Kiovassa on kesä, lehmukset täydessä lehdessä ja syreenit kukassa. Maidanilla ja Hreštšatykillä on joka ilta paljon elämää, varsinkin viikonloppuisin, jolloin Hreštšatyk suljetaan autoilta ja siitä tulee suuri kävelykatu.
Viime vuonna tähän aikaan alkukesä meni pilalle sodan juuri kiihtyessä. Ihmiset kuitenkin tottuvat kaikkeen, sotaankin. Vaikka sen varjo häilyy jatkuvasti ukrainalaisten mielissä, elämän on jatkuttava. Sota näkyy kaukana Donbasia halkovalta rintamalinjalta lähinnä siinä, että asepukuisia nuorukaisia näkyy silloin tällöin katukuvassa rintamalta lomille päässeinä tai aamuisin hiljaisina, odottamassa kuljetusta, joka vie heidät sotaan.
Venäjällä lauantain voitonpäivän spektaakkelit kuvastivat sitä kansallispsykoottista kuumetta ja mielettömyyden uhoa, jonka vallassa revanšistinen imperiumi on. Ukrainassa asiaan otettiin toinen näkökulma. Sotahan oli sama ja ukrainalaisista suurin osa taisteli siinä samalla puolella venäläisten kanssa, puna-armeijan riveissä Saksaa vastaan. Yhteensä miljoonia ukrainalaisia (kuten venäläisiäkin) taisteli kuitenkin myös muilla puolilla: saksalaisten SS-joukoissa, Ukrainan omissa itsenäisyyttä tavoitelleissa kansallismielisissä sissiryhmissä samoin kuin länsiliittoutuneiden ja Puolan vastarinta-armeijan joukoissa.
Kun Venäjän maailmankuvassa voitonpäivä merkitsee ennen kaikkea järjetöntä kansallisuhoa ja sodan glorifiointia, Ukrainassa muisteltiin perjantaina ja vielä lauantaina ennemminkin murheellisissa tunnelmissa sodan uhreja. Muistamisen aiheena oli se, että sota päättyi - ei kuten Venäjällä sotilaskunnian ja voiton fasistisluontoinen mytologisointi. Mutta Ukrainan osana ei toki sodan päättyessä ollut rauha, vaan stalinistisen terrorin ja joukkotuhonnan jatkuminen.
Monia länsimaalaisia - venäläisistä puhumattakaan - häiritsi se, että Ukrainan muistotilaisuuksissa haettiin kansallista yhtenäisyyttä esimerkiksi tuomalla sekä puna-armeijassa että ukrainalaisten nationalistijoukoissa UPA:ssa taistelleet veteraanit yhteen, puristamaan toistensa käsiä ja ymmärtämään toisiaan. Kyse ei ollut mistään fasismin rehabilitoinnista vaan pikemminkin kansallisen sovun etsimisestä sekä realistisemmasta näkökulmasta suuren sodan tragediaan, joka jakoi perheitä ja heitteli ukrainalaisia eri osapuolten joukkoihin ja eri rintamille. Neuvostoliittolaisen historiakäsityksen omaksuneille länsitoimittajillekin tämän käsittäminen tuntuu yhä olevan omituisen vaikeaa. Mutta eipä sitä ignoranttien länsitoimittajien saati vihollisen vuoksi tehtykään, vaan Ukrainan oman kansan, joka kyllä ymmärsi.
Muuan ukrainalainen ystäväni, yliopisto-opiskelija, oli eilen illalla kylässä, sen jälkeen kun olimme käyneet muutamalla tuopilla liettualaisessa Klaipeda-baarissa. Hän kertoi muutama vuosi sitten kuolleesta isoisästään, joka oli kuolinvuoteeltaan kertonut tyttärenpojalleen sota-aikojen kokemuksensa ja pyytänyt kirjoittamaan muistelmansa. Siinä määrin värikäs oli elämänsä. Isoisä oli syntyisin keskiukrainalaisesta Tšerkasyn oblastista, taistellut puna-armeijan riveissä, mutta joutunut saksalaisten sotavangiksi ja vankileirille.
