Merkintöjä Traakiasta

Turkille kuuluvan Itä-Traakian ja Kreikalle kuuluvan Länsi-Traakian väliset ulkoiset erot ovat tänä päivänä kovin pieniä. Molemmissa maatalousvaltaista maisemaa täplittävät kylät ja pikkukaupungit ja rannikolla on ulkomailta tulevan massaturismin kannalta periferiassa sijaitsevia kotimaisen turismin huvila- ja lomakylärivejä, jotka Turkin puolella vetävät väkensä lähinnä megapoli Istanbulista ja Kreikan puolella Pohjois-Kreikasta.

Traakialaiset sekä naapurinsa daakialaiset ja illyyrit olivat Pohjois- ja Keski-Balkanin varhaisimpia indoeurooppalaisia kansoja kauan ennen kuin helleenit levittäytyivät niemimaan eteläosasta pohjoiseen, roomalaiset latinalaistivat Daakian (tuloksena romanialaiset) ja slaavit vyöryivät Länsi-Ukrainan paikkeilta pitkin poikin niemimaata roomalaisvallan ollessa jo kukkeimmillaan. Illyyrien jälkeläiset albaanit kantavat tämän kansojen ryhmän viimeistä yhä kukoistavaa kieltä.

Bussi Istanbulista ylitti rajan Ipsalassa ja jätti minut ja pari muuta matkustajaa ensimmäisen sanottavamman kreikkalaiskaupungin Alexandropoliin (turk. Dedeağaç) keskustan pohjoispuoliseen liikenneympyrään yhden jälkeen yöllä, jatkaen sitten kohti Komotinia, Kavalaa ja Thessalonikia. Kävelin Kavyria pitkin halki kaupungin, joka vaikutti zombiapokalypsin kokeneelta: ei ristin sielua missään ja kaikki suljettua. Ei autoja, ei takseja. Onneksi en ollut kaukana keskustasta, joten löysin kävellen bysanttilaisen keisarisuvun mukaan nimetylle Paleologoksenkadulle, jolla hotellini sijaitsi.

Siitä oli lähemmäs kaksikymmentä vuotta, kun olin edellisen kerran ollut ja yöpynyt Alexandropoliissa, satama- ja rajakaupungissa, joka oli tullut tunnetuksi lähinnä muukalaisvalvonnan ja pakolaisuuden asiantuntijain keskuudessa, sillä sitä kautta kulki muuan merkittävistä ihmisten salakuljetusreiteistä Turkin ja Kreikan kautta muuhun Eurooppaan. Näkyikö tämä jotenkin Alexandropoliin katukuvassa? Eipä juuri. Maahanmuuttajia siellä kyllä näkyi, mutta ei niinkään Lähi-idän, Afrikan ja Aasian suunnilta, vaan pohjoisesta. Kaupungissa kuuli paljon slaavikieliä - osa epäilemättä alueen paikallista bulgaarivähemmistöä, mutta osa selvästi entisestä Jugoslaviasta sekä aina Venäjältä asti tulleita kausityöläisiä. Toisaalta siellä kävivät läheisen Istanbulin keskiluokkaiset turkkilaiset katselemassa kristillisen pääsiäisen eksotiikkaa. Ja pankkiautomaatit toimivat myös albaaniksi. Kaksikymmentä vuotta sitten tällainen monimuotoisuuden arkisuus ei olisi vielä perin muukalaisvastaisessa Kreikassa näkynyt.

Toisaalta maan uusista huolestuttavista tuulista muistuttivat kaupungin pääväylän, Demokratiankadun, varrella toisiaan vastapäätä sijainneet Syrizan ja Kommunistipuolueen puoluetoimistot. Näiden estoton putinismi ei kuitenkaan näkynyt kreikkalaisten arkiasenteissa. Moni muu kummallisuus maan poliittisessa asenneilmastossa kylläkin. Kreikkalaiset ovat pöyristyneitä, kun heiltä vaaditaan vastuun ottamista omasta itseaiheutetusta talousromahduksestaan. Dolce vita istuu tiukassa - töitä ei muka ole, mutta väki notkuu yhä työnteon sijaan kahviloissa ja baareissa, joita on pikkukaupungiksi suhteeton määrä. Mutta kun etsii peruspalveluja, kohtaa hyvin usein maahanmuuttajataustaisia pätkätyöläisiä, yleensä pohjoisista naapurimaista tai entisen Neuvostoliiton alueelta.

