sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kaksikymmentä myyttiä Venäjästä

Kiovan kesässä vuorottelevat kuuma auringonpaiste ja piiskaavat sadekuurot. Jälkimmäiset tulevat yleensä iltapäivällä ja alkuillasta. Eilen lauantaina olin eräiden ystävieni kanssa juomassa Andrijivski uzvizin belgialaisessa paikassa, mutta kun menimme syömään läheiseen ravintolaan, tulimme vedetyiksi mukaan ukrainalaisiin ristiäisiin. Horilka virtasi ja maljoja kohoteltiin paitsi lapsukaiselle, myös Ukrainan ja sankarten kunnialle sekä vainolaisten surmalle. Kaikilla oli yllään perinteinen kansallishenkinen vyšyvanka.

Viikolla kävin neuvostosaavutusten puistossa Kiovan esikaupungeissa. Siellä on ränsistyvien paviljonkien lisäksi mittavasti saarni- ja lehmusmetsää, joissa voi kulkea luontopoluilla. Laululinnut olivat äänessä kymmenin lajein, jotka edustivat tyypillistä eurooppalaista lehti- ja sekametsän linnustoa. Truhanivin saarella Dneprin keskellä on jo rantasesonki täydessä vauhdissa.

Viime viikonloppuna oli Ukrainassa presidentinvaalit. Suklaakeisari Petro Porošenko voitti ne jo ensimmäisellä kierroksella, jättäen Julia Tymošenkon kauas kakkoseksi. Kolmoseksi ja neloseksi kirivät loppusuoran kannatuksen nousullaan kansallismielinen ehdokas Oleh Ljaško ja entinen oranssikoalition puolustusministeri Anatoli Hrytsenko. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, mistä ei jäänyt epäilyksiä millekään lukuisista kansainvälisistä vaalitarkkailujärjestöistä, joita maassa vilisi. Vaaleja tarkkailemaan tulleet venäläiset kansalaisjärjestöt yhtyivät ukrainalaisten vastineidensa arvioihin.

Venäjä ikävä kyllä terrorisoi vaaleja miehittämällä osia Ukrainasta, siirtämällä vaalien aikana lisää venäläisiä joukkoja Ukrainan alueelle – mm. kurkunleikkaajina ja bandiitteina aiemminkin kunnostautuneita, Venäjän nukkehallitsijalle Ramzan Kadyroville uskollisia Vostok-pataljoonan joukkoja Tšetšeniasta. Venäläiset yrittivät sabotoida vaaleja myös hakkerien koordinoiduilla hyökkäyksillä Ukrainan vaaliviranomaisia ja mediaa vastaan.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa siis jatkuu. Minkäänlaista vetäytymistä ei ole tapahtunut, vaikka Kerry ja muut länsimaiset toiveajattelijat ovat sellaisesta höpisseet. Venäjä ei ole millään tavoin indikoinut lopettavansa operaatioitaan Ukrainassa, päinvastoin. Ukrainan virallisten turvallisuusvoimien operaation tuottaessa tappioita terroristeille suurin osa näistä on osoittautunut venäläisiksi. Ruumiit toimitetaan takaisin Venäjälle. Venäjä on lähettänyt sotilaskuorma-autoilla yhä lisää joukkojaan Ukrainaan.

Venäläisjoukot antavat tiedotusvälineille avoimesti lausuntoja Ukrainan maaperältä, kertoen mitä valtakuntaa edustavat. Venäläisten lisäksi on Donbasiin koottu monenlaisia irregulaareja ja äärijärjestöjä serbifasisteista ossetialaisiin kurkunleikkaajiin ja venäläiskasakoihin. Huippupolitiikan tasolla Venäjä huiputtaa toiveajatteluun takertuvaa länsimaailmaa väittämällä, ettei ole hyökännyt Ukrainaan, ja ettei muka kontrolloi siellä riehuvia terroristeja.

Jokaiselle tilanteen tarkkailijalle on selvää, ettei kyse ole missään vaiheessa ollut ukrainalaisten keskisestä sisäsyntyisestä konfliktista saati sisällissodasta. Kyse on naapurimaan invaasiosta – se vain toteutetaan venäläisominaisilla taktiikoilla eikä avoimen amerikkalaisella fanfaari-ilmasodalla. Kansainvälisen yhteisön huiputtaminen ja siten sen toiminnan lamauttaminen on normaali osa Venäjän taktiikkoja.

Putinin strategia on ollut aivan selvä jo pitkään, ja hän on sen myös avoimesti ilmaissut. Venäjän strategian voi tiivistää neljään sanaan: vallan vertikaali – imperiaalinen ekspansio. Muut pyrkimykset ovat näihin nähden välineellisessä asemassa. Donetskin ja Luhanskin läänien miehitys on välineellisessä asemassa sikäli, että Venäjä tavoittelee vallan saamista koko Ukrainassa.

Vaikka strategisella tasolla on selvää, mihin Venäjä pyrkii, taktisella tasolla sillä on koko ajan monia vaihtoehtoisia skenaarioita. Näiden valintaan länsimaiden reaktiot vaikuttavat. Venäjä ei ole kuten länsi taktisella tasolla sidottu mihinkään pelisääntöihin. Strategisella tasolla Venäjä tietää, mitä tavoittelee, eikä noita päämääriä ole salattu. Putin haluaa Euraasian unionin tulevan perustetuksi vuonna 2015 niin laajana kuin Venäjä on siihen mennessä onnistunut etenemään.

Venäjä jatkaa ekspansiotaan ja etenee tasan niin kauan kunnes se pysäytetään tai padotaan. Jos ja kun näin lopulta tapahtuu – nähtävästi jossain Narvan ja Reininmaan välillä – silloin Venäjä pysähtyy ja keskittyy siihen asti valtaamiensa vaikutuspiirien vakiinnuttamiseen. En näe mitään syytä, miksi Venäjä pysähtyisi ilman, että vastassa on sellaista voimaa, joka kykenee vaarantamaan Putinin kasvot eli tuottamaan jonkin voimankäytöllisen nöyryytyksen. Huono uutinen on, että tällaista voimaa ilmeisesti löytyy vasta Naton isommista jäsenmaista. Hyvä uutinen on, että taktisenkin tason nöyryytys saattaisi riittää – sellaista Putin aidosti pelkää.

Venäjän strategisia tavoitteita – vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota – palvelevat kaikki ne välineet, joita Venäjällä on käytössä: viralliset joukot ja turvallisuusorgaanit, epäviralliset joukot ja palkkasoturit, venäläiset äärijärjestöt, ulkovenäläiset äärijärjestöt, järjestäytynyt rikollisuus, viidennet kolonnat, propagandakoneisto, tiedustelukoneisto, Gazprom, muut talousaseet jne. Toiminta on ylhäältä ja keskeltä johdettua, vaikka merkitykseltään kosmeettisen ”uskottavan kiistettävyyden” vuoksi suositaan epävirallisia rosvojoukkoja.

Rosvojoukot saavat vapaat kädet terrorisoida ja ryöstellä valloitettuja alueita ennen kuin valloitusmaat konsolidoidaan pysyvämmiksi tarkoitetuilla struktuureilla. Valloitustapaa voisi kutsua keskiaikaiseksi, ellei se olisi ollut laajassa käytössä sekä Saksan että Neuvostoliiton puolella myös jaettaessa Väli-Euroopan maita 30-luvulta 50-luvulle. Sikäli nykymenetelmissä ei ole juuri mitään uutta. Propagandakin on lähes sanasta sanaan lainattua menneiltä aikakausilta. Valitettavasti vain länsimaisilla poliitikoilla ja toimittajilla tuntuu olevan kovin lyhyt historiallinen muisti.

Donbasin niin kutsutut separatistit ovat alusta asti käyttäneet Venäjän valtiollisia symboleja, Venäjän turvallisuuskoneiston kalustoa ja aseita, venäläisiä palkkoja ja ohjeita sekä olleet Venäjän turvallisuuskoneiston virassa olevien upseerien johtamia. Sillä ei ole merkitystä, että jälkimmäiset ovat käyttäneet Krimillä ja Donbasissa monenlaisia kuvaavia taiteilijanimiä, kuten Nuoli, Paholainen, Susi tai Abwehr.

Erilaisten irregulaarien ja bandiittimilitioiden rooli on sama kuin aiemmin Kaukasiassa ja Krimillä: uhkailla, pelotella, terrorisoida, käydä rumia taisteluja, ottaa tappioita etnisesti isovenäläisten joukkojen puolesta. Tämäkin on toisintoa toisen maailmansodan tavasta heittää monenlaiset irregulaarit ja kansalliset vähemmistöt mielellään etulinjan tuleen sekä sälyttää heille sotarikokset ja muut inhottavimmat tehtävät.

*   *   *

Venäjän pitäisi olla Suomessa paremmin tunnettu kuin Ukraina, mutta siitä huolimatta katson tarpeelliseksi jatkaa edellisen kirjoituksen teemaa luettelemalla joukon propagandassa ja muussa keskustelussa yleisesti toistettuja myyttejä, tällä kertaa Venäjästä.

1) Kukaan ei tiedä, mitä Venäjä aikoo. Kuten yllä totesin, putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet voi tiivistää kahteen asiaan: vallan vertikaaliin ja imperiaaliseen ekspansioon. Yksityiskohtien eli taktiikan osalta Venäjä on joustava ja valmis improvisoimaan vaihtoehtoisten skenaarioiden välillä. Esimerkiksi se ei ole Kremlin kannalta olennaista, millä kansainvälis-oikeudellisella menettelyllä naapurimaat liitetään Venäjän valtaan, kunhan liitetään. Ne voivat olla suoraan anneksoituja, jonkinlaisessa jäätyneen konfliktin limbotilassa tai vasallihallitsijan johtamia muodollisesti itsenäisiä valtioita – tämä ei ole Venäjän kannalta olennainen asia, Kremlin vertikaalinen valta ja tämän valtapiirin laajentaminen ovat.

Länsivallat toimivat yleensä päinvastoin. Niiden strategiaa pitää kysellä ja etsiä poliittisesti korrektien dokumenttien konsulttikielestä suurennuslasin kanssa, mutta taktiikassa ne ovat tiukkojen itseaiheutettujen rajoitteiden ja pelisääntöjen sitomia.