Kokemukset olivat kuitenkin muuttaneet hänen mielipiteitään, kun vihollinen oli tavallisten ja epäpoliittisempien saksalaissotilaiden kautta osoittautunut inhimillisemmäksi kuin stalinistinen "vapauttaja". Ne, jotka olivat vapautuessaan menneet puna-armeijan luo, oli tuhottu tai lähetetty Siperiaan, kun taas ne, jotka olivat "vapauttajien" saapuessa paenneet metsiin, olivat jääneet henkiin, ja voineet myöhemmin vähin äänin palata kotikyliinsä. Elleivät liittyneet ukrainalaisiin vastarintamiehiin, jotka jatkoivat vastarintatoimintaa pitkälle 50-luvulle saakka.
Opiskelija oli mennyt Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n arkistoihin, jotka hiljattain parlamentin päätöksellä avattiin kokonaan tutkijoille ja kansalaisille avoimiksi neuvostoaikojen osalta, etsimään tietoja isoisänsä kertomista asioista, kuten NKVD:n soluttautumisesta ukrainalaisiin vapaustaistelijaryhmiin kylvämään terroria ja provokaatioita. Hän oli lähtenyt arkistoihin epäilevin mielin, mutta yllätyksekseen saanutkin entiseltä KGB:ltä luvat kaikkeen, mitä oli halunnut tutkia. Kyse on sen verran vanhoista asioista, että Ukraina on arkistot avaamalla osoittanut olevansa menneisyyspolitiikan osalta avoimempi kuin vaikkapa Suomi, jossa eräät tahot ovat julkisesti kehdanneet paheksua jopa Ukrainan päätöstä avata arkistonsa. Pelkäävät kaiketi, mitä kaikkea suomalaisvaltuuskuntien Kiovan ja Krimin matkoista sieltä löytyisi.
Opiskelijan projekti oli jäänyt toistaiseksi kesken, sillä hän, kuten suurin osa ukrainalaisista, kamppailee jokapäiväisen elämisen kanssa hryvnjan arvon romahdettua ja kaiken ollessa kallista. Töitä ei löydy lahjakkaillekaan, viisumeja on nuorenmiehen vaikea saada, jos yrittää kesätöitä etsimään Eurooppaan. Ymmärsin myös illan aikana, että hänellä oli oikeasti nälkä, ja jouduin käyttämään libanonilaisen laskutappeluperinteen kikkoja saadakseni maksetuksi edes hänen ruokansa puolestaan. Hänen isänsä on kävelykeppien varassa työkyvyttömänä. Ukrainassa ei elä työttömyysturvalla eikä opintolainoilla.
Voitonpäivää edelsi runsaalla viikolla toinen neuvostovallan perinteisesti glorifioima juhla, nimittäin vappu (venäjäksi pervoje maja eli toukokuun ensimmäinen). Minulla oli vapusta alkaen viikko etukäteen varattua vapaata, jonka vietin tällä kertaa Ukrainassa, koska edellisviikkojen kiireet eivät sallineet järjestää autolleni pakollista ulkomaanvakuutusta. Ja nähtäväähän riittää Ukrainassakin. Sain matkakumppaniksi erään virolaisen ystäväni ja lähdimme ajamaan Etelä-Ukrainan tasankoja kohti. Ne kun vielä ovat siellä - on mahdollista, että Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa nuo alueet muuttuvat vielä tappotantereiksi ja miehityksen alaisiksi, jolloin sinne ei ole enää menemistä kuten ei nyt miehitetylle Krimille tai terrorihallinnon alaisiin osiin Donetskin ja Luhanskin läänejä.