Sellainen pikkuasia kuin parkkipaikka kuvasti hyvin Turkin ja Kreikan nykykulttuurisia eroja. Mailla on hyvin paljon yhteistä asenteista elämäntapoihin, mutta on myös jotain perustavalla tavalla erilaista. Turkissa kaikki hoituu ja maksavaa palvellaan. Se toki maksaa, muttei kohtuuttomasti, ellei ole suorastaan hölmö. Jos on tarve, sille löytyy varmasti tarjoaja yksityisyritteliäisyyden kautta, tarvittaessa lakeja kiertäen. Kreikassakin asia järjestyy, mutta se on monimutkaisempaa ja vaatii lähinnä omaa vaivannäköä, sillä paikalliset levittelevät käsiään ja ovat olevinaan empaattisia.

Kun tiedustelin hotelliltani parkkipaikkaa, Turkissa olisi palvelija ilmaantunut välittömästi paikalle ja parkkinut auton juomarahaa vastaan (ei pyytäen, vaikka toki toivoen). Kreikassa taas sain kuulla hotellin myötätuntoiselta portieerilta poliittisen puheen siitä, kuinka pormestari ei ollut valitettavasti järjestänyt heille riittävästi parkkipaikkoja, vaikka sellainen olisi ilman muuta julkisen hallinnon tehtävä. Käsien levittelyä. Tosin, voit parkkeerata auton mihin haluat. Älä välitä niistä parkkeerauskielloista, eivät niitä muutkaan noudata, eikä poliisilla ole pokkaa sakottaa kaikkia. Ei hätää, autostasi ei näe, että se on ulkomaalaisen vuokraama. Tällä mentiin eikä sakkolappuja neljän päiväni aikana tullut.

Alexandropolis oli siitäkin miellyttävä kaupunki neljäksi päiväksi, että vaikka se ei ole lainkaan turistoitunut, se oli silti varsin vilkas ja vireä paikka, olipa sitten aamiais-, lounas- tai illanviettoaika. Kuten mainitsin, kahvilat ja baarit tuntuivat vetävän väkeä aamusta alkuyöhön. Nuoriso kulki pikaruokapaikkojen ja baarien välillä ja istuskeli pelaamassa korttipelejä. Vanhat sedät istuivat tavernoissa juomassa ouzoa ja pelaamassa tawilaa eli backgammonia (kreikkalaiset kutsuvat sitä arabialaisesta nimestään johtaen tavliksi), sormeillen rukousnauhojaan.

Sekin on turkkilaisia ja kreikkalaisia yhdistävä tekijä, nuo rukousnauhat. Habibi valisti minua, että kyse on jo ennen kristinuskoa alueella kehitetystä muistin kehittämisen ja stressin vähentämisen välineestä. Nykyään sekä ortodoksikristityt että muslimit sitä harrastavat, mietiskellen helmien napsuttelun lomassa rukouksia, pyhimyksiä tai Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksää kaunista nimeä.

Alexandropoliin satamasta, jossa sijaitsee myös nuorison populaari Noa-kahvila, pääsee lautalla Samothrakin saarelle. Muuten kaupunki on lähinnä reitin varressa idän metropolin Istanbulin ja Pohjois-Kreikan pääkaupungin Thessalonikin välillä. Via Egnatia kulki tätä kautta Konstantinopoliin, ja onkin merkitty muutamin kyltein Turkkiin johtavien teiden varsille. Muutama kirkko siellä on ja sadan vuoden ikäinen majakka; Kreikan mittapuulla kaupunki on kuitenkin aivan liian uusi ollakseen historiallisesti mielenkiintoinen.

