Kiovasta Tarttoon

Ehdin olla Kiovassa runsaan viikon ennen seuraavaa pohjoisen matkaani, tällä kertaa toiseen entiseen kotimaahan Viroon. Kiovasta jäi mieleeni erityisesti muuan pitkäksi venähtänyt ilta Hreštšatykin Botška-klubilla, jossa erään ystäväni rokkibändi jälleen esiintyi. He olivat illan neljästä bändistä kakkosina, koostuvat neljästä hengestä ja esittävät biisejä ukrainaksi, venäjäksi ja englanniksi. Kolmantena esiintynyt bändi oli kuitenkin kokoonpanossaan veikeä, koska siihen kuului viiden ääntä tuottavan jäsenen lisäksi myös kaksi moššaajaa. He eivät tehneet muuta kuin moššasivat.

Olimme jatkoilla toisessa pubissa aamuyöhön, pöydissä kasoittain lihaa ja oluttorneittain tummaa olutta. Seurueemme koostui lähinnä ukrainalaisista opiskelijoista, joista tulee tulevaisuudessa eksoottisten maiden kuten Kiinan, Japanin, Korean ja Suomen erityisasiantuntijoita. Kulttuurimaille ominaisten perinteiden mukaisesti maaosaamisessa panostetaan jo opiskeluajoista alkaen vahvaan kielitaitoon.

Suomessa Venäjä on ainoa maailmankolkka, jonka maaosaamista opiskellaan samalla metodiikalla. Valitettavasti tämä tapahtuu huonoilla sivuvaikutuksilla. Kun niin paljon investoidaan vaikean kielen osaamiseen, samalla pidetään pakollisena omaksua myös venäläisen maailmankuvan, historiakäsityksen ja poliittisten näkemysten haitalliset ja absurdit puolet. Sen sijaan, että venäjäosaajia koulutettaisiin suomalaisiksi vaikuttajiksi Venäjälle, heitä usein koulutetaankin Venäjän asianajajiksi Suomeen. Suomi on hullunkurinen maa, josta usein tulee mieleen Liisa ihmemaassa.

Ukrainalaisilla ja balteilla, jotka yleensä osaavat sujuvaa venäjää, ei ole samanlaista kompleksia kuin suomalaisilla, joilla venäjäosaaminen samaistetaan russofiliaan. Heille venäjä on ollut sukupolvien ajan pakollinen toinen kotimainen. Ukrainassa sitä yhä osaavat nuoretkin, varsinkin Kiovan kaltaisissa kaksikielisissä suurkaupungeissa, joissa venäjä on ollut ylempiarvoisena pidetty kieli niin kauan ja ukrainaa pidetty maalaisena aina vallankumouksiin saakka.

Baltiassa minun sukupolveni osaa vielä venäjää, mutta lähinnä auttavasti tai kohtalaisesti, koska pakkovenäjää on opittu vain lapsena koulussa. Sen sijaan nykyiset perusopiskelijat joko eivät osaa sitä lainkaan tai osaavat sitä hyvin, koska ovat erikseen opiskelleet. Sääli kyllä, sama on asianlaita suomen kohdalla, jota Virossa yhä harvempi nuori osaa, koska Suomea ei enää nähdä länsimaana, vaan se on alkanut jäädä mielikuvissa kulttuuriselle harmaavyöhykkeelle jonnekin idän ja lännen väliin Viron integroiduttua länteen.

Tarttoa on taas rakennettu ankarasti sitten viime näkemän, josta ei sentään ole kuin runsas puoli vuotta aikaa. Täällä on viehättävää suomalaiseen keskustelu- ja kahvilakulttuuriin verrattuna, että on aitoja intellektuelleja. Jopa kylähullut, jotka kiertävät seminaareja, kahviloita ja divareita profetoimassa, ovat pääosin fiksuja, ja vaikka olisivat päihtyneitä, eivät rähise vaan haluavat vain loputtomiin muistella kauhulla neuvostoaikoja ja menneisyyttään milloin missäkin salaisessa tehtävässä.