Vapun hengessä ensimmäinen kohteemme oli Pervomaiskin kylän liepeillä sijaitseva ydinasemuseo - itse asiassa entinen Neuvostoliiton ydinasetukikohta, yksi lukemattomista, joista käsin totalitäärinen imperiumi uhkasi Eurooppaa. Ohjukset on tehty vaarattomiksi, kun Ukraina luopui neuvostoydinaseistaan sitä vastaan, että länsivallat ja Venäjä sitoutuivat ikiajoiksi takaamaan sen itsenäisyyden ja rajojen koskemattomuuden ns. Budapestin muistiossa. Venäjä veti sen vessanpytystä alas hyökätessään Krimille - ja osoitti samalla, ettei kansainvälisen oikeuden hurskaisiin lupauksiin ollut luottaminen, kun vastapuolella oli röyhkeä hyökkääjä.
Pervomaisk on tyypillinen neuvostopaikannimi - "vappula". Olisi suuri kulttuuriteko Ukrainan hallitukselta ja kansalta Leninin patsaiden kaatamisen lisäksi palauttaa kylille ja pikkukaupungeille niiden bolševismia edeltäneet nimet. Vaikka Ukraina tuhottiinkin maailmansodissa useaan otteeseen, on useimmille paikoille silti olemassa historiallisia nimiä - usein vieläpä monia nimiä: ukrainalaisia, puolalaisia, venäläisiä, itävaltalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja turkkilaisia. On ikävää, kun jok'ikisessä maakunnassa ja piirikunnassa on täsmälleen samannimiset kylät: Sovjetskoje, Pervomaiskoje, Komsomolskoje, Leninskoje, Kominternskoje ja niin edelleen. Ja kun vielä jok'ikisen kaupungin ja tuppukylän pääkadun nimi piti aina olla Lenina ja pääaukioiden nimet Leninin ja neuvostojen mukaan. Onneksi Hruštšov sentään hankkiutui eroon Stalineista jo neuvostoajalla. Nyt Stalinin katuja, aukioita ja patsaita on lähinnä Venäjän miehittämissä Transnistriassa ja Etelä-Ossetiassa, tosin myös Moskovassa on Stalin jälleen kovassa huudossa.
Pervomaiskin ydinasemuseon oppaina toimi aitoja entisiä neuvostoupseereja, jotka oli koulutettu ja indoktrinoitu ajatukseen jatkuvasti uhkaavasta länsi-imperialistisesta invaasiosta, johon tulisi vastata painamalla nappia. Se nappi ei oikeasti ollut punainen vaan harmaa. Puhelin, johon kohtalokas soitto olisi tullut, oli sen sijaan punainen. Sekä nappia että puhelinta pääsi syvällä maan uumenissa kokeilemaan - upseerit vakuuttivat, että ne toimivat yhä. Ohjukset (joiden sisältö toivottavasti on ajat sitten poistettu) samoin kuin panssarivaunut ja kuljetusrekat ruostuivat hiljalleen surullisina amerikkalaisten kunnostaman siilon pihalla, jossa heinikko valtasi alaa ja varpuset sirkuttivat alakuloisina.
Pervomaiskista jatkoimme Mykolajivin oblastin pohjoisosien halki, nähden Južnoukrajinskin ydinvoimalakompleksin lauhdevesistä höyryävät tekojärvet (jotka ehkä hohkaavat pimeässä, mene ja tiedä) ja päätyen illan hämärtyessä syömään ansaitut borssit ja šašlykit Voznesenskissä. Jatkoimme Nova Odessan ja Mykolajivin ohitustien kautta Hersoniin, jossa ehdimme vielä guljailla ja kallistella tuoppeja paikallisella pääpromenadilla, joka on nimetty tsaarinaikaisen valloittajakenraali Suvorovin mukaan. Asiakkaisto Suvorovan pubeissa oli mukavan tuntuista eikä lainkaan kallistuvaista putinistiseen kiihkoiluun, vaikka Herson on useimpien eteläukrainalaisten isompien kaupunkien tavoin pääosin venäjänkielinen.
