteltäviksi, sillä tuloksella, että Suomi silti olisi likvidoitu, venäläistetty ja sovietisoitu. Itku ei auta Moskovan markkinoilla, mutta siellä uskotaan myös, että mielistely ja nöyristely kertovat heikkoudesta. Ei heikolle tarvitse antaa mitään.

Laillisuusmiehet olisivat Siperian vankileireiltään saaneet rauhassa parkua lakinsa ikuisuutta, ja heidän pakoon päässeet emigranttitoverinsa olisivat saaneet rauhassa perustaa Tukholmaan ja Amerikkaan Suomen laillisia varjohallituksia, laatia kommunikean kerran vuodessa ja järjestää Suomen surkeaa kohtaloa murehtivia kulttuuritilaisuuksia. Venäjä ei ole raastupa.

Aktivistitkin tyrivät suurimman osan salahankkeistaan. Bobrikovin murha oli harvinaisen osuva, mutta ei Schaumanin taitavuuden vuoksi vaan koska se sattui osumaan oikeaan kansallisen mielialan saumaan ja imperiumilla oli kädet täynnä töitä sillä kertaa Japanin suunnalla, puhumattakaan alati kapinoineista Puolasta ja Kaukasiasta.

Verikoirat tappoivat vasikaksi epäillyn suomalaisen viilarin ja konstaapelin sekä muutaman alatason ryssäläisen poliisin ja sotilaan. Monet salamurha- ja helvetinkoneviritykset lähinnä suututtivat aikanaan suomalaisia. John Graftonin pyssyillä ei ollut juuri merkitystä. Jääkäriliike oli toki asia erikseen, mutta sekin saatiin aktivoitua, kun onnekas itsenäistyminen oli jo tapahtunut. Suomi taisteltiin vapaaksi puolustussodissa, ei koskaan kunnon separatistisessa sissikampanjassa.

Ukrainassa tämä kaikki on tällä hetkellä jälleen ajankohtaista. Myöntyväisyysmiehet ovat niitä Alueiden puolueen patriootteja ja oligarkkeja, jotka kuvittelevat parhaan tavan säilyttää kansallinen suvereniteetti olevan hyvät suhteet Moskovaan. 

Laillisuuslinjaa edustavat Batkivštšynan ja Udarin poliitikot ja aktivistit, jotka yhä osallistuvat Janukovitšin perustuslaeista viis veisaavien toimien myötä kumileimasimeksi muuttuneen Verhovna Radan istuntoihin ikään kuin maan poliittisesta suunnasta yhä päätettäisiin parlamentissa. 

Aktivistien määrä lisääntyy joka päivä, osa heistä aiheuttaa jo ärtymystä ukrainalaisissa valtaamalla taloja, tukkimalla teitä, perustamalla suojeluskuntia, heittelemällä polttopulloja, ja kun joku päästi yhden aktivisteja näytösoikeudenkäynneissä tuominneen tuomarin päiviltään Pultavan läänin Krementšukissa. Toisaalta aktivistien ansiosta Janukovitš viimein suostui edes neuvottelemaan laillisuusmiesten kanssa; tämänkin kansa tietää, ja rankaisee toimettomuudesta maltillisempia oppositiopuolueita.

Emme voi koskaan varmuudella tietää tulevaisuutta. Jälkiviisaasti voimme arvioida, kenen strategia tuotti mitäkin lopputulosten kannalta. Kaikkien itsenäisyys- ja vastarintaliikkeiden (tai isänmaanystävien) tulisikin ymmärtää, että paras tulos saatetaan saada niin, että varmuuden vuoksi kaikki kolme koulukuntaa pyörivät omalla logiikallaan eteenpäin. Jos yksi epäonnistuu katkerasti, toiset kaksi saattavat jäädä eloon ja jatkaa taistelua omilla keinoillaan.

Tätä ajatellen voisikin olla järkevää, että kolme linjaa toisaalta välttävät keskinäisiä konfrontaatioitaan ja riitojaan, mutta toisaalta pitävät toisiinsa sopivan etäisyyden, jotta yhden tekemiset eivät sido eivätkä kompromettoi toista.

Eri asia on sitten, jos tämä kompromettointi joka tapauksessa on propagandan keinoin jo tapahtunut - kuten Syyriassa ja Ukrainassa toimittajien auliisti yleistäessä kaikki vastarinnan puolella olevat terroristeiksi tai ekstremisteiksi. Mitä vastarintaliikkeen myöntyväisten, laillisuusmiesten ja maltillisempien aktivistien tulisi tehdä kompromettoivien radikaalien suhteen? 

Kaikki niin kotona kuin ulkonakin painostavat tyypillisesti välittömiin toimiin ekstremistejä vastaan ja sallisivat vastarinnalle ainoastaan pyhimyksen sädekehän. Toiminnan kääntäminen omien kurinpalautukseen kuitenkin uhkaa hajottaa omat rivit ja enteilisi täydellistä katastrofia. Toisaalta jos ekstremistien suhteen ei tehdä yhtään mitään, käy tilanteen jatkuessa ennen pitkää niin, että ne ovat eturintamassa, vallankumoukset syövät lapsensa, ja sota synnyttää "sodan koiria".

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää analyysiä. Tuota lukiessa jäi miettimään mikä tätä maailmaa oikein pyörittää. Onko ytimessä jotakin, johon mikään noista kolmesta ryhmästäkään "ei osu", mutta samalla ne ovat kuitenkin tarpeen. Perhosefektiin on suurempi mahdollisuus, kun on useampia perhosia.(p)

Observer kirjoitti...

Kohtaloakin korkeammat voimat saattavat hyvinkin vaikuttaa siihen, mikä taktiikka milloinkin menestyy, mutta eivät voi vaikuttaa jos ei noita taktiikoita olisi. Niinpä silkka passiivisuus ei toimi, vaan jotain aikaan saamista haluavien on asetuttava korkeampien voimien palvelukseen arvioimalla syitä ja seurauksia, yrittämällä nähdä tulevaisuutta verhoavan usvan läpi ja pyrkimällä tekemään parhaan ymmärryksensä mukaan oikein. Lopulta kaikilla on kuitenkin tehtävänsä ja merkityksensä tulevaisuuden tekemisessä.