Heinäkuu heilui ohi niin nopeasti, että minulle ei jäänyt missään yhteydessä aikaa kirjoittaa blogiani. Tuon kuun alussa olin Kiovassa, mutta vietin sitten kaksi viikkoa heinäkuun alkupuoliskolta loppupuolelle Brittein saarilla. Minulla oli sinne menoon useampia syitä.
Ensinnäkin, Irlanti oli yksi viimeisistä neljästä valtiosta Euroopassa, jossa en ollut vielä käynyt. Nyt se on korjattu ja jäljellä ovat enää Islanti, Malta ja Andorra. En ollut käynyt aiemmin myöskään Skotlannissa enkä Walesissä, joten nekin tulivat kuitattua, Skotlanti tosin raapaisten ja vaatii uutta matkaa myöhemmin. Englannissa olen ollut sen sijaan monen monituista kertaa, mutta lähes kaikki matkat sinne ovat keskittyneet Lontoon, Cambridgen ja Oxfordin kolmioon, joiden lisäksi on ollut yksittäisiä reissuja Somersetiin, Berkshireen, Shropshireen ja Cheshireen.
Minun piti alun perin matkustaa erään ystäväni kanssa, mikä olisi mahdollistanut kaksi kuskia ja siten paremman paneutumisen mallasjuomien ja viskien ihmeelliseen maailmaan, mutta koska ystäväni oli työsyistä kiinni Ammanissa, matkustin yksin. Kuten usein yksin matkustaessani tapahtuu, painotus siirtyy vahvasti luontokohteiden ja pienempien paikkakuntien puoleen. Erityisenä lintuintressinä Brittein saarilla olivat atlanttiset merilinnut, joiden kohdalla minulla oli elämän ja Euroopan pinnalistoillani helposti paikattavia aukkoja. Matkalla saamistani neljästä uudesta eliksestä kolme olikin merilintuja (neljäs oli endeeminen nummiriekko).
Lentoni olivat Kiovasta Amsterdamin kautta Manchesteriin ja sieltä kaksi viikkoa myöhemmin Brysselin kautta takaisin. Matkan varrella olin yhden illan ja yön Amsterdamissa. Bilekaupunki oli heinäkuisena lauantaiyönä maineensa veroinen. Euroopan nuoriso hortoili keskustan katuja ja kanavanvarsia eriasteisen päihtymyksen ja transsin tiloissa, monet laumoittain pelkästään valkoisiin pukeutuneina. Itse tyydyin muutamaan tuoppiin, italialaiseen viiniin ja argentiinalaiseen pihviin.
Manchesterissä minua odotti varaamani vuokra-auto, mutta alun perin varaamani pikkuauton sijaan sainkin Volvon puoliurheiluauton, joka oli seuraavan viikon ajan varsin miellyttävä ajoelämys. Siinä oli myös sisään rakennettu navigaattori, joka löysi vaivatta lähes kaikki kohteeni, säästäen siten runsaasti aikaani. Ei muuta kuin klassista 60- ja 70-lukujen brittirokkia soimaan ja tien päälle. Vanhanaikaisena ihmisenä ostin kuitenkin ensimmäiseltä huoltoasemalta Brittein saarten tiekartaston ja ajoin Pohjois-Englannin läpi Yorkshiren kreivikunnan rannikolle. Kuten olen jo takavuosina oppinut Australiassa ja Kyproksella, vasemmanpuoleinen liikenne on yllättävän helppo oppia ja ainoastaan liikenneympyröissä täytyy muistuttaa itseään siitä, mistä suunnasta toiset tulevat.
Ensimmäinen kohteeni olivat Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat Bemptonin lintuvuoret (Bempton Cliffs). Navigaattori vei Bemptonin kylään ja sieltä olikin viitoitus pikkutielle, joka johtaa rannikkojyrkänteille. Jyrkänteillä pesii yksi Britannian suurimmista keskittymistä merilintuja, yli 200'000 paria. Runsaimpia lajeja ovat kukin kymmenillä tuhansilla pareilla pikkukajava, etelänkiisla ja ruokki, joiden lisäksi jyrkänteillä pesii kuutisen tuhatta paria suulia sekä pienempiä määriä lunneja, myrskylintuja ja harmaalokkeja. Lunnit, nuo kirjavanokkaiset valtamerirannikoiden klovnit, ovat valitettavasti jatkuvasti vähentyneet täällä ja kadonneet kokonaan monilta entisiltä pesimäpaikoiltaan, ehkä siksi, että laji on niin erikoistunut tuulenkalan pyytämiseen. Maailman kalakannat ovat romahtaneet ryöstökalastuksen seurauksena. Bemptonin jyrkänteiden yläpuolisilla nummilla ja pelloilla näkee monia tyypillisiä brittiläisiä avomaalintuja, joista yleisimpinä niittykirvinen, kiuru, hemppo ja pajusirkku.