Matka pitkin Etelä-Ukrainaa jatkui tästä eteenpäin kolmen eteläisen läänin - Odessan, Mykolajivin ja Hersonin - kulttuuri- ja luontokohteissa, mutta palatkaamme matkakertomukseen seuraavissa blogikirjoituksissa.
Viime vuonna tähän aikaan alkukesä meni pilalle sodan juuri kiihtyessä. Ihmiset kuitenkin tottuvat kaikkeen, sotaankin. Vaikka sen varjo häilyy jatkuvasti ukrainalaisten mielissä, elämän on jatkuttava. Sota näkyy kaukana Donbasia halkovalta rintamalinjalta lähinnä siinä, että asepukuisia nuorukaisia näkyy silloin tällöin katukuvassa rintamalta lomille päässeinä tai aamuisin hiljaisina, odottamassa kuljetusta, joka vie heidät sotaan.
Venäjällä lauantain voitonpäivän spektaakkelit kuvastivat sitä kansallispsykoottista kuumetta ja mielettömyyden uhoa, jonka vallassa revanšistinen imperiumi on. Ukrainassa asiaan otettiin toinen näkökulma. Sotahan oli sama ja ukrainalaisista suurin osa taisteli siinä samalla puolella venäläisten kanssa, puna-armeijan riveissä Saksaa vastaan. Yhteensä miljoonia ukrainalaisia (kuten venäläisiäkin) taisteli kuitenkin myös muilla puolilla: saksalaisten SS-joukoissa, Ukrainan omissa itsenäisyyttä tavoitelleissa kansallismielisissä sissiryhmissä samoin kuin länsiliittoutuneiden ja Puolan vastarinta-armeijan joukoissa.
Kun Venäjän maailmankuvassa voitonpäivä merkitsee ennen kaikkea järjetöntä kansallisuhoa ja sodan glorifiointia, Ukrainassa muisteltiin perjantaina ja vielä lauantaina ennemminkin murheellisissa tunnelmissa sodan uhreja. Muistamisen aiheena oli se, että sota päättyi - ei kuten Venäjällä sotilaskunnian ja voiton fasistisluontoinen mytologisointi. Mutta Ukrainan osana ei toki sodan päättyessä ollut rauha, vaan stalinistisen terrorin ja joukkotuhonnan jatkuminen.
Monia länsimaalaisia - venäläisistä puhumattakaan - häiritsi se, että Ukrainan muistotilaisuuksissa haettiin kansallista yhtenäisyyttä esimerkiksi tuomalla sekä puna-armeijassa että ukrainalaisten nationalistijoukoissa UPA:ssa taistelleet veteraanit yhteen, puristamaan toistensa käsiä ja ymmärtämään toisiaan. Kyse ei ollut mistään fasismin rehabilitoinnista vaan pikemminkin kansallisen sovun etsimisestä sekä realistisemmasta näkökulmasta suuren sodan tragediaan, joka jakoi perheitä ja heitteli ukrainalaisia eri osapuolten joukkoihin ja eri rintamille. Neuvostoliittolaisen historiakäsityksen omaksuneille länsitoimittajillekin tämän käsittäminen tuntuu yhä olevan omituisen vaikeaa. Mutta eipä sitä ignoranttien länsitoimittajien saati vihollisen vuoksi tehtykään, vaan Ukrainan oman kansan, joka kyllä ymmärsi.
* * *
Muuan ukrainalainen ystäväni, yliopisto-opiskelija, oli eilen illalla kylässä, sen jälkeen kun olimme käyneet muutamalla tuopilla liettualaisessa Klaipeda-baarissa. Hän kertoi muutama vuosi sitten kuolleesta isoisästään, joka oli kuolinvuoteeltaan kertonut tyttärenpojalleen sota-aikojen kokemuksensa ja pyytänyt kirjoittamaan muistelmansa. Siinä määrin värikäs oli elämänsä. Isoisä oli syntyisin keskiukrainalaisesta Tšerkasyn oblastista, taistellut puna-armeijan riveissä, mutta joutunut saksalaisten sotavangiksi ja vankileirille.