Suomalaisilla on kummallinen kuvitelma, että he ymmärtäisivät Venäjää ja Venäjän toimia jotenkin paremmin kuin baltit, jotka sentään saivat ensikäden kokemusta paitsi tsaarinajasta, myös neuvostojärjestelmässä elämisestä. Suomalaiset ovat naurettavia ja tekevät itsensä täällä pelleiksi. Virossa ja muissa Baltian maissa on sentään aina luettu venäläistä kirjallisuutta, runoutta ja filosofiaa. Suomessa vain poliittista liturgiaa.

Venäjän johtavat älyköt - ne, jotka Suomessa vaietaan kuoliaiksi haluttaessa miellyttää Kremliä - luennoivat Viron yliopistoissa ja kertovat opiskelijoille Venäjän todellisuudesta, samalla kun suomalaisille syötetään virallisesti hyväksyttävää siloiteltua puppua ja vastapainoksi korkeintaan jonkun höyrypään putinoidisen hovinarrin gonzoseikkailuja.

Jos Suomessa luetaan venäläistä kirjallisuutta, sitä tehdään lähinnä sen todistelemiseksi, että joku akateemikoksi tai kultturelliksi ryhtynyt sydämen plebeiji haluaa identifioitua ranskalais-saksalais-venäläiseen aateliin ja halveksia kaikkea anglosaksista. Jos luetaan, luetaan vain ne pakolliset Dostojevskit, Tolstoit ja ehkä pari romantikkoa - joskin Timo Vihavainenkin totesi hiljan, ettei Suomessa lueta Puškinia eikä Lermontovia. Ja mikä tärkeintä, Suomessa ei lueta pohjaksi suomalaista. Virolaisen intellektuellin on helppo lukea venäläisiä klassikoita hullaantumatta hölmösti imperialismin lumoihin, sillä hän on lukenut vereensä aimo annoksen kotimaisia kulttuurisia vasta-aineita.

Suomalainen intelligentsia, jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua kun joku kaasukonsultti on nimittänyt itsensä siihen joukkoon, on omaksunut huonoimmat puolet sekä lännestä että idästä, ja jättänyt vastaavasti omaksumatta molempien parhaat puolet.

Lännestä on jätetty omaksumatta länsimainen vapauteen ja vapaan kansalaisen röyhkeään ideaaliin perustuva kulttuuriperintö ja kaikki se, mitä akateemisella vapaudella ja väittelyllä todella tarkoitetaan. Sen sijaan on omaksuttu varsinaislännelle ominainen naiivisuus idän suhteen, illusorisessa maailmassa eläminen ja yleinen epärealismi todellisen maailman nurjien puolten suhteen.

Idästä suomalainen älykkö on omaksunut nöyristelyn, kyräilyn ja vertaiskyttäyksen, tsaarien ja ylimysten liehittelyn, konformismin, kateuden ja yleisesti halveksivan suhtautumisen vapautta kohtaan. Idästä on kuitenkin jätetty omaksumatta analyyttinen syvällisyys, tieteen ja taiteen synteesi, samoin kuin yksityisesti ilmaistava lähtökohtaisen epäilevä asenne vallanpitäjien syöttämiä totuuksia kohtaan. Suomalainen nöyristelee kuin itämaalainen mutta on lapsekkaan naiivi kuin länsimaalainen. Yhdistelmä on vaarallinen.

Tuloksena suomalaista keskustelua hallitsevat epä-älyllisyys ja epärehellisyys, jotka kylläkin naamioidaan arkisen banalismin rehellisyyttä vilpillisesti esittävään valeasuun. Suomalaisille on ominaista landeswehriläisyys, sellainen maailmankuva, jonka omaksuivat tsaarin uskolliset aatelisplebeijit - ne saksalaiset talonpoikaistaustaiset moukat, jotka lähtivät idän ruhtinaiden palkkasotilaiksi, tunsivat ylemmyyttä venäläisiin vertaisiinsa (jotka olivat maaorjan asemassa), ja joiden aateluus perustui nöyristelyyn ja antautumiseen tsaarin orjiksi.