Majoituspaikkani oli majatalossa Sewerbyn kylässä, josta löytyi majatalon oman ravintolan lisäksi perinteinen pubi ja kartano, Sewerby Hall. Bridlingtonin pikkukaupunki on kävelymatkan päässä. Bemptonin kallioiden lisäksi merilintuyhdyskuntia löytyy pienemmässä mittakaavassa läheiseltä Flamborough'n niemenkärjeltä.
Käytyäni seuraavana aamuna vielä toisella täysimittaisella kierroksella Bemptonin kallioilla, jatkoin Yorkshiren rannikkoa pohjoiseen Fileyn pikkukaupunkiin, jonka kreivikunnanpuiston ulkoilualueelta parkkipaikkoineen pääsee polkuja pitkin pohjoisten kallioiden nummille sekä Carr Nazen niemelle, joka päättyy Filey Briggin kiviselle, mereen työntyvälle sormelle. Jyrkänteillä pesii etelänkiisloja, ruokkeja ja pikkukajavia, joskin vaatimattomia määriä verrattuna Bemptoniin. Sen sijaan niemenkärjeltä on paremmat mahdollisuudet nähdä mahdollisia muuttavia pelagisia lajeja, kuten liitäjiä. No, ei näkynyt - niiden muuttoaika Pohjanmerellä alkaa ilmeisesti vasta elo-syyskuussa. Sen sijaan niemenkärjellä oli runsaasti erilaisia lokkeja ja tiiroja, myrskylinnut leijailivat meren puolella, merimetsoja ja karimetsoja kalasteli ympäristössä, muutama lunni velloi jyrkänteiden alla vedessä, törmäpääskyt pesivät niemen lahdenpuoleisissa seinämissä, ja jokapaikan niittykirvisten lisäksi jyrkänteiden laella oli luotokirvisiä.
Fileysta jatkoin edelleen pohjoiseen Scarborough'n viehättävään pikkukaupunkiin, joka on ikuistunut haikeaan kansanlauluun Scarborough Fair, jossa luetellaan mausteyrttejä ja haikaillaan siellä asuvan tytön perään. Scarborough'ssa on näyttävä linna ja Marian kirkko. Linnavuori sijoittuu kahden lahden väliin. Niistä pohjoisemman pohjoisrannikon Scalbyssa sijaitsee merimaailma ja pubi nimeltä Scalby Mills, jonka luota lähtevältä polulta voi katsella kivikkoisen rannikon vuorovesialtaille kokoontuneita lokkeja ja kahlaajia (varsinkin meriharakoita, isokuoveja ja punajalkavikloja).
Scarborough'n luoteispuolella avautuvat Pohjois-Yorkin nummien kansallispuiston kanervaiset ylängöt. Sekä matkalla Scarborough'sta Whitbyyn että Whitbystä Guisborough'hun päätieltä erkanevat pikkutiet tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia pitkiin nummikävelyihin. Toivoin jo täältä löytäväni nummiriekon, mutta iltapäivä jatkui sateisena eikä onni juuri suosinut minua kävelyilläni, joilta palasin lopulta autolle märkänä kuin uitettu koira. Näin sentään jonkin verran nummilla pesiviä kahlaajia - kapustarintoja, isokuoveja ja meriharakoita - ja tietysti yleisiä pikkulintuja, kuten niittykirvisiä, kiuruja, hemppoja ja tiklejä. Yöksi hakeuduin suojaan perinteiseen tapaan pubin yhteydessä olevaan majataloon Guisborough'n pikkukaupungissa.
Pubit tarjoavat Brittein saarilla erinomaisen majoitusvaihtoehdon varsinkin maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Ne ovat yleensä huomattavasti halvempia kuin varsinaiset hotellit ja lisäksi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia. Niiden alkuperä on majataloissa, jotka majoittivat, syöttivät ja juottivat matkalaisia, ja tässä tarkoituksessa instituutio on yhä mitä suurimmassa määrin elossa. Monelle pubinpitäjälle ammatti kulkee yhä suvussa isältä pojalle, talot ovat historiallisia ja niissä tosiaan kuulee kylän juorut kuten Sherlock Holmesissa. Guisborough'n pubissa minulle tulivat avautumaan eläkkeellä oleva sotilasuran tehnyt setä, jonka mielestä kaikkialla maailmassa oli parempaa ja halvempaa kuin Britanniassa (oli käynyt myös Suomessa), sekä keski-ikäinen nainen, jolla oli sukulaisia Australiassa, Kanadassa ja Alankomaissa, ja joka unelmoi matkustamisesta, muttei koskaan ollut tullut lähteneeksi.