Minun tukikohdakseni Alexandropolis muodostuikin luonnonnähtävyyksien vuoksi. Kaupungista kymmenen kilometrin päässä nimittäin sijaitsee Turkin ja Kreikan välisen rajajoen Evroksen (turk. Meriç, bulg. Maritsa) suistoalue, joka lukeutuu Euroopan tärkeimpiin kosteikoihin. Lisäksi noin 50 kilometrin päässä valtatietä pitkin koilliseen sijaitsee Dadian kansallispuisto metsäisine kukkuloineen, jotka ovat tunnetut korppikotkistaan ja muutenkin yhtenä Euroopan parhaista petolintupaikoista.

Ensimmäinen päiväni Evroksen suistoalueella oli ortodoksinen kiirastorstai ja sen mukainen. Vallitsi kylmä, läpitunkeva viima ajoittaisine tihkusateineen. Huono sää piiskasi hysyjä taivaalta suistoalueen tamariskipöpelikköihin, jotka kuhisivatkin kerttuja, sieppoja, keltavästäräkkeja ja muita hyönteissyöjiä. Matalalla lensivät kaikki Euroopan viisi pääskylajia hajanaisissa pikkuparvissa raivolla pohjoista kohti. Lajisto oli mukavan kirjavaa, sillä yleisimpien pajulintujen, tiltalttien, hernekerttujen ja silkkikerttusten lisäksi oli paljon kaikkia kolmea mustavalkoista sieppoa; sepel-, kirjo- ja balkaninsieppoja, ensin mainittu näistä runsaimpana kosteikoissa, kirjosieppo taas metsissä. Oli sirittäjiä ja yksittäinen balkaninuunilintukin. Oli ruoko-, ryti- ja rastaskerttusia, pensas-, lehto- ja rusorintakerttuja, väliin joku ruokosirkkalintu ja parvittain metsäkirvisiä.

Rantojen kahlaajaparvissa tuntui ensin olevan jotain outoa, kunnes tajusin, että niiden valtalaji oli mustaviklo, jonka on tottunut olevan se harvinaisin monista vikloista. Oli pikkuparvia sirrejä, suokukkoja, avosettejä ja pitkäjalkoja, mutta valtaosa kahlaajista tuntui olevan juuri vikloja. Muutaman päivän aikana löysin kaikki Euroopan säännöllisesti esiintyvät haikaralinnut, paitsi lehmähaikaran, joita olin samalla matkalla nähnyt Birecikissä. Rantakanojakin oli kivasti näkyvillä, koska Evroksen tulviminen oli tehnyt kapeista kannaksista houkuttelevia piilottelevimmillekin lajeille, kuten luhtakanoille ja pikkuhuiteille, joita kumpiakin pääsin näkemään useita.

Erityisesti Evroksen suisto on kuitenkin tunnettu linnustollisesta megafaunastaan. Talvella siellä viettävät aikaansa suuret tundrahanhiparvet, joiden joukosta voi etsiä harvinaisia kilju- ja punakaulahanhia, mutta hanhiparvet samoin kuin laulujoutsenet olivat jo ehtineet kaikota pohjoiseen. Viimeisenä päivänä sentään näin kaksi pienehköä auraa tundrahanhia lentämässä rajan ja Turkin suuntaan. Paikallisia kyhmyjoutsenia sen sijaan oli parvittain. Sorsamassatkin lienevät pääosin liikkuneet jo pohjoiseen, mutta rippeet tarjosivat suurimman osan palearktisesta puolisukeltajasorsalinnustosta, sotkista ja lisäksi tukkakoskelopariskunnan, joka lienee ollut mattimyöhäsiä talven jäljiltä. Runsaimpia olivat nyt eteläisemmät sorsalajit kuten heinätavit ja ruskosotkat, molempia sadoittain.

