Syksy on alkanut Kiovassa. Joitain päiviä sitten tuli selvästi viileämpää. Kottaraiset ovat kerääntyneet muuttoparviksi ja täyttäneet poppeleita joukkoviserryksellään jo yli viikon. Tänään tuli asunnossani ensi kerran kylmä illalla - ja vielä edellisviikolla ilmastointi oli tarpeen kuumuudessa.
Se, että olen ollut pitkään laiska kirjoittamaan blogiani, ei ole tarkoittanut, että elämäni on ollut tyhjää. Yleensä asia on päinvastoin. Kun elämässä on muutoin rauhallisempaa, on enemmän aikaa kirjoitella kaikenlaisia vapaa-ajan harrastuksia. Elokuussa tosin suuri osa vapaa-ajan kirjoittamisestani meni projektiini elvyttää nuorena suunniteltu tieteisromaani.
Eurooppa on lakannut seuraamasta Ukrainan tapahtumia, kun kerrankin on ollut vajaat kaksi viikkoa rauhallisempaa Donbasin asemasodassa - toisin sanoen, Venäjän bandiittijoukot eivät ole joka päivä tulittaneet kranaatinheittimillä ja raskaalla tykistöllä ukrainalaisten asemia ja asutuskeskuksia. Muuta hyvää tilanteessa ei oikein ole - Venäjä miehittää yhä Krimiä ja puolta Donbasista, joilla alueilla vallitsee eriasteinen terrorihallinto.
Länsimaiden huomio on sillä välin kiinnitetty pakolais- ja siirtolaisvirtoihin, aivan kuin asiassa olisi jotain erityisesti uutta tai kuin tätäkään ei olisi osattu ennakoida. Eurooppa maksaa nyt ja tulee jatkossa maksamaan katkerasti välinpitämättömyydestään ja toimettomuudestaan Syyrian ja Irakin suhteen.
Venäjä on siirtänyt pääoffensiivinsa Länttä vastaan vaihteeksi eteläiselle rintamalle, jossa Venäjän ja Iranin joukot tukevat Assadin hirmuhallintoa sotarikoksissa Syyrian kansaa vastaan. Venäjä ei ole eskaloinut vuosia jatkunutta sotilaallista interventiotaan Syyriassa siksi, että se taistelisi jihadistista Da'ishia (ISIS) vastaan - se ei taistele sitä vastaan, vaan Syyrian oppositiota ja länsimaita. Venäjän tavoitteina on pitää heikko ja epäsuosittu vasallinsa vallassa, laajentaa tämän hirmuhallinnon terrorisoimaa aluetta, vahvistaa liittolaisensa Iranin otetta länsimielisten Lähi-idän hallitusten kustannuksella - ja ennen kaikkea tietysti saada öljyn hinta uudelleen nousemaan pilviin.
Länsimaiden hylkäämästä Syyriasta tulee astinlauta hybridisodan voimistamiseen Libanonia, Irakia, Jordaniaa ja Turkkia vastaan. Näistä kaksi ensimmäistä ajautunee Venäjän ja Iranin toimien seurauksena lähivuosina katastrofiin, joka voi moninkertaistaa Eurooppaan pyrkivät pakolaismassat. Turkin epävakauttaminen tai vieläpä kääntäminen Venäjän ja Iranin kanssa samaan lännenvastaiseen leiriin olisi vielä suurempi kauhuskenaario eurooppalaisille, jotka se samalla jättäisi energiaeristykseen.
Pakolaiskiintiöt ja niiden jakaminen EU-maiden kesken ovat vain keinotekoinen hätäapukeino, eivät mikään ratkaisu mihinkään. Samoin yritykset rakentaa suurempia muureja ja hukuttaa useampia veneitä Välimereen ovat tuomittuja epäonnistumaan - minkä lisäksi ne ovat tietysti täysin epäinhimillisiä ratkaisuja. Mikäli Eurooppa haluaisi hallita ongelmaksi koettua pakolaistulvaa, sen tulisi kiintiöiden, leirien ja raja-aitojen sijaan vaikuttaa kahteen asiaan: työntötekijöihin ja vetotekijöihin.
Vetotekijöistä osa on tietenkin sellaisia, joista eurooppalaiset voivat yhä olla ylpeitä: hyvä elämä, oikeusvaltio, maailman mittakaavassa merkittävä vauraus ja ennen kaikkea toivo paremmasta tulevaisuudesta jälkeläisille, mikä saa korkeasti koulutettuja kehitysmaalaisia muuttamaan taksikuskien ja kaupan kassojen tehtäviin länsimaihin, jotta lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat paremman tulevaisuuden. On kuitenkin myös sellaisia vetotekijöitä, joihin voi ja kannattaa puuttua: Länsi-Euroopassa subventoidaan yhä toimettomuutta kohtuuttomasti ja passivoidaan tulijoita tukijärjestelmien piiriin sen sijaan että heitä kannustettaisiin töihin ja yrittäjiksi.
Työntötekijöitä ovat konfliktit, hirmuhallinnot, köyhyys ja näköalattomuus. Näitä on maailmalla kosolti eikä Eurooppa yksin niitä ratkaise vaikka parhaansa yrittäisikin. Olisi kuitenkin erittäin suuri merkitys sillä, että EU:n välittömimmät lähialueet - toisin sanoen Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia - olisivat ilman aseellisia konflikteja, ilman totalitäärisiä diktatuureja, vaurastuisivat ja tuottaisivat työpaikkoja kasvavalle nuorisolleen.