2) Venäjää on loukattu eikä sitä ole kunnioitettu tarpeeksi. Venäjää psykologisoivat selitykset yrittävät yleensä ymmärtää Venäjän aggressioita ja syyllistää niistä epäkunnioittavaa Länttä, vaikka oikeastaan ne vain jatkavat juuri sitä holhoavaa asennoitumista, jonka Venäjä kokee loukkaavaksi. Venäjä ei välitä, pidetäänkö siitä, saati halua että sitä alentuvasti tuetaan. Venäjä haluaa, että sitä pelätään ja siksi totellaan. Venäjän nykyjohto samaistaa kunnioituksen pelkoon. Jonkin eurooppalaisen pikkumaan arvostuksen perustuminen kyseisen maan vaarattomuuteen ja luotettavuuteen herättää Venäjällä lähinnä halveksuntaa.

Venäjä yrittää parhaansa mukaan viestittää Euroopalle olevansa kuolemanvaarallinen uhka. Länsiviranomaiset sen sijaan vähättelevät, toistaen toistamistaan, ettei Venäjä ole uhka, ja että jokainen Venäjän ilmiselvästi huomenna ottama uusi aggressiivinen askel olisi ”mahdoton kuvitella” tai ”täysin poissuljettu”. Tämä vähättely vain pahentaa Venäjän raivoa, sillä se haluaa, että sitä pelätään.

Venäjän viime aikoina länsinaapureilleen lähettämät signaalit kertovat aivan muuta viestiä kuin mihin Lännessä haluttaisiin uskoa: Venäjä simuloi hiljattain pommikone- ja maihinnousuhyökkäystä Ruotsiin sekä Puolan pommittamista maan tasalle ydinaseilla. Suomen ilmatilan loukkauksetkaan tuskin viestivät – kuten Suomessa on haluttu uskoa – että Venäjän lentäjät tekevät taajaan inhimillisiä erehdyksiä lennoillaan.

Jokaisen, joka on huolissaan siitä, saako Venäjä tarpeeksi kunnioitusta, kannattaisi vähintäänkin katsoa ja kuunnella, mitä Venäjä yrittää viestiä. Se ei yritä viestiä olevansa harmiton, vaaraton ja haluton hyökkäyssotaan. Venäjä näyttää tekevän parhaansa viestittääkseen eurooppalaisille, että Venäjä todellakin on uhka. Venäjän uho ei suinkaan laannu sillä, että näiltä uhkauksilta ummistetaan itsepintaisesti silmät ja hoetaan, ettei Venäjä mikään uhka ole. Tällä tavoin päinvastoin pakotetaan Venäjä hakemaan kunnioitustansa yhä röyhkeämmillä viesteillä.

3) Venäjää ei tunneta eikä ymmärretä tarpeeksi. Samaa voisi sanoa mistä tahansa maasta. Venäjä sentään tunnetaan Suomessa huomattavasti paremmin kuin moni muu maa, vaikkapa Puola, Turkki tai Kiina. Venäjän kohdalla ongelmana ei olekaan tiedon puute, vaan tiedon alistaminen poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle. Venäjään sovelletaan aina harhaista toiveajattelua, jollaista harvoin näkee muiden maiden kohdalla. ”Venäjän ymmärtämisellä” ei viitatakaan Venäjän ymmärtämiseen vaan sen kaikkien pyrkimysten hyväksymiseen, tapahtuipa tämä sitten alentuvasti holhoavan suvaitsemisen tai kiilusilmäisen venäläismielisyyden muodossa.

Valtiovaltaa edustavilta viranomaisilta ja valtiollisten tutkimuslaitosten Venäjä-asiantuntijoilta on virhe johtaa kansaa harhaan Venäjä-asioissa. Selkäydinreaktiona heillä näyttää olevan pyrkiä ”rauhoittelemaan” suomalaisten Venäjä-pelkoja ja siten vähättelemään Venäjän uhkaa. Tällaisella on kuitenkin huonot seuraukset henkiselle maanpuolustukselle, sillä kansa voi tulkita ilmeisten tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevat lausunnot joko niin, että valtiovalta on sinisilmäistä eikä tehtäviensä tasalla, tai että valtiovalta yrittää tahallisesti hyssytellä ja johtaa kansaa harhaan. Seurauksena salaliittoteoriat ja disinformaatio valtaavat alaa ja venäläismieliset ääriliikkeet vahvistuvat suomalaisessa yhteiskunnassa.

4) Venäjä kokee itsensä turvattomaksi, koska Länsi saartaa ja eristää sitä. Tämä on roskaa. Venäjää ei voi saartaa; se hallitsee maailman laajinta maapinta-alaa. Parhaimmillaankin Länsi on pyrkinyt vain Venäjän patoamiseen pysäyttääkseen sen tuhoisan hyökkäysvimman. Kukaan vakavasti otettava alueen tarkkailija ei voi uskoa, että Georgia, Latvia tai Ukraina muodostaisi sotilaallisen uhan Venäjälle. Venäjä sen sijaan on se, joka aiheuttaa turvattomuutta kaikkialle ympärilleen. Venäjän doktriini on aina hyökkäävä; se puolustautuukin hyökkäämällä.

Mitä länsimaiden tarkoitusperiin tulee, ne ovat koko kylmän sodan jälkeisen ajan yrittäneet päinvastoin integroida Venäjää länteen ja Eurooppaan. Kukaan ei ole yrittänyt eristää Venäjää, vaan Venäjä on se, joka on torjunut integraation, tahtonut eristäytyä ja eristää omia naapurimaitaan.

5) Venäläismedian näkökulmat ovat yhtä valideja kuin länsimedian esittämät. Eivät ole. Venäjän valtiojohdettu media on osa propagandakoneistoa, jonka tuottamat narratiivit ovat lähes pelkkää propagandaa ja usein suoranaista valetta. Länsimedia tuottaa sen sijaan vapaata, monipuolista ja moniäänistä kuvaa, joka ei ole valtiovaltojen kontrolloitavissa, siitä kilpailu pitää huolen.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että länsimedian uutiset olisivat aina tosia. Niissä on suurta vaihtelua. Esimerkiksi suomalaiset tiedotusvälineet ovat hyvästä sananvapaudesta huolimatta taipuvaisia itsesensuuriin ja keskitien etsimiseen totuudelle uskollisuuden sijaan. Suuri osa venäläisestä propagandasta pyrkiikin nimenomaan keskitien siirtämiseen haluttuun suuntaan. Kovalla volyymillä levitetyt äärinäkemykset saavat hieman uskottavammalla sävyllä esitetyn propagandan vaikuttamaan ”maltilliselta keskitieltä” ja todellisuuden puolestaan ”toiselta ääripäältä”.

6) Venäjä on suurvalta joten sillä on oltava suurvallan oikeudet. Venäjä on toki suurvalta varsinkin suhteessa länsirajansa naapureihin. Sen suurvalta-aseman perusteet ovat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin vaikkapa Yhdysvaltain tai Kiinan. Venäjän väestö on Bangladeshin kokoluokkaa ja sen talous  Espanjan tai Italian – ilman öljyn korkeaa kartellisoitua hintaa sen talous putoaisi kauas Euroopan suurten maiden alapuolelle. Niinpä Venäjän suurvalta-asema perustuukin ennen kaikkea sen aggressiivisuuteen – voiman projisoimiseen sotilaallisesti ja tiedustelullisesti sekä olemiseen yleensä kansainvälisen yhteistyön spoileri.

7) Samaahan Yhdysvallatkin aina tekee. Ei tee. Yhdysvallat ei ole käynyt valloitussotia eikä laajentanut vertikaalisessa vallassaan olevaa aluetta miesmuistiin. Vaikka Kuuba, Venezuela ja Nicaragua ovat Yhdysvaltoja vastaan vihamielistä politiikkaa tekeviä Venäjän liittolaisia Yhdysvaltain takapihaksi kuvitellulla vyöhykkeellä, Yhdysvaltain hyökkäykset ja sissiliikkeiden tukemiset ovat jääneet kylmän sodan maailmaan. Yhdysvallat ei ole käynyt Venäjää vastaan kylmää sotaa Gorbatšovin perestroikan jälkeen. Venäjä sen sijaan on jatkanut ja kiihdyttänyt omaa kylmää sotaansa Länttä vastaan.

8) Venäjä on vain vastavoima amerikkalaista hegemoniaa vastaan, se hyödyttää kapitalistisessa riistossa riutuvia kehitysmaita. Yhdysvallat on ollut maailman suurvalloista innokkaimpia kansainvälisen vapaakaupan edistäjiä, Venäjä sen sijaan perinteinen protektionistinen riistokapitalisti. Venäjän projektit kehitysmaissa ovat poikkeuksetta tuottaneet valtaan julmia diktaattoreita ja korruptoituneita valtakoneistoja. Joskus Yhdysvaltainkin projektit ovat johtaneet samaan; Yhdysvallat on kuitenkin ollut suurvalloista se, joka on yrittänyt edistää myös demokratian asiaa, etenkin maissa, joihin se on tehnyt sotilaallisia interventioita.

9) Venäjä on konservatiivisten arvojen puolustaja Lännen edustamaa kulttuurirappiota vastaan. Tämä on teema, jonka putinistit ovat ottaneet propagandansa keihäänkärjeksi vaikuttaakseen erityisesti länsimaiden äärioikeistoon, samoin kuin Iranin ja Kiinan hallitusten kaltaisiin liittolaisiinsa. On kuitenkin syytä tehdä tarkka ero konservatiivisen herrasmiehen ja fasistisen moukan välille. Venäjän arvopolitiikan uskottavuuden voi parhaiten arvioida seuraamalla Krimillä ja Donbasissa riehuvien rikollisten ja terroristien puuhia. Toki länsimaisista arvoista nimenomaan liberalismin pohjalla oleva vapaus on se, jota vastaan Venäjän missio eniten suuntautuu.