Tämä metsästä kaupunkielämään repäistyille tšuhnille ominainen asennemaailma paljastuu ehkä parhaiten eräiden suomalaisten upseerien maailmankuvassa, joka toistaa Venäjän tsaarin palvelukseen asettuneiden baltiansaksalaisten maalaisjunkkarien näkemyksiä. Tunnetaan alemmuutta oikeaan länsimaiseen aateliin, Saksaa ja Ruotsia pitää kunnioittaa. Ollaan rähmällään Moskovan tsaarin edessä ja suoritetaan loppumattomia älyllis-moraalisia kuperkeikkoja tsaarin hovin narreina, mutta vastapainoksi katsotaan olevan oikeutettua halveksua kovaäänisesti virolaisia, puolalaisia, ukrainalaisia, romanialaisia ja georgialaisia.

Halutaan siis olla tsaarin alamaisina ensimmäisinä alamaisten joukossa, alamaisempia kuin muut alamaiset ja siksi ylempiä. Tämä on juuri sitä käytöstä, jonka keisarikunta aikoinaan palkitsi muodollisella aatelisarvolla. Nykyään tätä aatelointia ilmeisesti vastaavat Venäjän suomalaisille elitisteille jakamat mitalit, joiden eteen suomalaisnarrit hyllaavat ja heittävät kuperkeikkaa.

Oli kerran sellainen maailmanaika, jolloin tsaarin upseerit olivat isänmaallemme hyödyksi rakentaessaan meille tyhjästä vapaisiin talonpoikiin perustuvan kansallisen armeijan. Yksi tsaarin upseereista yleni suorastaan kansallissankariksi, marsalkaksi ja presidentiksi asti. Mutta hän olikin poikkeuksellinen, koska ei hurahtanut landeswehriläisten maalaisjunkkarien tapaan muodikkaaseen saksalaismielisyyteen, vaan ihaili sen sijaan suomalaiseliitin inhokkeja anglosakseja. Ja veljeili kaiken huipuksi puolalaisten kanssa.

Ei kuitenkaan pidä olla lapsellinen ja kuvitella parhaidenkaan tsaarin upseerien olleen valmiita puolustamaan Suomen kansallista etua silloin jos vastassa olisikin ollut heidän murhaamistaan vaatineiden bolševikkien sijaan Venäjän tsaarin imperiumi. Jos Pietaria olisivat hallinneet valkoiset kenraalit, olisivat tsaarin upseerimme ja uskolliset ohranamme olleet suomalaisten aktivistien raivoisimpana piinana.

Hypätäkseni tästä historiakuvasta nykypäivään, haluaisin erityisesti niiden lukijoideni, jotka ovat tänä päivänä töissä turvallisuutta tuottavissa orgaaneissa, pohtivan omissa mielissään, kenen palveluksessa todella ovat, sitten kun totuuden hetket koittavat - Suomen kansan vai tsaarin. Vastaus tähän kysymykseen nimittäin määrittää sitä, ollaanko länttä vai itää. Jos asia on jotenkin epäselvä, silloin ollaan harmaavyöhykkeellä, jossa ikävä kyllä oletan Suomen tällä hetkellä lilleröivän.

Lilleri Lallerista eli Tyyris Tylleröstä kertoo tämä Liisasta ihmemaassa peräisin oleva runo:

"Tyyris Tyllerö muurille kipusi,
Tyyris Tyllerö muurilta lipesi.
Eikä Tyyristä Tylleröä milloinkaan
voi kukaan parantaa,
ei edes kuninkaan miehet kautta maan."

Täällä Tartossa osallistuin mielenkiintoiseen konferenssiin, joka pohti erään aiemman, tosin lyhytaikaisen, kotimaani tulevaisuutta. Puheenvuorot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta kuten konferensseissa aina, tärkein sisältö tulee vasta kahvitaukojen ja iltojen verkostoitumisesta sekä Ülikooli kohvikussa ja Püssirohu keldrissä käydyistä keskusteluista, joissa voitiin punoa yksiin akateemikkojen ja praktisioneerien tietoja ja näkemyksiä asioista. Nykyisestäkin kotimaastani tietysti puhuttiin - siinä määrin, että eräskin sotahistorioitsija käsitteli ensin mainitun maan sotahistorian otsikon alla melkein koko ajan nyky-Ukrainan tapahtumia.