Ei olla monen vuoden päässä siitä, kun näin olisi voinut ollakin. Useat EU.n naapuruusvyöhykkeen valtioista olivat hyvässä nousujohteessa, näistä parhaana esimerkkinä Turkki, jonka vauraus ja kehittyneisyys oli jo ohittanut EU:n köyhimmät itäeurooppalaiset jäsenmaat. Talouskasvu oli merkittävää ympäri Itä-Eurooppaa, myös EU:n ulkopuolella. Arabimaat kehittyivät nopeasti - eivät vain Arabian niemimaan rikkaat öljyvallat, joita tämä ei oikeastaan koske täysin erilaisen yhteiskuntarakenteen vuoksi, vaan myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän puolidemokraattiset, puoliautoritääriset, suhteellisen vakaat maat - sellaiset kuin Marokko, Libanon ja Jordania.
Arabikevät oli seurausta juuri kaikesta siitä myönteisestä kehityksestä, jota arabimaiden yhteiskunnat olivat käyneet läpi edellisen vuosikymmenen. Ne olivat vaurastuneet nopeasti. Väestöt olivat paitsi kasvaneet, myös tulleet yhä paremmin koulutetuiksi ja kansainvälisemmiksi. Yhteiskunnallinen vapaus oli kasvanut, satelliittitelevisio, internet ja sosiaalinen media mullistaneet tiedonsaannin. Arabikevään tapahtumat markkeerasivat mittaamattomasti tärkeämpää trendiä kuin mitä islamilainen kiihkoilu oli koskaan ollut. Islamistit eivät ole koko olemassaolonsa aikana saavuttaneet arabimaissa mitään vastaavaa kuin mitä arabikevään demokraattiset kansannousut olivat.
Länsimaista on kuitenkin puuttunut tänä aikakautena lähes kokonaan se kulttuurinen, poliittinen ja globaali johtajuus, joka pitkään ylläpiti vapauden ja vaurauden soihtuja juuri länsimaiksi ymmärretyn maailman majakoissa. Olisi surullista ajatella, että arabikevään nuoret arabisukupolvet ja Maidanin ukrainalaiset jäävät viimeisiksi sukupolviksi, jotka vielä katsoivat Länttä kuin vapauden soihdunkantajaa - ja että tästä eteenpäin seuraava aikakausi näkee lähinnä totalitarismin paluuta ja länsimaiden spengleriläistä perikatoa.
Ikävä kyllä jälkimmäinen näyttää todennäköisemmältä, ellei Lännestä ala löytyä selkärankaa ja johtajuutta. Sellaista peläten Venäjä ja Iran ovat tosin käyneet yhä kärsimättömämmiksi, ilmeisesti koettaen saada maksimoitua territoriaalisen etupiiriekspansionsa sekä Euroopassa että Lähi-idässä ennen Yhdysvaltain presidentin vaihtumista.
Eurooppalaiset eivät ole aiheuttaneet tätä toimillaan vaan toimettomuudellaan. He joutuvat maksamaan erittäin kalliin ja kivuliaan laskun, joka tulee vaikuttamaan monien sukupolvien ajan. Vaikka Eurooppa onkin historiassaan tuhoutunut ja noussut taas tuhkastaan kuin feeniks, on silti surkeaa, mikäli mantereemme syöksee itsensä historian auringonlaskuun juuri silloin, kun sillä olisi ollut historian ihmeellinen auringonkehrä puolellaan.
Vasta vähän aikaa on siitä, kun EU ja NATO olivat vuosikymmenten tuhon ja pysähtyneisyyden jälkeen yhdistäneet jälleen suurimman osan mantereestamme. Vasta hiljattain tapahtui erittäin merkittävää myönteistä kehitystä myös EU:n ulkorajojen tuollapuolen, esimerkkeinä Turkki, Georgia, Ukraina ja moni arabimaista. Arabikevät oli Itä-Euroopan vapautumisen jälkeen merkittävin geopoliittinen voitto Euroopalle. Sitä surullisempaa on, miten täydellisesti se möhlittiin ja jätettiin Venäjän propagoimien väärien narratiivien uhriksi.
Nyt Eurooppa menetti mahdollisuutensa ja saa niiden sijasta osakseen hävitystä ja laskujen maksamisen.
Yhdysvallat on maantieteellisistä ja rakenteellisista syistä eri asemassa eivätkä sitä koskaan koske samat seuraukset, eivät ainakaan yhtä raskaina. Yhdysvallat on Euroopan maailmansodista lähtien asemoinut itsensä Lännen keskusvallaksi. Lännen etuvartiot kulkevat Itä-Euroopassa (Suomesta Mustallemerelle), Lähi-idässä ja itäisimmässä Aasiassa. Valitettavasti näillä alueilla geopoliittinen taistelu Lännen vihollisia ja haastajia vastaan käydään, ei Yhdysvaltain territoriolla.