10) Venäjä on multilateralisti ja Yhdysvallat unilateralisti. Todellisuudessa asia on juuri päinvastoin. Yhdysvallat on sitoutunut kansainvälisen yhteistyön pelisääntöihin, vaikka sekin on niitä silloin tällöin rikkonut. Venäjä ei sen sijaan edes muodon vuoksi kysele hyökkäyssodilleen lupia YK:sta eikä todellakaan suvaitse muiden maiden puuttuvan omiin asioihinsa tai operaatioihinsa. Venäjä katsoo, että länsimaiden on noudatettava Venäjän tahtoa, koska Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeudella varustettu pysyväisjäsen, mutta Venäjän ei tarvitse vastaavasti noudattaa YK:n turvallisuusneuvoston muiden jäsenmaiden tahtoa.

11) Venäläisten etu on vahva valtio, joka puolustaa venäläisten oikeuksia maan ulkopuolellakin. Venäjällä perinne on ollut, että mitä vahvempi valtio on, sitä heikompia venäläiset ihmisinä. Venäläisten oikeudet ovat Putinin valtakoneiston vahvistuessa jatkuvasti heikenneet Venäjällä. Maan ulkopuolella olevista etnisistä venäläisistä ja venäjänkielisistä (ja milloin mistäkin vähemmistöstä – eiväthän esimerkiksi abhaasit, osseetit, Karabahin armenialaiset tai gagauusit edes ole venäläisiä) on tullut lähinnä työkalu imperiaalisen ekspansiopolitiikkaan ja naapurimaiden suvereniteetin heikentämiseen etnisiä konflikteja luomalla.

12) Vakaa Venäjä luo vakautta ympäristöönsäkin. Venäjän vakaudesta puhutaan usein kuin se olisi synonyymi Kremlin vallan vertikaalille Venäjällä. Tähän asti se on tuonut Venäjälle lähinnä lisääntyvää autoritariaa ja kaikkialle Venäjän ympärysmaihin epävakautta, huipentuen aseellisiin hyökkäyksiin, joita Venäjä on tehnyt liittoutumattomiin naapurimaihinsa muutaman vuoden välein.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä on hyökännyt Tadžikistaniin, Azerbaidžaniin, Moldovaan, Georgiaan, Tšetšeniaan, Dagestaniin, uudelleen Tšetšeniaan, uudelleen Georgiaan ja nyt Ukrainaan. Se on tukenut separatistien, bandiittien ja terroristien kapinoita ja salahankkeita useimpien länsinaapureidensa alueilla, puhumattakaan sekaantumisesta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan konflikteihin ja aseellisesta tuesta milloin kenellekin pahimman kategorian diktaattorille millä tahansa mantereella.

Vakautta putinilainen politiikka on kaiketi tuonut lähinnä eliitilleen, mutta venäläiset yleisesti kuvittelevat öljyn ja kaasun hintatasosta johtuvan vaurastumisensa olevan Putinin ja hänen aggressiivisen politiikkansa ansiota. Näistä kuvitelmista ei tule olemaan kivutonta herätä.

13) Venäjä on luotettava energiantuottaja ja kumppani. Sellainen sen varmaan kovasti toivottaisiin ja haluttaisiin olevan. Valitettavasti Venäjän tapa käyttää kaikkia suuryrityksiään valtiollisen voimapolitiikan käsikassaroina ei tee siitä luotettavaa kumppania. Ei myöskään rajojen sietämätön häilyvyys laillisen bisneksen, järjestäytyneen rikollisuuden ja turvallisuuspalvelujen välillä.

14) Venäjän tehtävä on kehittää ja sivistää asiaatteja Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Itä-Aasiassa. Todellisuudessa Venäjän imperiaalinen laajentuminen ei suinkaan suuntautunut tyhjille villiheimojen asuttamille korpimaille, kuten se usein esitetään, vaan Venäjä tyhjensi ja tuhosi laajentumisen tieltä kehittyneitä valtioita ja sivilisaatioita aktiivisen hävitys- ja kansanmurhapolitiikan avulla.

Laajennettuaan kerran imperiuminsa Euraasian laajuisiin mittoihin, Venäjä keskitti kaiken vallan Pietariin ja Moskovaan ja aiheutti alusmaissa säännöllisesti lähinnä kurjistumista. Suomella on asiasta hyvin poikkeukselliset muistot johtuen Suomen poikkeuksellisesta autonomiasta, joka todellakin hyödytti Suomea. Samaa onnea ei ollut vaikkapa Puolalla tai Georgialla, jotka taajaan kapinoivatkin imperiumia vastaan, puhumattakaan järjestelmällisen kansanmurhan kohteiksi joutuneista krimintataareista, tšerkesseistä, muista pohjoiskaukasialaisista tai Keski-Aasian sarteista.

On häkellyttävää, kuinka moskoviittinen imperiumi on onnistunut alikehittämään myös Itä-Siperian valtavien luonnonvarojen päällä istuvaa Venäjän Kaukoitää. Valtavien luonnonvarojen ja Kaukoidän kaupunkeihin siirretyn varsin koulutetun väestön lisäksi siellä olisivat maailman suurimmat ja nopeasti kehittyvät markkinat rajan takana Itä-Aasiassa. Tästä huolimatta alue kurjistuu, tyhjenee, väki muuttaa sieltä Moskovaan ja Pietariin eikä mitään voida tehdä paikallisesti, ilman Moskovan ohjausta.

Samaan aikaan kuitenkin Venäjä suhtautuu länsi- ja etelärajoihinsa ikään kuin sillä olisi pakottava tarve hankkia lisää territoriota Baltian maiden, Ukrainan ja Georgian kustannuksella.

15) Venäjä on eurooppalainen valtio. On se sitäkin, vaikka tämän päivän muoti-ilmiönä Venäjällä tuntuu olevan esittää Venäjä nimenomaan Euroopan kulttuurisena vastakohtana, euraasialaisena valtiona. Vaikka venäjän kieli ja venäläinen kulttuuri ovat slaavilaista, eurooppalaista perua, ja suurin osa venäläisistä tunnustaa Lähi-idästä Bysantin kautta koukaten tuotua uskontoa, Venäjä on valtiollisena ja imperiaalisena kokonaisuutena hyvin epäeurooppalainen, pikemminkin Mongolivaltakunnan perillinen.

Venäjän imperiumi nojaa yhä itsevaltiuteen, laajentumismissioon ja johonkin, mitä ammoin kutsuttiin kansanomaisuudeksi. Sen talousrakenne on äärimmäisen keskitetty; talouden riippuvuus energiaraaka-aineiden tuotannosta mahdollistaa suurten tulojen valtiollisen monopolin. Tämä taas mahdollistaa tehokkaan vallan vertikaalin, keskitetyn turvallisuuskoneiston sekä ekspansiivisen, dynaamisen etupiiripolitiikan rahoittamisen. Euroopassa vastaavanlaiset imperiumit katosivat jo kauan ennen kuin viimeiset keisarikunnat muodollisesti hajosivat. Nykymaailmasta vaikkapa Kiina, Iran ja Saudi-Arabia ovat valtiollisilta rakenteiltaan parempia vertauskohtia Venäjälle kuin mikään Venäjästä länteen sijaitseva eurooppalainen valtio.

16) Venäläisille ei sovi demokratia eivätkä läntiset arvot, sillä he ovat kulttuurisesti erilaisia. Tämä toiseuden argumentti on lähtökohtaisesti orientalistinen, ehkä jopa rasistinen. Samaa on väitetty perinteisesti myös arabeista tai yleisemmin muslimeista. Sekä heidän kohdallaan että venäläisten kohdalla kyse on perusteettomasta, toiseutta korostavasta essentialismista, jossa yritetään selittää vallitsevia oloja kulttuurilla, vaikka syy-seuraus-suhde on pikemminkin päinvastainen: valtiorakenteelliset tekijät vaikuttavat siihen, mitä helposti pidämme kulttuurisena syvärakenteena, vaikka kyse olisi kulttuurisesta pintarakenteesta. Venäläiset eivät ole yhtään sen determinoidumpia rakastamaan diktaattoreja kuin arabitkaan.

Tietynlaisissa maissa talouden rakenteet suosivat vallan vertikaalin rakentamista enemmän kuin toisissa – ei ole sattumaa, että demokraattiset vallankumoukset tapahtuivat Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa suhteellisen kivuttomasti, mutta öljyntuottajamaissa eivät tunnu ottavan tuulta siipiensä alle. Jos Venäjä olisi aito liittovaltio Yhdysvaltain, Kanadan, Intian tai Brasilian tapaan, myös demokratialla olisi maassa aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin nykyään.

17) Putinin politiikkaa on tuettava, koska hän on venäläisten valitsema johtaja; Putinin arvostelu on venäläisvastaisuutta. Muita maita käsiteltäessä ei tavallisesti näe lainkaan yhtä voimakasta fiksaatiota kyseisen maan johtajaan tai hallintoon kansallisen edun inkarnaationa. Jostain syystä Venäjää kuitenkin säännöllisesti käsitellään tällä tavoin. Siksi Venäjästä puhuttaessa joutuukin toistuvasti tekemään selväksi, ettei puhujalla ole mitään venäläisiä ihmisiä, venäläistä kieltä ja kulttuuria jne. vastaan, vaan kyse on Venäjän valtiollisen politiikan ja siten myös tuon politiikan johtajien arvostelusta.

Meille väitetään jatkuvasti, että kaikki tosi venäläiset kannattavat ja suorastaan ihannoivat Putinia, ja puolestaan hänen arvostelijansa ovat lännettyneitä liberaaleja, juutalaisia, homoja, narkomaaneja, heikkopäisiä kynäilijöitä ja muita ei-vakavasti-otettavia ihmisiä. Todellisuudessa Putinia ei ole kuitenkaan koskaan valittu valtaansa vapailla ja rehellisillä vaaleilla eikä hän ole sallinut varteenotettavaa oppositiota tai vapaata tiedonvälitystä. Tiedämme, mitä mielipidemittaukset sanovat, mutta tiedämmekö mitään siitä, kuinka venäläiset valitsisivat, jos heillä olisi aito vapaus tehdä niin?

Länsimaiden johtajilla on sentään ollut selvä demokraattinen mandaatti. Amerikkalaiset asettuivat Bushin tueksi terrorisminvastaiseen sotaan, joka syöksi kaksi diktatuuria vallasta - tämä ei mitenkään estänyt suomalaisia ja muita eurooppalaisia raivoisasti vastustamasta Bushia ja hänen politiikkaansa. Myös Ukrainan uudella presidentillä Porošenkolla on selvä demokraattinen mandaatti kansaltaan, joka myös tukee hallituksen toimia Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi ja terroristien karkottamiseksi Ukrainan alueilta.