Kokemukset olivat kuitenkin muuttaneet hänen mielipiteitään, kun vihollinen oli tavallisten ja epäpoliittisempien saksalaissotilaiden kautta osoittautunut inhimillisemmäksi kuin stalinistinen "vapauttaja". Ne, jotka olivat vapautuessaan menneet puna-armeijan luo, oli tuhottu tai lähetetty Siperiaan, kun taas ne, jotka olivat "vapauttajien" saapuessa paenneet metsiin, olivat jääneet henkiin, ja voineet myöhemmin vähin äänin palata kotikyliinsä. Elleivät liittyneet ukrainalaisiin vastarintamiehiin, jotka jatkoivat vastarintatoimintaa pitkälle 50-luvulle saakka.
Opiskelija oli mennyt Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n arkistoihin, jotka hiljattain parlamentin päätöksellä avattiin kokonaan tutkijoille ja kansalaisille avoimiksi neuvostoaikojen osalta, etsimään tietoja isoisänsä kertomista asioista, kuten NKVD:n soluttautumisesta ukrainalaisiin vapaustaistelijaryhmiin kylvämään terroria ja provokaatioita. Hän oli lähtenyt arkistoihin epäilevin mielin, mutta yllätyksekseen saanutkin entiseltä KGB:ltä luvat kaikkeen, mitä oli halunnut tutkia. Kyse on sen verran vanhoista asioista, että Ukraina on arkistot avaamalla osoittanut olevansa menneisyyspolitiikan osalta avoimempi kuin vaikkapa Suomi, jossa eräät tahot ovat julkisesti kehdanneet paheksua jopa Ukrainan päätöstä avata arkistonsa. Pelkäävät kaiketi, mitä kaikkea suomalaisvaltuuskuntien Kiovan ja Krimin matkoista sieltä löytyisi.
Opiskelijan projekti oli jäänyt toistaiseksi kesken, sillä hän, kuten suurin osa ukrainalaisista, kamppailee jokapäiväisen elämisen kanssa hryvnjan arvon romahdettua ja kaiken ollessa kallista. Töitä ei löydy lahjakkaillekaan, viisumeja on nuorenmiehen vaikea saada, jos yrittää kesätöitä etsimään Eurooppaan. Ymmärsin myös illan aikana, että hänellä oli oikeasti nälkä, ja jouduin käyttämään libanonilaisen laskutappeluperinteen kikkoja saadakseni maksetuksi edes hänen ruokansa puolestaan. Hänen isänsä on kävelykeppien varassa työkyvyttömänä. Ukrainassa ei elä työttömyysturvalla eikä opintolainoilla.
* * *
Voitonpäivää edelsi runsaalla viikolla toinen neuvostovallan perinteisesti glorifioima juhla, nimittäin vappu (venäjäksi pervoje maja eli toukokuun ensimmäinen). Minulla oli vapusta alkaen viikko etukäteen varattua vapaata, jonka vietin tällä kertaa Ukrainassa, koska edellisviikkojen kiireet eivät sallineet järjestää autolleni pakollista ulkomaanvakuutusta. Ja nähtäväähän riittää Ukrainassakin. Sain matkakumppaniksi erään virolaisen ystäväni ja lähdimme ajamaan Etelä-Ukrainan tasankoja kohti. Ne kun vielä ovat siellä - on mahdollista, että Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa nuo alueet muuttuvat vielä tappotantereiksi ja miehityksen alaisiksi, jolloin sinne ei ole enää menemistä kuten ei nyt miehitetylle Krimille tai terrorihallinnon alaisiin osiin Donetskin ja Luhanskin läänejä.