Tämä syksy kylpee ennen kaikkea syyrialaisten, irakilaisten ja ukrainalaisten veressä, mutta on samalla vääjäämättä myös Euroopan syksy. Venäjä on avannut hybridisodan rintamansa niin Itämeren, Balkanin kuin Lähi-idänkin alueilla, eikä tule pysähtymään ennen kuin edessä on tappion uhka. Venäjä pelkää pieniäkin tappioita kuin ruttoa, joten siinä on heikko kohta, jota patoamistoiminta käytännössä voi hyödyntää - ja siten välttää suursotaan joutumisen.
Mitä aikaisemmin tappion uhka asetetaan Venäjän eteen, sitä pienemmässä (taktisessa) mittakaavassa se voidaan tehdä ja sitä paremmin patoaminen myös toimii. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat aina helppoja lajeja, mutta toivoisin useampien länsijohtajien miettivän viimeistään nyt, olisiko patoaminen kannattanut aloittaa jo ennen kesän 2008 hyökkäystä Georgiaan, arabikevään yhteydessä Syyriassa tai viimeistään Ukrainan kohdalla, sen sijaan että nyt joudutaan pohtimaan Suomen, Baltian, Balkanin, Turkin ja Persianlahden aiemmin 'ei ajateltavissa olevia' skenaarioita.
Se, että olen ollut pitkään laiska kirjoittamaan blogiani, ei ole tarkoittanut, että elämäni on ollut tyhjää. Yleensä asia on päinvastoin. Kun elämässä on muutoin rauhallisempaa, on enemmän aikaa kirjoitella kaikenlaisia vapaa-ajan harrastuksia. Elokuussa tosin suuri osa vapaa-ajan kirjoittamisestani meni projektiini elvyttää nuorena suunniteltu tieteisromaani.
Eurooppa on lakannut seuraamasta Ukrainan tapahtumia, kun kerrankin on ollut vajaat kaksi viikkoa rauhallisempaa Donbasin asemasodassa - toisin sanoen, Venäjän bandiittijoukot eivät ole joka päivä tulittaneet kranaatinheittimillä ja raskaalla tykistöllä ukrainalaisten asemia ja asutuskeskuksia. Muuta hyvää tilanteessa ei oikein ole - Venäjä miehittää yhä Krimiä ja puolta Donbasista, joilla alueilla vallitsee eriasteinen terrorihallinto.
Länsimaiden huomio on sillä välin kiinnitetty pakolais- ja siirtolaisvirtoihin, aivan kuin asiassa olisi jotain erityisesti uutta tai kuin tätäkään ei olisi osattu ennakoida. Eurooppa maksaa nyt ja tulee jatkossa maksamaan katkerasti välinpitämättömyydestään ja toimettomuudestaan Syyrian ja Irakin suhteen.
Venäjä on siirtänyt pääoffensiivinsa Länttä vastaan vaihteeksi eteläiselle rintamalle, jossa Venäjän ja Iranin joukot tukevat Assadin hirmuhallintoa sotarikoksissa Syyrian kansaa vastaan. Venäjä ei ole eskaloinut vuosia jatkunutta sotilaallista interventiotaan Syyriassa siksi, että se taistelisi jihadistista Da'ishia (ISIS) vastaan - se ei taistele sitä vastaan, vaan Syyrian oppositiota ja länsimaita. Venäjän tavoitteina on pitää heikko ja epäsuosittu vasallinsa vallassa, laajentaa tämän hirmuhallinnon terrorisoimaa aluetta, vahvistaa liittolaisensa Iranin otetta länsimielisten Lähi-idän hallitusten kustannuksella - ja ennen kaikkea tietysti saada öljyn hinta uudelleen nousemaan pilviin.
Länsimaiden hylkäämästä Syyriasta tulee astinlauta hybridisodan voimistamiseen Libanonia, Irakia, Jordaniaa ja Turkkia vastaan. Näistä kaksi ensimmäistä ajautunee Venäjän ja Iranin toimien seurauksena lähivuosina katastrofiin, joka voi moninkertaistaa Eurooppaan pyrkivät pakolaismassat. Turkin epävakauttaminen tai vieläpä kääntäminen Venäjän ja Iranin kanssa samaan lännenvastaiseen leiriin olisi vielä suurempi kauhuskenaario eurooppalaisille, jotka se samalla jättäisi energiaeristykseen.
Pakolaiskiintiöt ja niiden jakaminen EU-maiden kesken ovat vain keinotekoinen hätäapukeino, eivät mikään ratkaisu mihinkään. Samoin yritykset rakentaa suurempia muureja ja hukuttaa useampia veneitä Välimereen ovat tuomittuja epäonnistumaan - minkä lisäksi ne ovat tietysti täysin epäinhimillisiä ratkaisuja. Mikäli Eurooppa haluaisi hallita ongelmaksi koettua pakolaistulvaa, sen tulisi kiintiöiden, leirien ja raja-aitojen sijaan vaikuttaa kahteen asiaan: työntötekijöihin ja vetotekijöihin.