18) Kremlillä on oikeus kontrolloida venäjänkielistä infotilaa ja venäläistä maailmaa (Russki Mir), koska kontrolloihan Yhdysvallatkin englanninkielistä infotilaa. Yhdysvaltain harjoittama vakoilu ja urkinta voi olla aivan aiheellinen huolenaihe, mutta kaikki muut valtiot tekevät samaa omilla alueillaan ja hallinnassaan olevilla infrastruktuureilla. Yhdysvalloilla ei ole lähellekään mitään monopolin kaltaista maailman englanninkielisestä infotilasta, puhumattakaan että se olisi valtiollisesti hallittua. Miksi venäjänkieliset eivät saisi nauttia samanlaisesta sananvapaudesta ja tiedonvälityksen monipuolisuudesta kuin länsimaalaiset?

Muuan merkittävä tekijä, joka mahdollisti arabikevään, oli arabiankielisen median emansipaatio. Se koski ensin satelliittitelevisioita, sitten blogosfääriä ja lopulta sosiaalista mediaa. Mikään yksittäinen arabihallitus ei kyennyt kontrolloimaan arabiankielisen infotilan emansipaatiota, vaikka useampi kaikin keinoin yritti. Kreml tietää tämän ja pyrkii siksi estämään vastaavan kehityksen venäjänkielisellä kielialueella. Ukraina saattaa olla Venäjälle siinä suhteessa erityinen haaste, että aidosti vapaa Ukraina merkitsee kymmenien miljoonien venäjän kieltä sujuvasti osaavien ja venäjänkieliseen infotilaan osallistuvien ihmisten vapautta Kremlin kontrollista ja propagandasta. Tällä on väistämättä vaikutuksia myös Venäjän venäläisten infotilaan, vaikka Kreml sitä kuinka yrittäisi salvata.

19) Venäläiset ovat marttyyrikansa, joka on aina kärsinyt kaikista eniten, vaikka Venäjä yksin voitti toisen maailmansodan ja kukisti fasismin. Venäläinen kansallismytologia venäläisten kärsimyksistä ja suuresta isänmaallisesta sodasta ei vastaa historiallisia tosiasioita. Toki venäläiset ovat kärsineet paljon, mutteivät lainkaan yhtä paljon ulkopuolisten vihollisten toimesta kuin Venäjän hallitsijoiden.

Isovenäläisten alue on satojen vuosien ajan ainoastaan kasvanut samalla kun vähemmistökansat ovat kadonneet maailmankartalta, usein jättämättä jälkiä muualle kuin ulkomaille paenneen diasporan muisteloihin. Myös toisessa maailmansodassa Venäjä heitti mieluiten pahimpiin paikkoihin kansalliset vähemmistönsä, samalla kun näitä tuhottiin myös poltetun maan taktiikalla ja Stalinin vainoilla. Ukrainalaisia kansanmurhattiin holodomorin merkeissä, mutta myös heitettiin eteläisiltä aroilta huonoin varustein suomalaisten pakkasmetsien motteihin.

20) Gorbatšovin ja Jeltsinin länsimielinen politiikka romahdutti Venäjän. Tämä ei pidä paikkansa: Venäjä romahti neuvostotalouden mahdottomuuteen, ei suinkaan Gorbatšovin ja Jeltsinin yrityksiin pelastaa se reformoimalla. Jeltsinillä oli epäkiitollinen tehtävä johtaa Venäjää romahduksen pohjalta, kun taas Putin nostettiin KGB:n restauraatiolla valtaan korjaamaan Jeltsinin uudistuspolitiikan ja öljyn hinnannousun hedelmät. Jeltsiniä oli helppo pilkata henkilökohtaisen alkoholismin ja tuolloisen talouslaman vuoksi, mutta silloinen Venäjä oli kaikkine ongelminensakin mahdollisuuksien ja vapauden maa verrattuna Putinin ja KGB:n johtamaan, yhä tuhoisampaan kansalliskiihkoon luisuvaan imperiumiin.

22 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus taas. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

En ole koskaan lukenut noin tulessa palamatonta totuutta Venäjästä.

Syvä kunnioitus kirjoittajalle!

Masa kirjoitti...

Odotan yhä koska ensimmäinen historiantutkija selittäisi, miksi Suomi jäi Venäjän vallan aikana kehityksessä Ruotsista jälkeen runsaat 20 vuotta, vaikka aika liturgian mukaan oli Suomelle kovasti hyväksi.

Hyvää ja sujuvaa tekstiä ja ikävä kyllä niin totta.

Observer kirjoitti...

Kiitos anonyymeille ja Masalle kommenteista!

Autonomian edullisuudella Suomelle tarkoitin tietysti verrattuna muihin Venäjän imperiumin alueisiin (niihin, joilla ei vastaavaa autonomiaa ollut).

Muualla historiantutkimuksessa puolestaan tarkoitettaneen autonomisen aseman muodostamaa pohjaa Suomen erilliselle valtiollisuudelle, sillä Ruotsin vallan aikana tällaista erillisasemaa ei ollut.

Suomessa valtiolegalismi on hallinnut narratiivia itsenäistymisestämme. Vertailu Baltian maiden, Puolan, Ukrainan, Georgian jne. vastaaviin prosesseihin on tavattu jättää pinnalliseksi ja vedota tässä kohdin pohjoismaiseen erillisyyteen, vaikka olihan Ruotsin imperiumi Virossa ja Latviassakin.

"Laki, mi ennen meitä laadittu, myös jälkehemme jää", haluttiin laillisuusmiesten piirissä ajatella, vaikka suomalaisia on sittemmin realistien piiristä muistuteltu, ettei Kreml ole raastupa.

Anonyymi kirjoitti...

Tekstejä lukiessa herää kysymys mistä syystä niiden poleeminen ote pysähtyy toistuvasti kuin seinään, erityisesti kohdissa joiden taustalla aistii voimakkaan jakautuneen maailmankuvan, vastapooleina ne tutut länsi ja itä.

edelleen se mordor-vertaus toimii huonosti.

Olisi mielenkiintoista lukea laajempi selvitys siitä kokonaiskuvasta johon tämä jakautuneisuus perustuu; valtio- ja yhteiskuntatieteen näkökulman syvyyttä ei käy kiistäminen, mutta toistuva pyrkimys lukea esimerkiksi kulttuuriset syvätasot ja uskonnot eräänlaisiksi vaihtoehtoisiksi kognitiivisiksi koodeiksi jää häiritsemään.

Valtaan ja vallankäyttöön sisältyy vääjäämättä naiiviuden elementti, etenkin vallan retoriikkaan, täysin riippumatta siitä eletäänkö lännessä vai idässä. tämän elementin todesta ottaen, useat putinin toimet palautuvat yksinkertaisesti visioon suuren maan suuresta johtajasta - maan, jonka raja-seudut ovat vallan ja myös henkisen tilan osalta järjestäytymättömyyden tilassa ja jonka asukkaita ei ole mahdollista hallita osana valmiiksiannettua demokratia-valtakoodistoa. tämä ei merkitse että sotilaallisilla interventioilla olisi oikeutus. se merkitsee ymmärrystä siitä mitä vastaan putin kokee taistelevansa.

delleen eurooppalaisen kulttuurin syvätasoon?

Anonyymi kirjoitti...

On selvää että erilaisilla valtahierarkioilla on merkitystä itsenäisinä traditioina ja kulttuuriseen syvätasoon elimellisesti liittyvinä mekanismeina, ts. muutenkin kuin suhteessa 'ennen/jälkeen demokratian' -ideologiaan.

usein tuntuu että yhteiskunnallisteoreettisen ajattelun nojaaminen jonkinlaiseen evolutiiviseen demokratiaideaaliin on seurausta juuri siitä samaisesta valtiolegalismin ehdoilla edenneestä yhteiskuntafilosofiasta jonka tuloksena kaikki sen takaa ammentavat ajatusmallit kuitataan välittömästi kulttuurirelativismiksi.

Samalla kun on selvää että vaihtoehtoisilla valtahierarkioilla on merkitystä riippumatta tästä demokratiadiktatuurista, on myös selvää että esimerkiksi lähi-idässä nämä merkitykset ovat hyvää vauhtia katoamassa, tulossa uhanlaisuuuden tilaan. Perinteellä, perinteensiirrolla, ikään, kokemukseen, periytyneeseen asemaan ja siihen liittyvän laajaan maailmanymmärrykseen liittyvä valta-asema on perinteisesti ollut vallan legitiimi perusta kaikkialla maailmassa. Vastaava joskin rappeutunut vallan mekanismi tuhottiin euroopassa maailmansotien myötä, minkä seurauksena kaikki jäljelle jääneet vastaavat vallan mekanismit näyttäytyvät tässä ajassa jotenkin rampautuneina, vajaina, tai vähintään aikansa eläneinä.

Kuitenkin on selvää ettei legitiimin vallan siirtymä esimerkiksi sukupolvien välillä, käynnissä olevalla tavalla vuosisatainen perintö tuhoamalla, ole mahdollista. Korkeintaan siten luodaan klooniyhteiskuntia, eräänlaisia mielen kolonialisaatioita ja informativiisia uusimperiumeja, eikä ole lainkaan ihmeteltävää että perinteisissä yhteiskunnissa, joissa valta rakentuu kylänvanhinten varaan, tämä aiheuttaa spontaania väkivaltaa joka ei sammu millään ulkokohtaisella keinolla. On totta että esimerkiksi venäjällä tilannetta hankaloittaa se että kulttuuriset syvätasot ovat joko sekoittuneet, tuhottu stalinin vainoissa tai muuten alistetussa tilassa. Samalla on kuitenkin selvää että huomioimalla vallan legitimitointiin liittyvä naiivi elementti, esitettiin se sitten vaikka muodossa putin painimassa tiikerien kanssa ilman paitaa, tuo näissä syvätasoissa edelleen kytevät vivahteet esille tavalla joka mahdollista niiden selviytymisen, ja siten myös eimerkiksi ukrainan kaltaisten kansojen selviytymisen. myös toiseus ja erilaisuus ovat kulttuurisia määreitä.