Seuraavana aamupäivänä kohteinani oli muutama paikka Teesjoensuussa. Redcarista luoteeseen sijaitseva Coathamin kosteikko oli sangen hiljaisessa tilassa eikä siellä näkynyt muuta kuin yleisimpiä eurooppalaisia kosteikkolintuja, kuten nokikanoja, liejukanoja, sinisorsia ja kyhmyjoutsenia. South Garen niemenkärjelle johtavan tien varrella olin onnekkaampi. Dyynien väliin jäävillä lätäköillä oli edellä mainittujen lisäksi pikku-uikkuja ja kanadanhanhia. Itse niemenkärjellä oli jälleen sateista, mutta tänne oli kerääntynyt varsin mukavasti vikloja, sirrejä, tyllejä ja kuoveja. Tapasin myös paikallisen lintumiehen, jolta sain uusia korvaamattomia vihjeitä parhaista lintupaikoista seuraavien päivieni aikana - samoin kuin vinkkejä, mitkä paikat kannatti jättää tähän aikaan vuodesta väliin.
Tässä yhteydessä mainittakoon, että kun monessa muussa paikassa maailmalla lintuharrastajaa katsotaan kuin ulkoavaruudesta saapunutta outolintua, Brittein saarilla harrastus on jokseenkin yhtä valtavirtaa kuin koiran ulkoiluttaminen, eikä kukaan missään ihmettele kiikari kaulassa kulkijaa. Ei tainnut olla kuin pari kirjoissa mainittua lintupaikkakohdetta, jossa ei olisi törmännyt vähintään yhteen tai kahteen kanssaharrastajaan. Tuntemattomat saattavat polulla kysyä 'no, onkos lintua ollut?', mihin voi vastata esimerkiksi, että 'tuollahan se taisi huudella 300 metriä parkkipaikan jälkeen'. Kaikki ymmärtävät heti, ettei kyse ole mistä tahansa linnusta, vaan siitä nimenomaisesta, joka kyseisessä paikassa on mielenkiintoinen.
Ensinnäkin, Irlanti oli yksi viimeisistä neljästä valtiosta Euroopassa, jossa en ollut vielä käynyt. Nyt se on korjattu ja jäljellä ovat enää Islanti, Malta ja Andorra. En ollut käynyt aiemmin myöskään Skotlannissa enkä Walesissä, joten nekin tulivat kuitattua, Skotlanti tosin raapaisten ja vaatii uutta matkaa myöhemmin. Englannissa olen ollut sen sijaan monen monituista kertaa, mutta lähes kaikki matkat sinne ovat keskittyneet Lontoon, Cambridgen ja Oxfordin kolmioon, joiden lisäksi on ollut yksittäisiä reissuja Somersetiin, Berkshireen, Shropshireen ja Cheshireen.
Minun piti alun perin matkustaa erään ystäväni kanssa, mikä olisi mahdollistanut kaksi kuskia ja siten paremman paneutumisen mallasjuomien ja viskien ihmeelliseen maailmaan, mutta koska ystäväni oli työsyistä kiinni Ammanissa, matkustin yksin. Kuten usein yksin matkustaessani tapahtuu, painotus siirtyy vahvasti luontokohteiden ja pienempien paikkakuntien puoleen. Erityisenä lintuintressinä Brittein saarilla olivat atlanttiset merilinnut, joiden kohdalla minulla oli elämän ja Euroopan pinnalistoillani helposti paikattavia aukkoja. Matkalla saamistani neljästä uudesta eliksestä kolme olikin merilintuja (neljäs oli endeeminen nummiriekko).
Lentoni olivat Kiovasta Amsterdamin kautta Manchesteriin ja sieltä kaksi viikkoa myöhemmin Brysselin kautta takaisin. Matkan varrella olin yhden illan ja yön Amsterdamissa. Bilekaupunki oli heinäkuisena lauantaiyönä maineensa veroinen. Euroopan nuoriso hortoili keskustan katuja ja kanavanvarsia eriasteisen päihtymyksen ja transsin tiloissa, monet laumoittain pelkästään valkoisiin pukeutuneina. Itse tyydyin muutamaan tuoppiin, italialaiseen viiniin ja argentiinalaiseen pihviin.