Vetotekijöistä osa on tietenkin sellaisia, joista eurooppalaiset voivat yhä olla ylpeitä: hyvä elämä, oikeusvaltio, maailman mittakaavassa merkittävä vauraus ja ennen kaikkea toivo paremmasta tulevaisuudesta jälkeläisille, mikä saa korkeasti koulutettuja kehitysmaalaisia muuttamaan taksikuskien ja kaupan kassojen tehtäviin länsimaihin, jotta lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat paremman tulevaisuuden. On kuitenkin myös sellaisia vetotekijöitä, joihin voi ja kannattaa puuttua: Länsi-Euroopassa subventoidaan yhä toimettomuutta kohtuuttomasti ja passivoidaan tulijoita tukijärjestelmien piiriin sen sijaan että heitä kannustettaisiin töihin ja yrittäjiksi.
Työntötekijöitä ovat konfliktit, hirmuhallinnot, köyhyys ja näköalattomuus. Näitä on maailmalla kosolti eikä Eurooppa yksin niitä ratkaise vaikka parhaansa yrittäisikin. Olisi kuitenkin erittäin suuri merkitys sillä, että EU:n välittömimmät lähialueet - toisin sanoen Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia - olisivat ilman aseellisia konflikteja, ilman totalitäärisiä diktatuureja, vaurastuisivat ja tuottaisivat työpaikkoja kasvavalle nuorisolleen.
Ei olla monen vuoden päässä siitä, kun näin olisi voinut ollakin. Useat EU.n naapuruusvyöhykkeen valtioista olivat hyvässä nousujohteessa, näistä parhaana esimerkkinä Turkki, jonka vauraus ja kehittyneisyys oli jo ohittanut EU:n köyhimmät itäeurooppalaiset jäsenmaat. Talouskasvu oli merkittävää ympäri Itä-Eurooppaa, myös EU:n ulkopuolella. Arabimaat kehittyivät nopeasti - eivät vain Arabian niemimaan rikkaat öljyvallat, joita tämä ei oikeastaan koske täysin erilaisen yhteiskuntarakenteen vuoksi, vaan myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän puolidemokraattiset, puoliautoritääriset, suhteellisen vakaat maat - sellaiset kuin Marokko, Libanon ja Jordania.
Arabikevät oli seurausta juuri kaikesta siitä myönteisestä kehityksestä, jota arabimaiden yhteiskunnat olivat käyneet läpi edellisen vuosikymmenen. Ne olivat vaurastuneet nopeasti. Väestöt olivat paitsi kasvaneet, myös tulleet yhä paremmin koulutetuiksi ja kansainvälisemmiksi. Yhteiskunnallinen vapaus oli kasvanut, satelliittitelevisio, internet ja sosiaalinen media mullistaneet tiedonsaannin. Arabikevään tapahtumat markkeerasivat mittaamattomasti tärkeämpää trendiä kuin mitä islamilainen kiihkoilu oli koskaan ollut. Islamistit eivät ole koko olemassaolonsa aikana saavuttaneet arabimaissa mitään vastaavaa kuin mitä arabikevään demokraattiset kansannousut olivat.
Länsimaista on kuitenkin puuttunut tänä aikakautena lähes kokonaan se kulttuurinen, poliittinen ja globaali johtajuus, joka pitkään ylläpiti vapauden ja vaurauden soihtuja juuri länsimaiksi ymmärretyn maailman majakoissa. Olisi surullista ajatella, että arabikevään nuoret arabisukupolvet ja Maidanin ukrainalaiset jäävät viimeisiksi sukupolviksi, jotka vielä katsoivat Länttä kuin vapauden soihdunkantajaa - ja että tästä eteenpäin seuraava aikakausi näkee lähinnä totalitarismin paluuta ja länsimaiden spengleriläistä perikatoa.
Ikävä kyllä jälkimmäinen näyttää todennäköisemmältä, ellei Lännestä ala löytyä selkärankaa ja johtajuutta. Sellaista peläten Venäjä ja Iran ovat tosin käyneet yhä kärsimättömämmiksi, ilmeisesti koettaen saada maksimoitua territoriaalisen etupiiriekspansionsa sekä Euroopassa että Lähi-idässä ennen Yhdysvaltain presidentin vaihtumista.
Eurooppalaiset eivät ole aiheuttaneet tätä toimillaan vaan toimettomuudellaan. He joutuvat maksamaan erittäin kalliin ja kivuliaan laskun, joka tulee vaikuttamaan monien sukupolvien ajan. Vaikka Eurooppa onkin historiassaan tuhoutunut ja noussut taas tuhkastaan kuin feeniks, on silti surkeaa, mikäli mantereemme syöksee itsensä historian auringonlaskuun juuri silloin, kun sillä olisi ollut historian ihmeellinen auringonkehrä puolellaan.
Vasta vähän aikaa on siitä, kun EU ja NATO olivat vuosikymmenten tuhon ja pysähtyneisyyden jälkeen yhdistäneet jälleen suurimman osan mantereestamme. Vasta hiljattain tapahtui erittäin merkittävää myönteistä kehitystä myös EU:n ulkorajojen tuollapuolen, esimerkkeinä Turkki, Georgia, Ukraina ja moni arabimaista. Arabikevät oli Itä-Euroopan vapautumisen jälkeen merkittävin geopoliittinen voitto Euroopalle. Sitä surullisempaa on, miten täydellisesti se möhlittiin ja jätettiin Venäjän propagoimien väärien narratiivien uhriksi.
Nyt Eurooppa menetti mahdollisuutensa ja saa niiden sijasta osakseen hävitystä ja laskujen maksamisen.
Yhdysvallat on maantieteellisistä ja rakenteellisista syistä eri asemassa eivätkä sitä koskaan koske samat seuraukset, eivät ainakaan yhtä raskaina. Yhdysvallat on Euroopan maailmansodista lähtien asemoinut itsensä Lännen keskusvallaksi. Lännen etuvartiot kulkevat Itä-Euroopassa (Suomesta Mustallemerelle), Lähi-idässä ja itäisimmässä Aasiassa. Valitettavasti näillä alueilla geopoliittinen taistelu Lännen vihollisia ja haastajia vastaan käydään, ei Yhdysvaltain territoriolla.
Tämä syksy kylpee ennen kaikkea syyrialaisten, irakilaisten ja ukrainalaisten veressä, mutta on samalla vääjäämättä myös Euroopan syksy. Venäjä on avannut hybridisodan rintamansa niin Itämeren, Balkanin kuin Lähi-idänkin alueilla, eikä tule pysähtymään ennen kuin edessä on tappion uhka. Venäjä pelkää pieniäkin tappioita kuin ruttoa, joten siinä on heikko kohta, jota patoamistoiminta käytännössä voi hyödyntää - ja siten välttää suursotaan joutumisen.
Mitä aikaisemmin tappion uhka asetetaan Venäjän eteen, sitä pienemmässä (taktisessa) mittakaavassa se voidaan tehdä ja sitä paremmin patoaminen myös toimii. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat aina helppoja lajeja, mutta toivoisin useampien länsijohtajien miettivän viimeistään nyt, olisiko patoaminen kannattanut aloittaa jo ennen kesän 2008 hyökkäystä Georgiaan, arabikevään yhteydessä Syyriassa tai viimeistään Ukrainan kohdalla, sen sijaan että nyt joudutaan pohtimaan Suomen, Baltian, Balkanin, Turkin ja Persianlahden aiemmin 'ei ajateltavissa olevia' skenaarioita.
5 kommenttia:
Loistava kirjoitus jälleen kerran. Kommentoin vain paria blogistin huomiota:
"Venäjä ei ole eskaloinut vuosia jatkunutta sotilaallista interventiotaan Syyriassa siksi, että se taistelisi jihadistista Da'ishia (ISIS) vastaan - se ei taistele sitä vastaan, vaan Syyrian oppositiota ja länsimaita."
"Turkin epävakauttaminen tai vieläpä kääntäminen Venäjän ja Iranin kanssa samaan lännenvastaiseen leiriin olisi vielä suurempi kauhuskenaario eurooppalaisille, jotka se samalla jättäisi energiaeristykseen."
Olen täysin samaa mieltä siitä, ettei taistelu ISISia vastaan ole Venäjän perimäinen motiivi. Muutkin blogistin mainitsemat Venäjän motivaattorit ovat varmasti olleet painamassa vaakaa Syyriaan lähdön puolesta.
Itse kuitenkin uskon, että Venäjän tärkein motivaattori on valtionkassan hupeneminen ja tärkein kohde juuri nyt on Turkki. Avainsanoja ovat kaasu ja Nato. Turkin kääntäminen Venäjän leiriin olisi Venäjälle jättipotti, mutta en usko, että se tapahtuu suosiolla.
Turkilla on omat pyrkimyksensä Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa niin hegemonian kuin kaasuvirtojenkin suhteen. Lisäksi Turkki pyrkii solmukohdaksi, jonka kautta lähi-idän, kaukasuksen ja keski-aasian kaasu toimitetaan eurooppaan. Tämä tekisi Venäjän energia-aseen tehottomaksi, koska Eurooppa voisi ostaa putkikaasua muiltakin kuin Venäjältä. (LNG:tähän ostetaan jo esim. Qatarista). Iranin sanktioiden poistuessa myös Iranin kaasu tulee markkinoille. Venäjä haluaa vetää putken Syyrian ja Libanonin kautta jollin putkea hallitsisi Gazprom. Turkilla on puolestaan oma, kilpaileva suunnitelmansa.
Turkin kaasusuunnitelmien torppaaminen on Venäjän tavoite nro uno. Jos Turkki onnistuu ohittamaan Venäjän, Putin voi heittää hyvästit voimapolitiikalleen koska varat sen rahoittamiseen uhkaavat loppua.
Syyrian konfliktin jatkuminen hidastaa Turkin suunnitelmia (Kurdialueet) mikä pelaa Venäjän pussiin. Mutta jos Venäjä onnistuu rauhoittamaan tilanteen ja saa Syyriaan mieleisensä hallinnon, se voittaa kaasupelin. Myös alueiden valtaaminen ja varmistaminen Syyriasta voisi riittää Iran-Syyria-Libanon putken vetämiseen. Kummassakin tapauksessa Venäjä varmistaa Euroopan kiristysruuvin pysymisen omissa käsissään sekä parantaa kassatilannettaan.
Turkin oma geopoliittinen peli on tehnyt siitä haavoittuvan. Vahvistamattomien tietojen mukaan Turkki tukee ISISin taistelua Syyriassa ja Irakissa monin tavoin. Lisäksi se rahoittaa yhdessä Qatarin kanssa ISISia Libyassa sekä Boko Haramia Nigeriassa. Saman USA:n ulkoministeriön lähteen mukaan USA on raivoissaan Erdoganille. Lisäksi Turkki kalistelee sapeleitaan aktiivisesti Kreikan suuntaan. Turkin ympärillä tapahtuu siis paljon, ja Venäjä on nyt paikalla hyödyntämässä kaikki avautuvat taktiset mahdollisuudet. Venäjä voi päästä hajoittamaan Natoa (Kreikka-Turkki konflikti) tai testaamaan 5. artiklan pitävyyttä jos Turkki ryhtyy avoimesti tukemaan ISISa.
Hyväksi lopuksi, Venäjällä voi olla lähi-idässä ja kaukasuksella vielä kunnianhimoisempia suunnitelmia yhdessä Iranin kanssa. Tämä spekulaatio ei kuitenkaan perustu muuhun kuin MuTuun ja syvään epäluuloon Putinin klikkiä kohtaan. Jäämme seuraamaan tilannetta :)
Kiitos mielenkiintoisista ajatuksista.
En jaksa uskoa varsinaiseen aktiiviseen tukeen Da'ishille Turkilta sen enempää kuin Qatarilta, enemmänkin sormien läpi katselemiseen ja epäpriorisointiin muihin vihollisiin nähden. Käsittääkseni Da'ish saa mittavat tulot öljyinfrastruktuurista, joka sille annettiin tarjottimella (ja jota kukaan ei ole vakavasti yrittänyt ottaa heiltä pois sittemmin) samoin kuin merkittävien suurkaupunkien verottamisesta. Öljykauppaa Da'ish käy ainakin suoraan Assadin hallinnon kanssa, joten rahoitus tulee käytännössä Venäjältä ja Iranilta.
Yhdysvallat ja Euroopan ne maat, jotka ovat jonkinlaisia toimijoita eivätkä vain sivustakatsojia, ovat aktiivisesti edesauttaneet Iranin ja Venäjän aseman merkittävää vahvistumista Levantissa ja siten epäsuorasti myös Da'ishin.
Kun vielä muutama vuosi sitten Yhdysvalloilla olisi ollut mahdollista arabikevään avulla saada valta vaihdetuksi Syyriassa ja kenties Iranissakin - näiden maiden väestöjen suurella tuella - ja siten rauhoittaa Libanon ja Irak, nyt ajettu politiikka johtaa Irakin ja Libanonin menettämiseen sekä Jordanian ja Turkin epävakautumiseen.
Turkin AKP-hallinnon ideologinen etäisyys Venäjään ja Iraniin on kaventunut vuosi vuodelta. Lisäksi energiasuhteet ovat syventyneet ja Venäjä puuhaa mm. South Stream -putkiaan nimenomaan Turkin kautta, millä on merkittävät kielteiset seuraukset EU-alueelle. Venäjää ja Turkkia erottaa tällä hetkellä lähinnä näkemysero Syyriasta, mutta sitä asiaa Venäjä on nyt lähtenyt muuttamaan.
AKP-hallinto on helppo saada Venäjän taskuun siinä vaiheessa, kun puolue menettää suosionsa Turkissa ja AKP tarvitsee autoritäärisiä liittolaisia pysyäkseen vallassa vastoin turkkilaisten yltyvää vastarintaa. Tähän on toistaiseksi ollut matkaa, koska AKP:n suosio on pysynyt riittävän korkealla, hallinto ja talous riittävän vakaana, ja ennen kaikkea koska Turkin oppositiopuolueet eivät ole kyenneet yhdistymään. Venäjällä on varmasti tarjota neuvonantoa polit-teknologiaan, jolla oppositio pidetään pysyvästi poissa vallasta.
Ikävä seuraus tästä on vain se, että Venäjän neuvot johtavat yleensä epävakauteen ja sotaan, joka ei ole hyväksi neuvottavalle maalle, mutta kylläkin palvelee Venäjän etuja - ja auttaa epäsuosittuja autoritäärisiä hallituksia pysymään vallassa silloin kun se ei omin avuin omaa kansaa vastaan enää onnistuisi.
Kiitos vastauksestasi Observer.
Todisteet Turkin ja ISIS:n yhteistyöstä ovat toki yksittäistapausten, väitteiden ja aihetodisteiden tasolla. Viitteitä yhteistyöstä alkaa kuitenkin olla jo kohtuullisen paljon, joten itse pidän asiaa vakavasti otettavana mahdollisuutena. En kuitenkaan toteen näytettynä.
Väitteitä ISIS:n ja Assadin öljykaupoista on tosiaan esitetty, ja pidän itsekin väitteitä uskottavina. ISIS on myynyt (todistetusti) öljyä myös Kurdien (PKK) kautta Iranille ja Turkille, suoraan Turkkiin sekä Jordaniasta operoiville salakuljettajille. PKK on nyttemmin ilmeisesti lopettanut välitystoiminnan USA:n painostuksesta. Turkin ja Jordanian reitit ovat silti eri tietojen mukaan käytössä. Eri välityskanavien painoarvosta on esitetty rajusti poikkeavia arvioita. Lienee parasta sanoa, että vain ISIS tietää, muttei kerro.
Mitä tulee Turkin ja Venäjän väleihin ja energiasuhteisiin, niin saanko esittää hieman omastasi poikkeavan käsityksen? Aluksi, mainitsit South-Streamin, mutta tarkoitit ilmeisesti Turkish Streamia? South-Stream oli tarkoitus vetää Mustan meren alitse Bulgariaan ja sieltä pidemmälle Eurooppaan. Bulgaria ei kuitenkaan antautunut Venäjän manipuloitavaksi, ja Venäjä vetäytyi hankkeesta 2014. Virallisesti syynä olivat EU -määräykset.
South-Streamin kaatumisen jälkeen Putin esitti korvaajaksi Turkish Stream hanketta. Turkki ei ole hyväksynyt hanketta ja monet asiantuntija pitävät todennäköisenä, ettei se hyväksykään sitä. Turkki on jo erittäin riippuvainen Venäjän kaasusta (Blue Stream), eikä halua lisätä riippuvuuttaan. Lisäksi Venäjän ehdotus siirtää Turkish Streamin Eurooppaan suuntautuvan kaasuvirran (3/4 osaa kapasiteetista) riskin Turkin kannettavaksi (ts. myynti Turkin vastuulla).
Venäjän ilmoittamien putkihankkeiden määrä suorastaan räjähti sen jälkeen kun öljyn hinta romahti ja sanktiot astuivat voimaan. Viimeisen puolentoista vuoden aikana Venäjä on esittänyt yhdeksää eri hanketta. Venäjä ei kykene rahoittamaan kuin osa niistä, suurin osa ei ole taloudellisesti järkeviä muille kuin Venäjälle eivätkä aina edes sille itselleen. Länsimainen energia-alan asiantuntija on kuvannut Venäjän hankkeita näin: "Its a raging orgy. Nobody knows who screws who."
Monien (useimpien) hankkeiden ei ole ilmeisesti tarkoituskaan toteutua. Hankkeiden ehdottaminen ja neuvottelut on tarkoitettu hidastamaan kumppanimaiden kilpailevia hankkeita. Turkish Stream kuuluu luultavimmin näihin hankkeisiin. (Turkilla on mm. TANAP putkihanke Azerbaitsanista Georgian ja Turkin kautta Eurooppaan, sekä Persian Pipeline nimensä mukaisesti Iranista Turkin kautta Eurooppaan. Venäjä ei ole osallisena kummassakaan.) Tyypillistä Putinin klikin toimintaa siis.
Venäjän ja Turkin suhteista olen muuten sitä mieltä, että Venäjä kosiskelee, Turkki kuuntelee kohteliaasti mutta ei lämpene. Minusta näyttää siltä, että Turkki on tullut johtopäätökseen, että strateginen kumppanuus Venäjän kanssa on liian riskialtis ja välejä länteen ei kannata enää huonontaa. Lännestä eriytymisen pysähtyminen johtuu ennenkaikkea siitä, että Pan-Turkkilaisuus tai Ottomaanien valtakunnan uusi tuleminen - joita molempia on pidetty Turkin uusina strategioina - eivät kumpikaan ole oikein ottaneet tuulta siipiensä alle. Lisäksi Turkin ja USA:n suhteet ovat mm. ISIS-kytkösten takia kireät. Silti, Turkki panostaa edelleen vaikutusvaltansa kasvattamiseen Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa.
Jatkan vielä yhdessä kommentissa....
Jatkoa edelliseen kommenttiin...
Venäjän kassakriisin syvyydestä.
Eri arvioiden mukaan Venäjän valtionkassa on tyhjä 2017. Putinin kuumeisesta rahantarpeesta kertoo esim. hiljattain paljastunut yritys myydä Venäjän laivaston palveluita Israelille (suojaamaan Leviathan ja Tamar kaasukenttiä Hizbollahin ja Iranin terrori-iskuilta).
Itse ajattelen Venäjän tilannetta näin:
Voimapolitiikan jatkaminen edellyttää asevoimien uudistusten loppuunviemistä. Se taas maksaa enemmän kuin mihin Venäjällä on varaa. Putinin tärkein tulonlähde on kaasu ja öljy. Öljyn hinnan romahdus ja voimapolitiikan harjoittamisesta seuranneet sanktiot ovat kutistaneet tulovirtoja merkittävästi. Vajetta on paikattu muhkeasta valtion kassasta. Nyt kassan pohja alkaa kuitenkin häämöttää. Voimapolitiikan jatkamisen edellytykset ovat uhattuna. Hieman pidemmällä perspektiivillä Turkki uhkaa tehdä Euroopan kiristämiseen varatun kaasuruuvin tehottomaksi avaamalla kilpailevia kaasuputkia.
Näyttää siltä, että Putin on valmis joustamaan tavoitteistaan Ukrainassa. Vihollisuuksien lopettaminen säästää rahaa, vapauttaa resursseja Syyriaan ja lisää Euroopan painetta pakotteiden vähentämiseen tai poistamiseen. Sopu Ukrainassa loisi myös kuvaa kohtuuteen tyytyvästä ja järkevästä Venäjästä.
Sopu Ukrainassa ei kuitenkaan ratkaise kassakriisiä. Kassakriisin syynä on öljy, joten Putin suuntaa katseensa lähi-itään. ISISia vastaan toimiminen on hyvä tekosyy jonka suojissa voi operoida nostattamatta lännen voimakkaita vastareaktiota. ISISin maalaaminen pääviholliseksi on samalla hyvä propaganda-ase lännessä ja parantaa edelleen Putinin kolhiintunutta mainetta.
Venäjän seuraavista toimista voi esittää vain arvailuja. Niitä on kuitenkin koordinoitu Assadin lisäksi myös Iranin kanssa. Mutta kassakriisin huomioiden voi esittää pari hyvää kysymystä.
Mitä Putin voi tehdä kaukasuksella ja lähi-idässä
- saadakseen öljyn hinnan nousuun?
- pitääkseen Euroopan kaasuruuvin Venäjän käsissä?
Kuinka em. tavoitteet saavutetaan ja samalla
- estetään Eurooppaa osallistumasta uusiin sanktioihin Venäjää vastaan?
- vältetään suoraa konfrontaatiota USA:n kanssa?
Mihin vaihtoehtoihin Venäjän voima riittää
- Yksin?
- Liittoutumalla ja osallistumalla avoimesti?
- Varustamalla ja tukemalla valtiollista proxya?
- Varustamalla ja tukemalla aseellisia ryhmittymiä?
Tulevaisuus näyttää, mutta ehkä Venäjän uutta strategiaa on helpompi hahmottaa kun näemme millaisella vahvuudella he Syyriaan asettuvat ja minkä tyyppisiin operaatioihin siellä osallistuvat.
Pahoittelen pitkää kommenttia :)
Kommentit ovat erinomaisia, niitä ei tarvitse pahoitella.
Yleistin kaikki mainitsemasi eteläiset putket South Stream -käsitteen alle, mutta kyse tosiaan useammista hankkeista. Analyysisi ongelma on se, että puhut Turkista kuin se olisi yksi toimija - tai Venäjän kaltainen monopoli, jossa vain yksi Kreml tekee politiikkaa. Turkki on kuitenkin ollut päälle 70 vuotta markkinatalous ja monipuoluedemokratia, ei toki aina yhtä pehmeä kuin Länsi-Euroopan vastaavat, mutta hyvinkin vakiintunut.
Venäjä pyrkii Turkissa samaan kuin muuallakin. Se luo korruptiosuhteita, lietsoo epävakautta ja sisällissotaa - jonka päässä ei todellakaan ole kurdivaltio vaan tavoitteena on autoritäärinen ja Lännestä eristetty Turkki, jonka yhä epäsuositummat johtajat joutuvat turvautumaan siihen tavanomaiseen diktatuurien tukijaan. Venäjä siis luo itse niitä ongelmia, joihin se sitten tarjoutuu ratkaisijaksi.
Se, että Obaman hallinto on antanut Venäjän ja Iranin luoda vyöhykkeen Pakistanin länsirajalta Välimerelle saakka (Libanon ja Irak ovat tuhoon tuomittuja kun Venäjän sotilaallinen asema Syyriassa palaa neuvostoaikoihin), luo edellytykset epävakauttaa sekä Turkkia että Arabian niemimaan öljyvaltioita - ja siten hävittää länsimaiden geopoliittisen aseman koko Lähi-idässä. (Kuvioon voi toki lisätä sen mittavan ideologisen työn, jota Venäjä on tehnyt Israelissa jo pitkään.)
Venäjän toiminnan ymmärtämisen ei pitäisi olla niin helkkarin vaikeaa. Se toimii käytännössä niin kuin jättiläismittakaavan mafia. Toimintatavat, toiminnan logiikka - jopa toiminnan kieli, valehteleminen, vaikeneminen ja kunniaton kunniakulttuuri - vastaavat järjestäytyneen rikollisuuden vastaavia. Tässä suhteessa Venäjä on samanlainen kuin vaikkapa Ba'ath-puolueen diktatuuri Syyriassa tai edesmenneen Miloševićin diktatuuri Serbiassa, mutta suurvaltamittakaavassa.
Kaukasiassa Venäjän tähtäimessa on ennen kaikkea sitä Iraniin yhdistävä Azerbaidžan, jota on epävakautettu Armenian avulla, mutta kun Venäjä vakiinnuttaa valtansa Bakuun, Armenia on sen jälkeen sivuseikka, lähinnä kiristysruuvi, jolla hallitaan Kaspian naftavaltakuntaa. Azerbaidžanin eristämisessä Lännestä ollaan jo paljon pidemmällä kuin Turkin kohdalla, tietysti maan oman autoritäärisen valtaklikin ystävällisellä myötävaikutuksella.
Voi olla, ettei Venäjä Azerbaidžanin ja Valko-Venäjän kohdalla tule tarvitsemaan edes aseellisia konflikteja, vaan manööverit hoidetaan muilla keinoin - mm. tarjoamalla osaamista dissenssin kukistamiseen. Molemmat aktivoitunevat vielä ennen Yhdysvaltain presidentinvaihdosta, sillä siinä suhteessa Putinilla on kiire (kuten Iranillakin). Azerbaidžanin alistamista pidättelevät kuitenkin Venäjän pidemmän tähtäimen tavoitteet Turkissa, jota se ei halua antagonisoida Syyriaa enempää, ei ainakaan liian aikaisin.
Lähetä kommentti