Anonyymi kirjoitti...


On hämmentävää että voimakkaita puheenvuoroja käyttävät ihmiset keskeyttävät ajattelunsa ennalta määrättyyn kohtaan, kuin osana taisteluasemien valintaa, päätyen siten tukemaan asetelmaa jossa valtaa todellisuudessa jäsentävä tieto- ja informaatiorakenne jäsentyy yhä harvempien käsiin. Vaikka tähän olisi hyviäkin syitä, esimerkisi jo mitä ilmeisimmin alkaneen informaatiosodankäynnin ja ammattimaisen nettitrollauksen myötä, syntyvät asetelmat muistuttavat sodanaikaisia asetelmia joiden tarkoituksena on suojata oma elonjääminen ja kaikki muu saa mennä. paaluvarustuksien takaa voidaan sitten ehkä suoda ajatus tai kaksi kaikelle sille joka on vaarassa tuhoutua peruuttamattomasti, mukaanlukien aito ymmärrys erilaisuudesta?Uskontojen merkitysten kirkastuminen on suurin ja selkein tosiasiallinen viittaus siihen että sodanjulistajille on olemassa vaihtoehto. Tämä ei merkitse mieletöntä hymistelyä tai moraalisen pakokauhun varassa tehtyjä päätöksiä a'la tietyt tunnustukselliset poliitikot, vaan merkitsyetn avaamista, yhetyksien luomista yhteiseen ihmillisene perimään, kulttuuristen syvätasojen esilletuomista sen sijaan että ne alistetaan onnettomille yhteiskunnallisille tai jopa luonnontieteellisille selityksille.

Venäjän osalta tämä merkitsee yhteyden hakemista niihin asioihin jotka yhdistävät etelän paimentolaiskansoja ja Moskovan, Kiovan ja Pietarin slaavilaista korkeakulttuuria. Venäjän yhtenäisyyden suurin tekijä, kaiken näennäisen mielettömyyden taustalla, on yhteinen ymmärrys yhteisestä tehtävästä - tätä tehtävää ei voi kuitata pelkästään 'antieuroopplalaisuudeksi', tai 'euraasialaisuudeksi'. Eurooppalaisesta näkökulmasta tulisi iloita siitä että nämä idnetiteetit ja niitä selittävä ja promotoiva retoriikka paljastuu nopeasti ontoksi. Ainoa syy miksei niin tapahtuisi myös itärajan tuolla puolen on se että niille annetaan mahdollisuus muodostua konfliktien alustoiksi, helpoiksi vastauksiksi ja vallankäytön legitiimiksi perustaksi.

siinä yhteys myös kristinuskon perimmäiseen sanomaan ja sen kulttuuriseen syvätasoon?

Observer kirjoitti...

Kiitän anonyymiä kulttuuriteoreetikkoa kommenteistaan (näyttää ilmeiseltä, että ne ovat saman lähettäjän käsialaa). Kuten kommenteistasi jo huomaa, kulttuurisista syvätasoista puhuminen ei ole helppoa lyhyiden viestien muodossa. Mahtavatko kokonaiset blogikirjoituksetkaan riittää?

Etsiminen pysähtyy kuin seinään yleensä siinä kohtaa, jossa dogmit astuvat kuvaan. Tämän vuoksi on hyvin vaarallista kuvitella tietävänsä, mitä vaikkapa kulttuurin syvätasot ovat. Siinä jo oletetaan, että tietty asia tai rakenne määrittäisi kulttuuria ja kaikki muu olisi sivuseikkoja, ehkä jopa vastenmielistä ulkopuolista tuontitavaraa. Tällä tavoin kulttuuriansa (tai "toisen" kulttuuria) essentialisoiden monenlaiset kulttuurikonservatiivit ja fundamentalistit yleensä päätyvät kertomaan ihmisille, mitä näiden "oikeasti" pitäisi olla, ja että kaikki "vieras" pitäisi sen vuoksi torjua.

Anonyymi ottaa esille validin pointin konservatiivisen kyläyhteisön hallintomekanismeista, joiden lähes universaaleihin piirteisiin senioriteetin arvostus auktoriteetin lähteenä kuuluu. Soisin kommentaattorin tutustuvan vaikkapa tshetsheenien, avaarien, svaneettien tai vaikka Etiopian oromojen perinteisiin päätöksentekomalleihin, joissa vanhain ja viisaiden kunnioittamista täydentää häkellyttävän demokraattinen järjestelmä, joka oikeastaan muistuttaa ateenalaista vapaiden miesten demokratiaa. Voisin mainita paljon muutakin, mutta mainitsen nuo kansat siksi, että niistä muistelen ammoisina aikoina kirjoittaneeni blogiini.

Monarkian haikailua en kuitenkaan sekoittaisi kokemuspohjaisen senioriteetin kunnioittamiseen. Periytyvät privilogiot ovat todellisuudessa meritokraattisen kunnioituksen ansainnan vastakohta. Molemmilla voi olla yhteiskuntafunktionaalisia perusteita, mutta periytyvät etuoikeudet ilman hyveen ja miehuullisuuden tarkistamista rinnakkaisella riippumattomalla instituutiolla (missä roolissa uskonto on katolisilla ja sunneilla perinteisesti ollut) johtaa ainostaan korruptioon ja rappeutumiseen. Ylenmääräinen tarve miehuullisuuden osoittamiseen yksinvallan perimyksessä puolestaan johtaa jatkuvaan palatsisotaan, jollainen ajan myötä rappeutti voitokkaan Osmanivaltakunnan.

Modernia suurkaupunkia on vaikea hallita konservatiivisen kyläyhteisön logiikalla. Siellä missä tätä on nykymaailmassa edes jotenkuten menestyksellisesti harjoitettu - esimerkiksi Arabiemiraateissa - on kuitenkin jouduttu turvautumaan ulkomaisiin teknokraatteihin yhteiskunnan käytännön pyörittäjinä sekä omien kansalaisten lahjomiseen tyytyväisiksi helpolla vauraudella. On selvää, että tällaisiin ratkaisuihin kykenee vain suunnattomia ylijäämäisiä tuloja keskitetysti kontrolloiva hallinto. Sellaisia löytyy tänä päivänä varsinkin öljyn ja kaasun tuottajamaista.

Venäjäkin on sellainen, mutta putinistinen järjestelmä ei perustu konservatiiviselle kunnioitukselle vaan KGB:n ylivallalle ja kontrollille muista yhteiskunnassa toimivista instituutioista. Kun KGB:hen perustuva regiimi nyt yrittää rakentaa ideologista perustelua imperialismilleen, tuloksena on se, mihin vallanhimoiset moukat, mafiosot ja muut itsensä keisarin vaatteisiin pukevat plebeijit ovat aiemminkin päätyneet: fasismi.

Observer kirjoitti...


Syvärakenteista puhuminen pelkästään teoreettisella tasolla ja mielikuviin pohjaten ei anna riittävää pohjaa ymmärtää yhteiskuntia syvällisellä tasolla. Käytännön tuntemus niistä on välttämätöntä. Minusta paras tapa ymmärtää maailmaa on yhdistää pitkällä otteella muodostuva narratiivinen ymmärrys kuvaaviin yksityiskohtiin. Tässä on esimerkiksi Felipe Fernández-Armesto onnistunut erinomaisesti läpi koko tuotantonsa, mutta kommentoijalle suosittelisin erityisesti teoksia Millennium ja Civilizations, mikäli syvärakenteet kiinnostavat.

Demokratia on ennen kaikkea kansalaistava järjestelmä: se tekee kansalaisista omistavia osakkaita valtioonsa, kun muuten he olisivat vain hallintoalamaisia. Autoritaria toimi dynastisissa monarkioissa ja teokratioissa, mutta jokainen yritys yhdistää autoritaria moderniin nationalismiin on johtanut katastrofiin. Ja autoritaria on valitettavasti demokratian ainoa vaihtoehto; anarkia on utopiaa ja toteutuu parhaimmillaankin vain väliaikaisesti kansannousujen kaltaisissa tapahtumissa, joissa hetken ajan, kirkkaan yhteisen mission vallitessa, kaikki vaikuttavat tasa-arvoisilta ja "kansa" toimii mukamas yhtenä, tehden suuria tekoja ja huutaen mandaatteja puhujilleen. Jokainen, joka on kurkistanut vallankumousten verhojen taakse, tietää, ettei siellä todellisuudessa mitään anarkiaa ollut. Kaunis ja tarpeellinen illuusio sellaisesta kylläkin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksesta.

Monarkian haikailusta ei ole kysymys vaan sen tosiasian tunnistamisesta että usea demokratian näkökulmasta ongelmalliseksi toiseudeksi luettava järjestelmä/valtahierarkia/vallan mekanismi nojaa lopulta perinteeseen, johon voisi viitata kulttuurin syvärakenteella, ja jonka kirkastuminen vaikuttavaksi tekijäksi on usein sidoksissa uskontoihin liittyvien aitojen merkitysten kirkastumiseen, ja jonka ymmärtämiseksi eurooppalaisessa historiallisessa ulottuvuudessa on välttämätöntä palauttaa kosketus siihen valtajärjestelmään joka tuhoutui viime vuosisadan aikana.

demokratian toimiessa eräänlaisena maagisen realismin yhteisenä rajapyykkinä, jota vasten niin kommunismi kuin monarkiaperinnekin näyttäytyvät vääjäämättä alikehittyneinä, epäonnistuneina, eräänlaisina historian ja ihmisen evoluution epäonnistuneiksi todistaneina kokeiluina, se vääristää heijastuspintana lopultakin rankasti sitä aitoa yhteiskunnallista todellisuutta jossa elämme ja jonka kehityksen historia on ihmisen ja sivilisaation historiaa, essentiaalisesti.

monarkiaan kiteytyy pohjimmiltaan ymmärrys ihmisen tehtävästä paitsi osan yhteisöä, myös täydellisyyden heijastajana, ihmisen jumalallisen tehtävä maanpäällisenä toteuttajana. samalla se säilyttää elävänä ja kirkkaana sen mistä uskonnollinen todellisuus ammentaa ja jossa uskonto/jumala on kiistatta totuus, ei pelkästään limbontyhjennysprojektin seurauksena/siihen liiittyen loputtomiin relativoituva 'uskomusjärjestelmä', 'kognitiivinen kategoria', 'kulttuurisen syvätason osa' jne. Samalla kun Jumala on elävä, on myös totuus elävä, kauneudesta, oikeudesta, puhtaudesta jne puhumattakaan. Olympoksen rapistuminen on ehkä osa ihmisen todellista evoluutiota, tietoisuuden evoluutiota, ja siten vääjäämätöntä. Yhtä lailla kuitenkin saman evolutiivisen prosessin olennainen osa on 'yhdentyvässä' maailmassa kollektiiviseksi velvollisuudeksi muuttuva historiallinen imperatiivi muistaa ja säilyttää elävänä sen hallinnoima totuus.