Ensimmäistä kertaa sitten pikkujoutsenen sain myös uuden eliksen Euroopasta, ei sen vähempää kuin jaetulla sijalla isotrapin kanssa Euroopan suurimman linnun tittelistä kilpailevan kiharapelikaanin. Näin niitä kahteen otteeseen, yhteensä viisi yksilöä, elleivät sitten kaksi niistä olleet samoja. Tavallisia pelikaaneja oli paljon enemmän, kymmenien parvissa. Myös merimetsoja ja pikkumerimetsoja oli sangen paljon. Ruskosuohaukkoja kaarteli joka paikassa.

Ortodoksisena pitkänäperjantaina säätilanne parani merkittävästi, aurinko alkoi paistaa ja vaikka tuuli pysyi kovana äkilliseen lopahtamiseensa asti iltapäivän lopussa, muutto riehaantui toden teolla. Jatkuvasti tuli lähietäisyydeltä komeita parvia milloin pelikaaneja, milloin katto- ja mustahaikaroita. Harmaasirkkuja sirisi joka puskan päällä. Kerttujen ja sieppojen seuraan tuli jo laulua tavoittelevia satakieliä ja muita kovin myöhäisinä pidettyjä saapujia. Suokilpikonnat pulikoivat veteen lähestyttäessä. Nisäkäslajistosta mainittakoon, että suokissaa en nähnyt täälläkään tällä kertaa, mutta sen sijaan näin metsäkissan peräti kahdesti - kahtena eri iltana miltei samassa kohdassa, joten kyse saattoi olla myös samasta yksilöstä.

Evroksen suisto tuotti paljon hyviä valokuvia. Ne, joilla on pääsy albumeihini, voivat käydä katsomassa uuden Dubaista ostetun kamerani (tarkoitettu korvaamaan toisen Afganistanissa rikkomistani kameroista) jälkeä mm. kuningaskalastajista sekä käärmeen siepanneesta ruskohaikarasta.

Toinen luontokohteeni Alexandropoliin ympäristössä oli Dadian metsäalue koillisessa. Alueella esiintyy peräti 36 lajia päiväpetolintuja, mukaan lukien kaikki Euroopan neljä korppikotkalajia ja kuusi kotkalajia. Jo ajaessani kansallispuiston keskukseen ehdin nähdä kaksi pikkukiljukotkaa, kaksi pikkukotkaa, käärmekotkan sekä useampia hiiri- ja tuulihaukkoja. Dadiassa on Kreikan viimeinen elinvoimainen yhdyskunta munkkikorppikotkia sekä säännöllinen populaatio hanhikorppikotkia. Pikkukorppikotkat kaartelivat kylän yllä. Valitettavasti partakorppikotkan kanta on supistunut yhteen vanhaan yksilöön, joka ei tällä kertaa näyttäytynyt.

Sunnuntai-illaksi matkasin takaisin Istanbuliin. Maanantaiaamuna lensin takaisin Kiovaan. Boryspilin lentokentän taksimafia oli saavuttanut riistohinnoillaan sellaisen ärsyttävyyden asteen, että päädyin ottamaan bussin eteläiselle rautatieasemalle. Ilokseni havaitsin saapuvani pääsiäistä viettävään keväiseen kaupunkiin, jossa terassikausi oli jo alkanut. Kevät ei toki ollut yhtä pitkällä kuin Turkissa ja Kreikassa, mutta pidemmällä kuin mielikuvani yhä varsin kalseasta kaupungista, josta olin pari viikkoa takaperin lähtenyt.

Ukrainalaiset ovat uskonnollista väkeä. Kaljaa lähikaupasta ostavat teinitkin tervehtivät mummoja sanoen "Kristus nousi kuolleista", mihin vastataan "niin totisesti nousi". Ikävä kyllä pääsiäisen sanomaa vesittää itänaapurin uudelleen kiivastuva keväthyökkäys, joka on vaatinut runsaasti uusia uhreja ja uhkaa eskaloitua, sille kun on taas käytännössä näytetty vihreää valoa läntisen laimeuden muodossa. Ja Suomessa tuntuu yhä olevan käsittämättömän paljon niin vanhan polven politrukkeja kuin äänestäjiäkin, jotka ovat viemässä Suomea takaisin suomettuneisuuden aikakauteen.