tiistai 17. marraskuuta 2015

Mitä Ragu tekisi?

Olen aikaa sitten kirjoittanut eräästä toisella puolen planeettaa asuvasta ystävästäni, joka kärsii masennuksesta ja painiskelee kohtuuttoman usein itsemurha-ajatusten parissa. Kuukaudet ja vuodet ovat vierineet, milloin verkkaan, milloin vuoristoradassa syöksyen. Hyvinä aikoina hän etenee vauhdilla opinnoissaan poikkeuksellisen älykkyytensä ja ajoittain vimmaiselta vaikuttavan suorituskyvyn siivityksellä. Sellaisina aikoina hän vaikuttaa ulospäin sosiaaliselta ja vieläpä voittamattomalta.

Huonoina aikoina poistuminen asuntolansa huoneesta on hänelle ylivoimainen tehtävä ja ihmisten kanssa tuntuu olevan mahdollista kommunikoida vain netissä, sielläkin vaivoin. Minkä tahansa ajatuksen hänen mielensä kääntää itseään vastaan. Lohduton pessimismi ei tunne rajoja. Ajatukset askartelevat eristäytymisen, kuoleman ja itsesyytösten parissa. Psykologian opiskelijana hänellä pitäisi olla lähipiirissään ihmisiä, joilla on ammatillinen pätevyys auttaa, mutta maanis-depressiivisyys on vakava sairaus eivätkä asiat ole niin yksinkertaisia, että jokin lääke tai terapia noin vain avaisi lukitun arkun.

Moni suomalainen kärsii samasta mielentaudista, mikä on ehkä syynä siihen, että kirjoitan asiasta. Ehkä myös siksi, että kerta toisensa jälkeen tunnen itse voimattomuutta, toivoen, että minulla olisi jokin nettikeskusteluja parempi keino, jolla auttaa. Tiedän, etten voi tehdä mitään, mikäli hän jonain päivänä ei enää kiipeä pimeyden laaksostaan seuraavalle aamunkajon valaisemalle kedolle. Kukaan ulkopuolinen ei häntä voi vetää varjoista valoon, ellei hän itse löydä voimaa ja rohkeutta jatkaa kulkemista ja olla turvautumatta niin kutsuttuun helppoon ratkaisuun. (Joka ei tietenkään todellisuudessa ole helppo, ja hyvä niin, maailma menettäisi muuten ennenaikaisesti turhan monta miljoonaa nuorta lahjakkuuttaan.)

Niinpä ainakin teen parhaani muistuttaakseni häntä laaksojen pohjilla siitä, että jossain edessä odottaa taas avaria niittyjä, joita päivänpaiste syleilee. Ja ehkä aikaa myöten pimeät rotkot käyvät harvemmiksi ja kestävät yhä vähemmän aikaa kulkea, kunnes ne lopulta katoavat menneisyyden usvaan. Niin itsellenikin kävi, ja sen huomasi vasta jälkeenpäin, katsoessa taakse jääneen lapsuuden käsittämättömään hämärään. Mutta on erehdys luulla, että yhden ihmisen selviytymistarinasta olisi erityisen suurta hyötyä toisen, erilaisen ihmisen erilaiseen tarinaan.

Hiljattain keksin yllättäen jotain, mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikutti mitä lapsellisimmalta, ja ehkä siksi se tuntui olevan paras neuvo aikoihin. Asian taustaksi on mainittava, että kyseinen ystäväni on taiteellisesti poikkeuksellisen monilahjakas. Tutustuimme alun perin toisiimme kaunokirjallisten harrastustemme kautta, mutta hän harrastaa myös mangaa, säveltämistä, sanoittamista, videotaidetta ja monia muita taiteenlajeja.

Taiteilijat ovat luovia ihmisiä. He kykenevät luomaan ihmeellisiä asioita, näennäisesti tyhjästä. Olen pitkään pyöritellyt omissa käsikirjoituksissani ajatusta siitä, että taiteilija pystyisi luomaan myös itsensä uudelleen, varioiden, yhä uudelleen. Huomasin vasta aikuisena, kuinka minusta oli tullut ihminen, joka pelottavan monessa suhteessa muistutti teini-ikäisenä luomaani fiktiivistä sankaria. Jopa monissa elämäntarinan yksityiskohdissa oli hämmentäviä vastaavuuksia, joita en tietenkään ole voinut lapsenaivoissani ennustaa. Siitä huolimatta niistä on tullut totta.