Anonyymi kirjoitti...

Se mikä näyttäytyy demokratian keinovalaisemassa maailmassa mahdottomuutena, on edellä mainitun valossa ehkä ainoa todellinen mahdollisuus - merkitysten kirkastumisten myötä esimerkiksi anarkismin tosi ydin nousee esiin ainoanana todellisena mahdollisuutena jumalan ja ihmisen, yksilön ja yhteisön suhteen täydellistämiseksi? Rauhan, tasa-arvon, yhteisöllisyyden - ympäristöstä, luomakunnan tilasta jne puhumattakaan - tosiasiallinen este liittyy aina ja poikkeuksetta omistamisen ja hallinnan illuusioon, jotka molemmat ovat paitsi demokratian kivijalkoja, myös menneisyyden vallankäytön tapojen ja valtahierarkioiden ja niiden myöhemmän kohtalon
läpivalaisemia.

Jakaessaan hallintaoikeuden kansalaisuuden osana demokratia tulee samalla häivyttäneeksi nämä illuusiot jonnekin taustalle, mahdollistaen niiden kasvun ihmisyyttä uhkaavaksi hahmottomiksi elementiksi. Toisin sanoen, demokratian levitessä istutetun nurmikon tavoin, tulee samalla levinneeksi kontrollin kadottamisen pelko - alamaisuus istuu syvässä ja sen aiheuttaman pelon ja siitä edelleen legitimiteettinsä ammentavan vallan vastaelementti kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa järjestelmissä on vapaus, anarkismin ydin.

Uskonnon kulttuurinen ulottuvuus jäsensi alamaisuuden tavalla jonka jokainen kykeni jakamaan. Protestanttinen uskonto jäsentää sen näennäisen ensisijaisesti sosiaalisen vastuun kautta - kristinuskon suurin ansio tässä mielessä on ajan hengessä pysyminen, päinvastoin kuin toistuvasti väitetään: totuus joka on helppo havaita historiallisessa ulottuvuudessa asiaa tarkastellen.

Demokratia palauttaa alamaisuuden eräänlaiseen reservaatti-tilaan: paimentolaisille, senioriteettivaltaan kasvaneille, alamaisuuden luontosuhteen kautta hahmottaville jne. demokratia merkitsee pakkopaitaa ja on ainoastaan kunnioitettavaa ettei sitä pueta päälle vapaaehtoisesti, sellaisenaan?

Anonyymi kirjoitti...


Jakaessaan hallintaoikeuden kansalaisuuden osana demokratia tulee samalla häivyttäneeksi nämä illuusiot jonnekin taustalle, mahdollistaen niiden kasvun ihmisyyttä uhkaavaksi hahmottomiksi elementiksi. Toisin sanoen, demokratian levitessä istutetun nurmikon tavoin, tulee samalla levinneeksi kontrollin kadottamisen pelko - alamaisuus istuu syvässä ja sen aiheuttaman pelon ja siitä edelleen legitimiteettinsä ammentavan vallan vastaelementti kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa järjestelmissä on vapaus, anarkismin ydin.

Uskonnon kulttuurinen ulottuvuus jäsensi alamaisuuden tavalla jonka jokainen kykeni jakamaan. Protestanttinen uskonto jäsentää sen näennäisen ensisijaisesti sosiaalisen vastuun kautta - kristinuskon suurin ansio tässä mielessä on ajan hengessä pysyminen, päinvastoin kuin toistuvasti väitetään: totuus joka on helppo havaita historiallisessa ulottuvuudessa asiaa tarkastellen.

Demokratia palauttaa alamaisuuden eräänlaiseen reservaatti-tilaan: paimentolaisille, senioriteettivaltaan kasvaneille, alamaisuuden luontosuhteen kautta hahmottaville jne. demokratia merkitsee pakkopaitaa ja on ainoastaan kunnioitettavaa ettei sitä pueta päälle vapaaehtoisesti, sellaisenaan.

Kaikki mainitut kansat kaukasuksella ja 'euraasian' ydinalueilla - josta katsottuna Eurooppa epäilemättä on eräänlainen takapiha, ainakin oli sitä vielä viime vuosisadalla - ovat osa kollektiivista perimäämme, osa tietoisuuttamme ja nykyisyyttämme, lähi-idästä, afrikasta jne puhumattakaan. Todellinen olympolainen sivistys ei koskaan unohda tätä.

Siten putinin projekti on omalla tavallaan messiaaninen, olkoonkin että vallankäyttö ja hegemonia rakentuvat mafian, paimentolaisruhtinaiden ja slaavilaisen vallan välttämättömyyden perinteille. Itäinen kirkko suhteessa omaamme on keskittynyt kuvainraastamisen problematiikkaan, mitä kautta sen valaisemassa kulttuuripiirissä on ehkä suurempi luottamus totuuteen ja Jumalaan elävänä entiteettinä? Historiallinen fasismi identiteetin perustan järjestelmällisen väärinymmärryksen merkityksessä on tosiaan aina ammentanut oikeutuksensa olympolaisesta sivistyksestä, ja tässä merkityksessä taistelu on aina oikeutettua ja välttämätöntä. Samalla on kuitenkin välttämätöntä havaita että demokratia ei ole fasismin vastakohta vaan korkeintaan sen koulunsa käynyt sisarus? Molemmat ovat Nietzchensä lukeneet, sitä varsinaisesti sisäistämättä; molemmille olympos kiteytyy ulkoisissa elementeissä, toisen museoidessa itselleen liian arvokkaaksi luultua totuutta ja toisen julistaessa itsensä sen valtiaiksi.

Putin tuo siten esiin lopulta omat pelkomme ja oman uskomme ja järjestelmämme vajavaisuuden. Karjala takaisin -huudot kaikuvat kremlin seinistä ilman vastakaikua – entä jos Karjalan todellinen tarkoitus onkin olla siemen uudenlaiselle yhteisöllisen olemisen tavalle, jossa valta, hallintakysymykset ja omistus ei ole enää keskiössä, eikä myöskään niiden problematisointi teorioiksi, vaan ihmiset? Ihmiset jotka uskovat rajaseutujen ja ihmisyyden voimaan ja uskaltavat elää menneisyyden haavat ja haavekuvat näkyviksi, vaikkapa anarkismin ideaalin tarkoittamalla tavalla? Kyse ei ole siitä että tulisi hetkessä rakentaa uusi parempi järjestelmä, kiiltävä ja korkea kuin Kiinan uuskaupunkien skyline. Kyse on inhimillisen yhteisöllisyyden, kirjoitetun historian ajan viisauden kiteytymästä, uskontojen ytimestä; oikean siemenen kylvämisestä.

Anonyymi kirjoitti...

Lopulta vaikuttaa siltä että niin autoritaria, teokratia, monarkistinen järjestelmä kuin myös anarkismi eräänlaisena sosialistisen teorian omatuntona, sen jumalallisena versiona, näyttäytyvät meille yksinomaan demokratian asettamien 'reaaliteettien' lävitse, mihin liittyvässä determinismissä on jotain kauhistuttavaa.

Tähän demokratian sisältämään determinisimiin liittyvä Illuusio lopullisesta totuudesta on vaarallinen juuri koska juuri se vaivuttaa ihmiset horrokseen. Horros saattaa olla tarpeen vaikean vaiheen ylittämiseksi mutta hereillä olijoiden on tarpeen muistaa että on olemassa myös todellisia toiseuden sovitut mekanismit ylittäviä järjestelmiä, joiden hegemonia on perustaltaan paljon todellisempaa kuin demokratian, sen kasvihuoneprojektiksi kääntyvässä prosessissa.


Anonyymi kirjoitti...

Vaikka väite sivuaakin sinänsä epäkiinnostavalla tavalla kaikkia populaarianarkismin teemoja, se muistuttaa myös siitä tosisasiasta että vakavat yritykset anarkismin teoretisoimiseksi näkivät päivänvalon nationalistisen projetkin alkuvaiheissa, 1800-luvun alussa ja uudestaan sen puolivälistä alkaen. Tuolloin kysymys valtiosta rimpuili irti Antiikin ja kristinuskon ideaaleista Lutherin ja valistuksen lupakirjoilla ja moni ääneelausumaton mutta elinkelpoiseksi syystä ajateltu totuus jatkoi elämäänsä ja kiteytyi uuteen muotoon varhaisten anarkistien ja marxilaisten välisissä debateissa.

Jumalallisen läsnäolo anarkismissa onkin paljon todennäköisempää, lopulta itsestäänselvyyteen asti, kuin ensi näkemältä näyttäisi, sillä se paradoksaalista kyllä suhtautuu yleisen ja yksityisen väliseen suhteeseen ja sen luontevaan ratkaisemiseen paljon realistisemmin kuin yksikään myöhempi yhteiskuntateoreettinen viritys, ollen in genii huomattavsti lähempänä Platonia kuin vaikkapa myöhempiä sosialismin teoreetikkoja. Suuri osa sosialismiin ja kommunisminn periytyneestä ideaalista ja ihmisuskosta on peräisin juuri anarkismista - esimerkiksi Marxin lausahdukset uskonnosta ovat täysin ymmärrettävissä vain tässä suhteessa.

Anonyymi kirjoitti...