Vapun hengessä ensimmäinen kohteemme oli Pervomaiskin kylän liepeillä sijaitseva ydinasemuseo - itse asiassa entinen Neuvostoliiton ydinasetukikohta, yksi lukemattomista, joista käsin totalitäärinen imperiumi uhkasi Eurooppaa. Ohjukset on tehty vaarattomiksi, kun Ukraina luopui neuvostoydinaseistaan sitä vastaan, että länsivallat ja Venäjä sitoutuivat ikiajoiksi takaamaan sen itsenäisyyden ja rajojen koskemattomuuden ns. Budapestin muistiossa. Venäjä veti sen vessanpytystä alas hyökätessään Krimille - ja osoitti samalla, ettei kansainvälisen oikeuden hurskaisiin lupauksiin ollut luottaminen, kun vastapuolella oli röyhkeä hyökkääjä.
Pervomaisk on tyypillinen neuvostopaikannimi - "vappula". Olisi suuri kulttuuriteko Ukrainan hallitukselta ja kansalta Leninin patsaiden kaatamisen lisäksi palauttaa kylille ja pikkukaupungeille niiden bolševismia edeltäneet nimet. Vaikka Ukraina tuhottiinkin maailmansodissa useaan otteeseen, on useimmille paikoille silti olemassa historiallisia nimiä - usein vieläpä monia nimiä: ukrainalaisia, puolalaisia, venäläisiä, itävaltalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja turkkilaisia. On ikävää, kun jok'ikisessä maakunnassa ja piirikunnassa on täsmälleen samannimiset kylät: Sovjetskoje, Pervomaiskoje, Komsomolskoje, Leninskoje, Kominternskoje ja niin edelleen. Ja kun vielä jok'ikisen kaupungin ja tuppukylän pääkadun nimi piti aina olla Lenina ja pääaukioiden nimet Leninin ja neuvostojen mukaan. Onneksi Hruštšov sentään hankkiutui eroon Stalineista jo neuvostoajalla. Nyt Stalinin katuja, aukioita ja patsaita on lähinnä Venäjän miehittämissä Transnistriassa ja Etelä-Ossetiassa, tosin myös Moskovassa on Stalin jälleen kovassa huudossa.
Pervomaiskin ydinasemuseon oppaina toimi aitoja entisiä neuvostoupseereja, jotka oli koulutettu ja indoktrinoitu ajatukseen jatkuvasti uhkaavasta länsi-imperialistisesta invaasiosta, johon tulisi vastata painamalla nappia. Se nappi ei oikeasti ollut punainen vaan harmaa. Puhelin, johon kohtalokas soitto olisi tullut, oli sen sijaan punainen. Sekä nappia että puhelinta pääsi syvällä maan uumenissa kokeilemaan - upseerit vakuuttivat, että ne toimivat yhä. Ohjukset (joiden sisältö toivottavasti on ajat sitten poistettu) samoin kuin panssarivaunut ja kuljetusrekat ruostuivat hiljalleen surullisina amerikkalaisten kunnostaman siilon pihalla, jossa heinikko valtasi alaa ja varpuset sirkuttivat alakuloisina.
Pervomaiskista jatkoimme Mykolajivin oblastin pohjoisosien halki, nähden Južnoukrajinskin ydinvoimalakompleksin lauhdevesistä höyryävät tekojärvet (jotka ehkä hohkaavat pimeässä, mene ja tiedä) ja päätyen illan hämärtyessä syömään ansaitut borssit ja šašlykit Voznesenskissä. Jatkoimme Nova Odessan ja Mykolajivin ohitustien kautta Hersoniin, jossa ehdimme vielä guljailla ja kallistella tuoppeja paikallisella pääpromenadilla, joka on nimetty tsaarinaikaisen valloittajakenraali Suvorovin mukaan. Asiakkaisto Suvorovan pubeissa oli mukavan tuntuista eikä lainkaan kallistuvaista putinistiseen kiihkoiluun, vaikka Herson on useimpien eteläukrainalaisten isompien kaupunkien tavoin pääosin venäjänkielinen.
Matka pitkin Etelä-Ukrainaa jatkui tästä eteenpäin kolmen eteläisen läänin - Odessan, Mykolajivin ja Hersonin - kulttuuri- ja luontokohteissa, mutta palatkaamme matkakertomukseen seuraavissa blogikirjoituksissa.
2 kommenttia:
Ehkei fasistien sitten rehabilointia, muttei kyllä kovin positiivinen tapa rakentaa kansallista yhtenäisyyttäkään:
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1431657055369
Ukrainan lakipaketti, jonka tarkoitus oli lopettaa kommunistisella vääristelyllä elämöinti ja tuoda jonkinlainen pariteetti menneisyydestä puhumiseen, sisältää paljonkin sellaista, mikä antaa aihetta arvosteluun.
Tuo linkittämäsi Petteri Tuohisen artikkeli on kuitenkin silkkaa manipulatiivista propagandaa. Hänen ainoa lähteensä näyttää olevan Venäjän propagandaa ennenkin lietsonut Josh Cohen, ja juttu vilisee virheitä ja väärin kirjoitettuja nimiä, jotka kertovat kirjoittajan yleistiedon heikosta tasosta.
Lisäksi hän on käyttänyt Wiesenthal-keskusta, jolla ymmärrettävästi on ollut aika yksipuolinen näkökulma kaikkeen. Ei ole kuitenkaan huomioinut Ukrainan juutalaisjärjestöjen todistuksia, jotka osoittavat antisemitismin olevan suurempi ongelma Venäjän ja sen tukemien pitkälle fasististen rosvojoukkojen miehittämillä alueilla kuin laillisen hallituksen hallinnassa olevassa suurimmassa osassa Ukrainaa. Jutussa siteerattu Zuroff ei ole mielestäni uskottava lähde sen jälkeen kun on elämöinyt dosentti B:n ja samantasoisten agitaattorien yhteistyökumppanina.
Jostain syystä näistä jutuista unohdetaan tarkoituksella, että lakipaketti kielsi samalla myös natsistiset ja fasistiset symbolit. Ja että sodanaikaisten vastarintaliikkeiden legitimoinnissa ei ole kyse fasismin legitimoinnista vaan siitä, että puretaan näiltä vastarintaliikkeiltä neuvostopropagandan niille luoma fasistileima.
Jos Suomi olisi joutunut kommunistivallan alle, olisi talvisodan veteraanimme, Mannerheim ja ylipäätään ajatus Suomen vapaudesta leimattu samalla tavoin fasismiksi (kuten eräät tahot toki yrittivät tehdä), ja Suomi joutuisi vapauduttuaan puhdistamaan historiansa mainetta vuosikymmenten väärentämisestä.
Tuohisen ainoa varsinainen lähde on Cohenin mielipidekirjoitus (Reutersin blogiosastolta), vaikka Tuohinen yrittääkin antaa sille Reutersin arvovallan. Samainen Cohen on aiemmin väittänyt fasistien valtaavan koko Ukrainan - lähteenä Vladimir V. Putin.
Se, että kampanjassa on kyse Venäjän propagandan levittämisestä, ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö ukrainalaiset vastarintaliikkeet UAN ja UPA olisi sodan aikana saksalaisten kanssa yhteistyötä tehdessään syyllistyneet asioihin, joista historian tulee antaa heille myös tuomionsa.
Nykyaikana fasismia glorifioi kuitenkin lähinnä Venäjä liittolaisineen. Putin on jo useampaan otteeseen sanonut julkisuuteen, ettei NL:n liittoutumisessa natsi-Saksan kanssa (Molotov-Ribbentrop-sopimus) ollut mitään väärää. Sen pitäisi kertoa riittävästi siitä, miten vilpittömästi Moskova liittolaisineen tarkastelee natsikysymystä.
Lähetä kommentti