Ystäväni monista luomuksista muuan hahmo on luolissa elävä hiisi, jonka näkökulmasta fantasiamaailman perinteinen näkökulma kääntyy nurinkurin - pelottavine, miekkoja heiluttelevine ihmisineen ja haltioineen. Yksityisyyden suojelemiseksi kutsukaamme hiittä tässä blogissa Raguksi, joka ei ole olennon oikea nimi vaan jonkinlainen pastakastike, mutta saa nyt kelvata.

Ragu ei ole millään muotoa ylivertainen sankari. Se ei ole erityisen vahva, se on ystävääni paljon tavanomaisemmalla älyllä varustettu eikä sillä ole käytössään ihmeellisiä yliluonnollisia kykyjä. Sen sijaan se on aina varsin neuvokas ja luova. Ragu päätyy usein vaikeuksiin, erehtyy ja oppii ja kehittyy tarinoiden myötä alati kyvykkäämmäksi, nousten samalla vähittäin, muttei ilman takaiskuja, hiisiyhteisönsä sosiaalisessa arvostuksessa. Ragu myös löytää ja luo itsestään tarinoiden mittaan uusia versioita, uusiin tilanteisiin. Siinä vaiheessa, mihin asti olen eeposta seurannut, on Ragu silti yhä vasta taipaleensa alussa oleva nuorhiisi.

Pyysin ystävääni vastedes aina ollessaan masennuksen, surun tai jähmettyneisyyden lamauttama kysymään mielessään: mitä Ragu tekisi? Hätäisesti voisi luulla, ettei kukaan halua tulla varsinkaan masentuneena samaistetuksi vähäpätöiseen hiiteen, joka ei millään muotoa ollut edes luomakuntansa kruunu. Onhan ystävälläni luomakunnissaan myös ylivertaisia sankareita ja ihmeidentekijöitä. Sellaiset päätyvät yleensä pahoissa paikoissa tuijottamaan stooalaisesti tuulessa ja sitten silpomaan tuhannen tuhatta vainolaista vaivattomasti kappaleiksi, hurmeisen purppurasateen ropistessa talvipuutarhaan tai missä yhteenotto tapahtuukaan. Sellaiset jumalsankarit ovat toiveentoteuttajia, tahallisen epärealistisia ja ylivertaisia. Heidän käsissään paha saa aina palkkansa.

Tuollainen toiveentoteuttaja ei Ragu suinkaan ole. Sen sijaan se on mitä kätevin ongelmanratkaisija. Ragu rakentaa löytämistään esineistä primitiivisiä aseita ja selviää joten kuten. Mikä tärkeintä, se ei koskaan jää jähmettyneenä tuijottamaan eteensä odottaen tulimyrskyä nousevaksi sisästään ja syöksemään viholliset tuhoonsa. Ragu on urhea, mutta vahvemman tai vain pelottavan vastustajan edessä se pelastaa henkensä tarvittaessa pakenemalla, mikä ei onnistuisi kunniaansa pakkomielteisesti suhtautuvalta heerokselta. Käsillään tavoitettavasta konkreettisesta ympäristöstä Ragu löytää aina välineet jatkaa joten kuten eteenpäin. Tai lääkitä luolassa haavojaan alkeellisin keinoin kunnes on valmis taas palaamaan hiitten ilmoille.

Jos ei muuta, tämä ehdotus ainakin toi hyväksyvän hymyn ystäväni kasvoille, mikä on harvinainen ihme laaksonpohjilla tavattuna. Ragu on helpommin operationalisoitava roolimalli kuin Jeesus, Gandalf, Yoda tai Yamato Takeru, nuo kun ovat kaikki verrattavissa toiveet toteuttaviin jumalsankareihin. Mikä vielä parempi, koska Ragu on peräisin ystäväni päästä, se tuntee hänet läpikotaisin. Neuvokkaana pikku apulaisena se taipuu ratkaisuihin, jotka eivät edellytä yliluonnollisia voimia eivätkä universumin järjestämistä uusiksi. Vaikka sellaistenkin voimien aika ehkä koittaa.