Utopioiksi luultujen ohella, vaihtoehtoja on muitakin - parhaillaan maailma todistaa erään aidon ja alkuperäisen valtajärjestelmän tuhoutumista Tiibetin ylängöllä. Tuskin missään tai koskaan on rajankäynti aidon totuuden ja uskonnon puhtauden ja moukkamaisen totuuksien uudelleenarvioinnin välillä ollut yhtä selvästi näkyvissä kuin Tiibetin miehityksen ja Kiinan myöhempien toimien aikana. Eurooppalaisen demokratiauskon näkökulmasta ongelma on tietysti että buddhalaisuus on täysin arviointikyvyn ulottumattomissa, näennäisesti, erityisesti tilanteessa jossa kristillinen debatti itse on kutistunut naurettaviksi väitelmiksi luomiskertomuksen kirjaimellista todenperäisyydestä jne.

Totuus on että tiibetiläisessä järjestelmässä itsessään olisi voima kirkastaa perinteenjatkamisen, 'teokratian', 'valtion', tradition ja senioriteetin kaltaiset merkitysessenssit, sillä sen valtajärjestelmä perustuu totuuteen per se, tavalla josta esimerkiksi useat mongolikansat ovat omaksuneet vain valikoituja osia, silti menestyen, ja jota esimerkiksi asiaa tunteva hindulainen uskonnollinen valtajärjestelmä ei ikinä kyseenlaistaisi.

Samalla kun Tiibetissä on kyse yhteiskunnasta joka perinteisesti järjestyy täysin erilaisten Totuuden perimyslinjojen kautta, ollen olemassa käytännössä oman teokratia-käsitteistömme ja hegemoniakäsitteistömme ulkopuolella, siitä riippumatta, sen kohtalossa on mitä ilmeisimmin myös kyse henkitoreissaan olevasta linkistä ja mahdollisuudesta paitsi todellisen muutoksen aikaansaamiseksi, myös koko toiseuden kaltaisten paradigmojen uudelleenmerkityksellistämiseksi, kohti tilaa jossa 'jumalallisen anarkismin' kaltaiset paradoksit kukoistavat realistisina rajapintoina sivistyksen ja moukkamaisuuden välillä..

Tiibetiläinen kulttuuri yhdistää lopultakin maagisen ja rationaalisen, 'primitiivisen' ja korkeakulttuurisen, 'kirjoitetun' ja esikirjallisen ajan ja aikakäsityksen tavoilla joihin suhteutettuna 'shangri-la' on understatement. Kiinalainen tapabuddhistinen hallinto puolestaan toteuttaa jotain jota vasten länsimaisen demokratikäsityksen olisi nopeasti tehtävä suuria ja perustavanlaatuisia ymmärryksiä
suhteessa koko maailman tilaan, idioottimaisen itseään korostavan ihmisoikeusjaarittelun sijaan.

Anonyymi kirjoitti...

Tiibetillä, anarkismilla jne ja toisaalta Putinilla on näennäisen vähän tekemistä keskenään. Toisaalta esimerkiksi Ukrainan tapahtumat paljastavat sen tosiasian että suurin osa virallisesta koneistosta on täysin omien reaaliteettiensa vanki, jättäen totuuden sosiaalisen median ja toisaalta tämän blogin kirjoittajan kaltaisten henkilöiden kannettavaksi.

Itse aloitin tämän blogin lukemisen vasta pari kuukautta sitten. Lukeminen on ilo; kiitos näistä teksteistä.

Observer kirjoitti...

Kiitos näistä ja samalla pahoittelut, etten ehdi ainakaan heti vastata niiden ansaitsemalla mitalla.

Muutenkin jo yksin kommenttiesi volyymi tekee blogini kommenttikentästä ehkä vähän kömpelön alustan keskustelulle. Voisi olla parempi jos kirjoittaisit ne omiksi blogikirjoituksiksi tai vastaaviksi - ellet jo ole tehnyt niin.

Yritän myös palata niihin joskus myöhemmin, tavalla tai toisella.

Minä olisin paljon varovaisempi sen suhteen, mitä käsitetään syvä- ja mitä pintarakenteeksi. Nämä menevät kovin helposti sekaisin keskenään. Hyvä nyrkkisääntö on, että mitä syvemmälle ihmiseen mennään, sitä samanlaisempia olentoja biologisine, psykologisine ja sosiaalisine toimintoineen. Vastaavasti, mitä räikeämpiä eroja havaitsemme kulttuureissa (maantieteellisesti tai ajallisesti erillään), sitä todennäköisemmin ne ovat sangen pinnallista ja siten myös helpommin muuttuvaa rakennetta. Tämä tietysti koskee myös vallankäytön organisoimisen ja legitimoimisen rakenteita, mukaan lukien monarkia ja demokratia.

Uskontojen merkityksen ja perussanoman kirkastumisen voisit vaivautua avaamaan vaikka ihan eksplisiittisesti, jottei oma näkemyksesi jää lukijan arvailujen ja siten mahdollisten karvaiden väärinymmärrysten varaan.

"Itäinen kirkko suhteessa omaamme on keskittynyt kuvainraastamisen problematiikkaan, mitä kautta sen valaisemassa kulttuuripiirissä on ehkä suurempi luottamus totuuteen ja Jumalaan elävänä entiteettinä?"

En oikein ymmärrä mitä tuossa tarkoitat, protestantismihan on siinä suhteessa wahhabilaista, että se on raastanut kuvat paikoiltaan (mitä nyt Suurkirkossa seisovat jättimäiset Lutherin ja Melanchthonin patsaat). Ortodoksisessa mystiikassa taas representaatio on maagisesti yhtä esittämänsä kanssa. Kauheaa harhaoppia kuvainraastajille.

Mitä totuuteen tulee, mikä tahansa dogmi edustaa etsimisen pysäyttämistä ja sitä, että totteleminen korvaa uskomisen. En kutsuisi tätä luottamukseksi totuuteen. Venäläisessä kulttuurissa näkyy poikkeuksellisen voimakas välinpitämättömyys totuuden suhteen ja sen sijaan tottelemisen korostaminen. (Esimerkiksi suuri enemmistö mielipidemittauksissa katsoo, että valtiolla/johtajalla/puolueella on oikeus väärentää tieto, mikäli se on valtion missiolle eduksi.) En kuitenkaan syyllistäisi tästä ortodoksista teologiaa, vaan ennemminkin perinteen, jossa kirkko on alistettu keisarille (sittemmin KGB:lle) poliittiseksi instrumentiksi.

Sauronilla ei ole tapana jakaa valtaansa, taisi joku varoittaa Sarumania - tässä suhteessa tosi ortodoksi ei voi pitää Mordoria hyvänä isäntänä uskolle, eikä mustan messiaan tottelija voi toisaalta olla tosi uskova.

Jäljelle jää toki se duginilaisten tarjoama vaihtoehto, että Jumalan viimeisen tahdon toteuttajaksi mustaa messiasta tarvitaan, ja kaikkien on alistuttava osaansa. Mutta entäpä Jumalan tarkoittama osa onkin pitää hyvyyden rintamaa pystyssä eikä jouduttaa lopun aikoja? Niin kauan kuin yksikin soihtu palaa, pimeys väistyy sen tieltä. Vaikka jokaisen soihdun osa yksilönä on sammua, niiden moninaisuus ja jatkumo riistävät pimeydeltä lopullisen voiton ja niin historia jatkuu.

Anonyymi kirjoitti...

Kuvainraastamisen problematiikalla viitataan tässä nimenomaan siihen että itäinen kirkko korostaa että jumaluus on tavoitettavissa myös aistien välityksellä, vaikka se olennaisesti onkin/tapahtuukin aistien ulottumattomissa. Esimerkiksi ikonien merkitys on yhteyden saavuttamisessa, tavalla jonka katolinen usko hylkäsi harhaoppisena.

On kuvaavaa että suurin osa omasta jumaluuteen liittyvästä imaginariumistamme, alkaen partaisesta vanhasta miehestä on peräisin renessanssitaitelijoilta, eli ajalta jollon olympos oli hetken jälleen läsnä; jolloin innoitus, inspiraation, hyvyys ja kauneus jne elävöittivät inhimillistä, taaten inhimillisen ja jumalallisen välisen yhteyden ja istuttaen samalla valistuksen ja edelleen modernin nationlististen ja demokraattisten ihanteiden siemenet.

Tähän liittyen on kuvaavaa että katolinen usko on järjestelmällisesti etäännyttänyt jumaluuden, siten että usko näyttäytyy piiloutuneen lopullisesti dogmien taakse. Ortodoksisuus taas näyttää jättävän mahdollisuuden myös ihmiselle, mikä merkitsee toisaalta mystiikan mahdollisuutta, toisaalta Rasputinien ilmaantumista tietyin väliajoin.

On mielenkiintoista mikäli 'duginilaisten' oppiin sisältyy ajatus mustasta messiaasta ja tämän historiallisesta tehtävästä. Sama oppi oli keskeinen myös Ahnenerben opetuksissa.

Anonyymi kirjoitti...

Kirkastumisella viitataan siihen tosiasiaan että uskonto elävöityy, lunastetaan takaisin dogmeilta nimenomaan henkilökohtaisten kokemusten kautta - siten esimerkiksi Tolkien-analogiat usein onnahtelevat koska ne eivät ole eikä niitä ole tarkoitettu luettavaksi metaforina tai allegorioina vaan perinteisen mytologian tavoin todeksi eläen.

Allegoriat ovat hedelmällinen alusta etsimiselle ja merkitysten syvenemiselle ja allegorisen tason aukeaminen on yleensä yhteydessä tietyn moraalisen sensitiivisyyden asettumisesta olemisen keskiöön. Suhteessa tähän sensitiivisyyteen saa etsiminen merkityksensä, uskontojen tosiaolemuksena.

Allegorioiden taustalla, niiden tarjoaman runsauden sarven lähteenä on se mistä uskonnon merkityksen kirkastumisessa lopulta on kysymys. kirkastuminen, illuminaatio on olennaisesti etsimisen lakkaamista ja löytämisen alkamista, tietyn uskonratkaisun tapahtumisen jälkeen. Uskonratkaisu ei ole koskaan moraalinen/mentaalinen ratkaisu, vaan tietynlaisen tunnistamisen ja tunnustamisen seurauksena tapahtuva vääjäämättömyys. Tähän liittyvät myös kristinuskon syvimmät merkitykset, lunastuksen, sovituksen ja sallimuksen merkityksessä. 'Aito' uskonnollisuus tunnistaa uskontojen tunnusmerkistön sisältämän totuuden sekä myös dogmien totuuden, niitä kuitenkaan uskon kustannuksella korostamatta. Uskon ja siihen liittyvä kokemuksen siirtäminen on olennaisesti
perinteensiirtoa, ja tähän perustuu aiemmassa kommentissa mainittu tiibetiläinen kulttuuri/valtajärjestelmä, ollen olennaisesti omien läpeensä kultturisidonnaisten merkityksenantojemme tuolla puolen.

Observer kirjoitti...

Kiitos jälleen mielenkiintoisesta kommentista. Se avaa huomattavasti edellisiä enemmän, millä tavoin näet uskonnot ja jumalsuhteen.

Monijumalaisuuteen ja sitä uusintaviin pyhimyskultteihin liittyy tosiaan se hyvä puoli, että ne jättävät mahdollisuuden humanismin ja ihmisen ylistyksen hengellisyydelle. Esteettisen kauneuden jättäminen abstraktin hengellisen rinnalle tunnustettavana arvona on "luonnollista" siinä missä puhtaan hengen tyhjyys vaarassa muuttua kapinaksi maailmaa ja siten myös Jumalan luomistyötä kohtaan.

Toisaalta epäjumalanpalvontaan viettävän esteettisyyden vaarat ovat nähtävissä teologisen satanismin eri muunnoksissa, joihin oikeastaan (joskin osin kiistanalaisesti) voidaan laskea myös 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun fasistien ja heidän teoksistaan nyt uudelleen ammentavien slavofasistien (ja heidän länsimaisten aatetoveriensa) esoteerisemmat opit. Luojan ja tuhoojan roolien sekoittaminen on tosin alati vetänyt puoleensa nietzschemäistä teiniälyä, enkä nyt viittaa millään tavoin kyseisten ajattelijoiden fyysiseen ikään.

Sinua saattaa kiinnostaa kirjoitukseni otsikolla "Naisesta ja miehestä" (blogin yläkulmassa on hakulaatikko), jossa muistaakseni käsittelin sivumennen Jumalan etäännyttämisen ja naisen "kuvainraaston" problematiikkaa. Vaikka kirjoituksen päätarkoitus oli kyllä muualla.

Uskolle on tosiaan vaarallista se, että dogmi korvaa Jumalan. Tästä saatamme olla hyvin samansuuntaista mieltä. En kuitenkaan haluaisi asettaa abstraktin dogmin tilalle fyysisiä/visuaalisia dogmeja, jollaisia eräiden imperiumien harrastamat epäjumalanpalvonnan muodot - johtajaikonit, mahtipatsaat ja seremonialliset formaliteetit (joita osuvasti usein liturgioiksi kutsutaan) - edustavat.

Sen sijaan en ole samaa mieltä kanssasi, että nimenomaan ortodoksinen kristillisyys olisi humanistisin ja esteettisin - tai olennaisesti enemmän sitä kuin esim. kritisoimasi katolinen kirkko. Ortodoksinen ikonografia on hyvin dogmaattista ja vaikka perimältäni osittaisortodoksina sympatisoinkin monia ortodoksisia asioita, näen ajoittain kuvainpalvontaan liittyvässä taikauskossa sen kaltaisia piirteitä, joita löydämme hindulaisuudesta enemmän kuin buddhalaisuudesta tai zarathustralaisuudesta sekä jälkimmäisen niin laajalle nykyisin levinneistä lähi-itäisistä perillisistä.

Mitä sitten muuhun esteettiseen taiteeseen tulee, kukoistaa se varsin hyvin myös katolisessa maailmassa, samoin kuin islamin persialais- ja turkkilaisvaikutteisemmissa suuntauksissa. Puritaanisemmat protestantismi ja konservatiivisunnalaisuus ovat kuvapelossaan etsineet estetiikkaa mieluummin Sanasta ja sitä ilmentävistä abstraktioista, kuten kalligrafiasta ja symmetrisistä muodoista. Suomalaisen nykyestetiikan karuudessa on jotain kovin wahhabilaista. Wahhabilaisuus on mennyt vielä pidemmälle vastustaessaan kaikkea (ei-resitatiivista) musiikkiakin. Mutta näemmä ei kuitenkaan sanallista kuvakieltä, koska jihadistit tuntuvat olevan ahkeria runoilemaan. Voi se tosin olla enemmän piilosuufilaista vaikutusta.

Ortodoksisen kirkkomaailman ja aivan erityisesti Venäjän ortodoksisen kirkon suurimpana ongelmana (esim. katoliseen nähden) on ollut kirkon alistaminen keisarille eli nykyisin käytännössä KGB:lle. Tämä on merkinnyt ortodoksikirkkojen politisointia ja usein myös militarisointia, mikä tuskin on totuuden, kauneuden jne. etsijöiden kannalta kovin mielekästä. Olisi toivottavaa, että Ukrainan ortodoksikirkon lisäksi muunkin ortodoksisen maailman hengelliset auktoriteetit nousisivat julkisemmin puolustamaan itsenäisyyttään ja vastustamaan uskontonsa julkeaa väärinkäyttöä Mordorin tarkoitusperiin. Erityisesti Venäjällä mutta tietysti myös esim. Serbiassa. Muuten vaarana on yhtä suuri vahinko ortodoksiselle kristillisyydelle kuin mitä Iranin regiimi on saanut aikaan maailman shiiamuslimeille.

Observer kirjoitti...

"Kirkastuminen, illuminaatio on olennaisesti etsimisen lakkaamista ja löytämisen alkamista, tietyn uskonratkaisun tapahtumisen jälkeen."

Tässä asiassa olen kausaalisesti periaatteessa samaa mieltä, mutta temporaalisesti eri mieltä. Illuminaation alkaminen ei suinkaan sammuta etsintää. Se pikemminkin intensifioi sitä.

Dogmin omaksuminen sen sijaan sammuttaa etsinnän ja on näkemykseni mukaan siten usein vahingollista myös uskolle. Dogmin omaksuminen on hyväksi lähinnä kehittymättömässä tai täysin epäkypsässä mielessä. Joku voi toki väittää, että sellainen on ihmismieli aina; tämä näkemys on kuitenkin perin antihumaani ja siinä suhteessa preposteröösi, että kuvitellaan voitavan dogmien iskostuksella kouluttaa ihmistä mihinkään muuhun kuin aivan mekaanisiin tehtäviin.

Mitä suurin harha on se, että luulee olevansa perillä ja etsinnän voivan lakata. Tämä harha voi saada tukea alustavasta löytämisestä, mutta löytämisen alkamisen pitäisi päinvastoin kannustaa laajentamaan etsintää, mikä toki voi pelottaa - tuntua räjäyttävän pään tms.

Kehottaisin siis tuolta kuuluisalta kielekkeeltä loikkaamaan rajattoman etsinnän valtamereen mieluummin kuin mihinkään tyrkylle asetettuun häkkiin. Ei se tähän asti löydetty mihinkään tuhoudu vaikka etsisi lisää. Siihen on meidät luotu ja siten me myös luomistyötä omalta osaltamme jatkamme.

Anonyymi kirjoitti...

Löytämisen alkamisella viitataan siihen tilanteeseen jossa esimerkiksi äärimmäisen dogmaattiselta kuulostava lausahdus 'Kristuksessa asiat kirkastuvat' muuttuu vapauttavaksi, eräänlaiseksi sielun ylenemisen tilaksi jossa todistusvelvollisuutta ei enää ole, ei myöskään epäilystä, ja jossa lunastus ja sovitus tulevat todeksi. Etsintä sinänsä ei toki lakkaa - 'löytäminen' merkityksellistyy ehkä lähinnä suhteessa etsimisen tematiikan popularisoitumiseen tietyissä piireissä. eräänlainen sisäpiirin vitsi siis, mutta toisaalta hyvin kuvaava, suhteessa tilanteeseen jossa totuus paljastuu, etsimisen ja debatoinnin sijaan.

Dogmien todentumisesta esimerkkinä vaikkapa katolinen oppi ehkäisystä, nyttemmin tosin uudelleen tulkittuna: dogmin todentuminen ei merkitse tässä yhteydessä sen sokeaa seuraamista tai omaksumista vaan eräänlaista lävitse näkemistä. Ehkäisyn tai abortin hyväksymisellä on tosiasiallisia seurauksia joita mikään olemassaoleva lääketieteellinen tai moraalinen 'totuus' ei kykene huomioimaan, mutta joiden täydellinen julkilausuminen on mahdollista vain tarkoin rajatussa, uskonvartijoiden suojaamassa kontekstissa. Tilanteen typistäminen 'Jumalan tahdon' ympärille jäsentyväksi probleemaksi on malliesimerkki siitä miksi näin on.

dogmien kääntyminen ihmistä vastaan on Pietarin tehtävään sisältyvä vääjämättömyys? merkitysten kirkastumisen merkityksessä dogmit puolestaan kääntyvät ihmisen puolelle.

Ikonien merkitysten tavoittaminen on totuuden ankaruuden tai jumalan tahdon tunnistamisen prosessi, jolla ei ole mitään esteettistä funktiota subjektiivisen taiteen tai kauneuskäsityksen merkityksessä? Objektiivisen taiteen merkityksessä niin ikonit, hindupatsaat kuin islamilainen ornamentiikkakin säilövät autenttisen kokemuksen ja palvelevat oivalluksen/kirkastumisen välineinä. Juuri tässä kirkastuminen lopulta tapahtuu.

AJatus merkityksen säilömisestä mahdollistaa puolestaan talismaanien sekä toisaalta reliikkien ym. merkityksen eräänlaisina rajallisina perinteen/voiman/tahdonsiirron välineinä. Maagisina elementteinä siis mitä suurimmassa määrin 'taikauskon' piiriin kuuluvina. Se että kristinuskon dogmit suojaavat ihmistä näiden elementtien vaikutuksilta ei poista sitä tosiasiaa että useissa maailmankolkissa ne ovat täydellisen eläviä ja kaiken epäilyksen ulkopuolella olemassaolevia merkityksellistämisen välineitä. Tässäkin mielessä Tiibet on ainoita olemassaolevia kulttuureja joissa prosessi jonka myötä maagisen ja buddhalaisen opin mukaan jäsentyvä maailmankuvallinen siirtymä on läsnä sellaisenaan itse kulttuurissa.