Manchesterissä minua odotti varaamani vuokra-auto, mutta alun perin varaamani pikkuauton sijaan sainkin Volvon puoliurheiluauton, joka oli seuraavan viikon ajan varsin miellyttävä ajoelämys. Siinä oli myös sisään rakennettu navigaattori, joka löysi vaivatta lähes kaikki kohteeni, säästäen siten runsaasti aikaani. Ei muuta kuin klassista 60- ja 70-lukujen brittirokkia soimaan ja tien päälle. Vanhanaikaisena ihmisenä ostin kuitenkin ensimmäiseltä huoltoasemalta Brittein saarten tiekartaston ja ajoin Pohjois-Englannin läpi Yorkshiren kreivikunnan rannikolle. Kuten olen jo takavuosina oppinut Australiassa ja Kyproksella, vasemmanpuoleinen liikenne on yllättävän helppo oppia ja ainoastaan liikenneympyröissä täytyy muistuttaa itseään siitä, mistä suunnasta toiset tulevat.
Ensimmäinen kohteeni olivat Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat Bemptonin lintuvuoret (Bempton Cliffs). Navigaattori vei Bemptonin kylään ja sieltä olikin viitoitus pikkutielle, joka johtaa rannikkojyrkänteille. Jyrkänteillä pesii yksi Britannian suurimmista keskittymistä merilintuja, yli 200'000 paria. Runsaimpia lajeja ovat kukin kymmenillä tuhansilla pareilla pikkukajava, etelänkiisla ja ruokki, joiden lisäksi jyrkänteillä pesii kuutisen tuhatta paria suulia sekä pienempiä määriä lunneja, myrskylintuja ja harmaalokkeja. Lunnit, nuo kirjavanokkaiset valtamerirannikoiden klovnit, ovat valitettavasti jatkuvasti vähentyneet täällä ja kadonneet kokonaan monilta entisiltä pesimäpaikoiltaan, ehkä siksi, että laji on niin erikoistunut tuulenkalan pyytämiseen. Maailman kalakannat ovat romahtaneet ryöstökalastuksen seurauksena. Bemptonin jyrkänteiden yläpuolisilla nummilla ja pelloilla näkee monia tyypillisiä brittiläisiä avomaalintuja, joista yleisimpinä niittykirvinen, kiuru, hemppo ja pajusirkku.
Majoituspaikkani oli majatalossa Sewerbyn kylässä, josta löytyi majatalon oman ravintolan lisäksi perinteinen pubi ja kartano, Sewerby Hall. Bridlingtonin pikkukaupunki on kävelymatkan päässä. Bemptonin kallioiden lisäksi merilintuyhdyskuntia löytyy pienemmässä mittakaavassa läheiseltä Flamborough'n niemenkärjeltä.
Käytyäni seuraavana aamuna vielä toisella täysimittaisella kierroksella Bemptonin kallioilla, jatkoin Yorkshiren rannikkoa pohjoiseen Fileyn pikkukaupunkiin, jonka kreivikunnanpuiston ulkoilualueelta parkkipaikkoineen pääsee polkuja pitkin pohjoisten kallioiden nummille sekä Carr Nazen niemelle, joka päättyy Filey Briggin kiviselle, mereen työntyvälle sormelle. Jyrkänteillä pesii etelänkiisloja, ruokkeja ja pikkukajavia, joskin vaatimattomia määriä verrattuna Bemptoniin. Sen sijaan niemenkärjeltä on paremmat mahdollisuudet nähdä mahdollisia muuttavia pelagisia lajeja, kuten liitäjiä. No, ei näkynyt - niiden muuttoaika Pohjanmerellä alkaa ilmeisesti vasta elo-syyskuussa. Sen sijaan niemenkärjellä oli runsaasti erilaisia lokkeja ja tiiroja, myrskylinnut leijailivat meren puolella, merimetsoja ja karimetsoja kalasteli ympäristössä, muutama lunni velloi jyrkänteiden alla vedessä, törmäpääskyt pesivät niemen lahdenpuoleisissa seinämissä, ja jokapaikan niittykirvisten lisäksi jyrkänteiden laella oli luotokirvisiä.