Tolkienin kuolemattomassa Tarussa sormusten herrasta oli maailman pelastamisen tehtävä lopulta varattu varreltaan vähäpätöiselle hobitille. Jos Ragu onnistuu pelastamaan ainakin tämän yhden maailman, voimme odotella vielä kuulevamme siitä. Ei pastakastikkeen nimellä vaan jollain muulla. Sillä minulla ei ole epäilystäkään, etteikö lahjakas ystäväni olisi matkalla maailmanmaineeseen, jos vain onnistuu selättämään vaarallisimman vastustajansa, oman pimeän puolensa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ystäväsi todellakin vaikuttaa kuvauksesi perusteella kärsivän bipolaarihäiriöstä.
Mikäli tuo diagnoosi varmentuuu pätevän psykiatrin tutkimuksessa, sitä voitaisiin luultavasti hoitaa menestyksekkäästi hyvällä lääkityksellä! Käsityksesi hoitomahdollisuuksista vaikuttaa liian pessimistiseltä. Parhaimmillaan hyvä hoito johtaa täyteen tervehtymiseen; tosin silloin menettää ihanat nousukiitoiset hypomaniat.

Terv psykiatri Hanna

PS Löysin blogisi vasta eilen, ja olen nyt lumoutuneena ja ihmetellen lukenut juttujasi koko eilisen päivän, jatkanut tänä iltana. Kerrontasi on nautittavaa, ja on erityisen hienoa miten siirryt suvereenisti tasolta toiselle: linnuista geopolitiikkaan, terävistä (ja huolestuttavista!) Venäjäanalyyseistä arjen sattumuksiin ja kohtaamisiin eri puolilla maailmaa. Vielä kun saisit blogitekstiin kuuluvat kuvat linkitettyä suoraan tekstin yhteyteen, niin nojatuolimatkailu olisi vieläkin nautittavampaa ja helpompaa.

Observer kirjoitti...

Kiitos kommentista. Kyseinen ystäväni on myös saanut lääkitystä. Näkemykseni ei ole kokonaisuutena lainkaan pessimistinen, päinvastoin. Pessimismini koskee enemmänkin sitä, kuinka nopeasti täysi paraneminen (ml. lääkkeitä eroon pääseminen) voisi tapahtua.

Hauskaa, että olet löytänyt blogista mielenkiintoista luettavaa. Ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin - viitaten siihen, että useimmiten minulle koituu lähinnä harmia siitä, että joku kirjoitukseni jaetaan liian laajalti.

En ole ajatellut lisätä kuvia. Tämä on aika konservatiivista kirjoittelua. Kuvat paljastavat liikaa ihmisistä, paikoista ja ovat aina vaarassa päätyä väärään käyttöön. Parempi jos lukija itse luo kuvat mielessään. Lisäksi asia, jota itsekin harrastan nojatuolimatkaillessa, on että kun jossain mainitaan paikka, sinne voi matkustaa Google-Mapsin kautta, ottaa sieltä katunäkymiä ja katsoa, millaista on. Usein tutkin kaupunkeja tällä tavoin, kun kirjoitan (kaunokirjallisia töitä) jostain, mutta en ehdi paikan päälle katsomaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiva, kun vastasit.

Eihän siitä taudista oikeastaan kokonaan parane; ts taipumus saada uusia episodeja on pysyvä. Siksi tarvitaan pysyvä ylläpitolääkitys, kun sopivat tropit on löydetty. Parhaimmillaan oikeilla tropeilla pystyy elämään ilman uusia episodeja jopa pysyvästi. Mulla on muutamia työelämässä olevia potilaita (joku hyvin vaativassakin luovassa työssä), joilla ei ole ollut yhtäkään tautiepisodia yli kymmeneen vuoteen; ennen oikeaa diagnoosia ja lääkehoitoa olivat sairaalakunnossakin.
Bipolaaritauti on biologisin psykiatrisista häiriöistä; hoitokin on biologisin. Oikea troppaus, pysyvä sitoutuminen lääkitykseen ja panostus vuorokausirytmin suht stabiilina pitämiseen ovat hoidossa keskeisintä.

terv Hanna