Fileysta jatkoin edelleen pohjoiseen Scarborough'n viehättävään pikkukaupunkiin, joka on ikuistunut haikeaan kansanlauluun Scarborough Fair, jossa luetellaan mausteyrttejä ja haikaillaan siellä asuvan tytön perään. Scarborough'ssa on näyttävä linna ja Marian kirkko. Linnavuori sijoittuu kahden lahden väliin. Niistä pohjoisemman pohjoisrannikon Scalbyssa sijaitsee merimaailma ja pubi nimeltä Scalby Mills, jonka luota lähtevältä polulta voi katsella kivikkoisen rannikon vuorovesialtaille kokoontuneita lokkeja ja kahlaajia (varsinkin meriharakoita, isokuoveja ja punajalkavikloja).
Scarborough'n luoteispuolella avautuvat Pohjois-Yorkin nummien kansallispuiston kanervaiset ylängöt. Sekä matkalla Scarborough'sta Whitbyyn että Whitbystä Guisborough'hun päätieltä erkanevat pikkutiet tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia pitkiin nummikävelyihin. Toivoin jo täältä löytäväni nummiriekon, mutta iltapäivä jatkui sateisena eikä onni juuri suosinut minua kävelyilläni, joilta palasin lopulta autolle märkänä kuin uitettu koira. Näin sentään jonkin verran nummilla pesiviä kahlaajia - kapustarintoja, isokuoveja ja meriharakoita - ja tietysti yleisiä pikkulintuja, kuten niittykirvisiä, kiuruja, hemppoja ja tiklejä. Yöksi hakeuduin suojaan perinteiseen tapaan pubin yhteydessä olevaan majataloon Guisborough'n pikkukaupungissa.
Pubit tarjoavat Brittein saarilla erinomaisen majoitusvaihtoehdon varsinkin maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Ne ovat yleensä huomattavasti halvempia kuin varsinaiset hotellit ja lisäksi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia. Niiden alkuperä on majataloissa, jotka majoittivat, syöttivät ja juottivat matkalaisia, ja tässä tarkoituksessa instituutio on yhä mitä suurimmassa määrin elossa. Monelle pubinpitäjälle ammatti kulkee yhä suvussa isältä pojalle, talot ovat historiallisia ja niissä tosiaan kuulee kylän juorut kuten Sherlock Holmesissa. Guisborough'n pubissa minulle tulivat avautumaan eläkkeellä oleva sotilasuran tehnyt setä, jonka mielestä kaikkialla maailmassa oli parempaa ja halvempaa kuin Britanniassa (oli käynyt myös Suomessa), sekä keski-ikäinen nainen, jolla oli sukulaisia Australiassa, Kanadassa ja Alankomaissa, ja joka unelmoi matkustamisesta, muttei koskaan ollut tullut lähteneeksi.
Seuraavana aamupäivänä kohteinani oli muutama paikka Teesjoensuussa. Redcarista luoteeseen sijaitseva Coathamin kosteikko oli sangen hiljaisessa tilassa eikä siellä näkynyt muuta kuin yleisimpiä eurooppalaisia kosteikkolintuja, kuten nokikanoja, liejukanoja, sinisorsia ja kyhmyjoutsenia. South Garen niemenkärjelle johtavan tien varrella olin onnekkaampi. Dyynien väliin jäävillä lätäköillä oli edellä mainittujen lisäksi pikku-uikkuja ja kanadanhanhia. Itse niemenkärjellä oli jälleen sateista, mutta tänne oli kerääntynyt varsin mukavasti vikloja, sirrejä, tyllejä ja kuoveja. Tapasin myös paikallisen lintumiehen, jolta sain uusia korvaamattomia vihjeitä parhaista lintupaikoista seuraavien päivieni aikana - samoin kuin vinkkejä, mitkä paikat kannatti jättää tähän aikaan vuodesta väliin.
Tässä yhteydessä mainittakoon, että kun monessa muussa paikassa maailmalla lintuharrastajaa katsotaan kuin ulkoavaruudesta saapunutta outolintua, Brittein saarilla harrastus on jokseenkin yhtä valtavirtaa kuin koiran ulkoiluttaminen, eikä kukaan missään ihmettele kiikari kaulassa kulkijaa. Ei tainnut olla kuin pari kirjoissa mainittua lintupaikkakohdetta, jossa ei olisi törmännyt vähintään yhteen tai kahteen kanssaharrastajaan. Tuntemattomat saattavat polulla kysyä 'no, onkos lintua ollut?', mihin voi vastata esimerkiksi, että 'tuollahan se taisi huudella 300 metriä parkkipaikan jälkeen'. Kaikki ymmärtävät heti, ettei kyse ole mistä tahansa linnusta, vaan siitä nimenomaisesta, joka kyseisessä paikassa on mielenkiintoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti