Kiovassa lämpötila laskee nyt öisin nollan alapuolelle, mutta päivisin ei ole kovin talvista. Kirjoitin viimeksi blogiani pian Azerbaidžanista paluuni jälkeen. Sittemmin on taas kulunut aikaa, lehtipuut ovat muuttuneet vihreistä keltaisiksi, sitten oransseiksi ja lopulta ruskeiksi. Olen käynyt Tšernihivissä ja Lvivissä ja lopulta vajaan viikon matkalla Sarumanin valtakunnassa, jossa pääsy sosiaaliseen mediaan oli proksien varassa.
Nyt kun tahti on edes yhdeksi viikonlopuksi vähän rauhoittunut, siemailen kolmatta pulloa suoraan tilalta hankittua veljesten Giuseppe ja Luigi Anselmin Stella-viinitarhain cabernet-sauvignonia ja pohdin, mitä kirjoittaa laiminlyötyyn blogiini. Viini tyydyttää mieltäni. Mikäli lukijoillani on sitä kohtaan intressejä, kyseinen viinitila löytyy sen tien varresta, joka johtaa Triestestä kohti Venetsiaa etelämpänä, lähempänä rannikkoa kuin nykyinen nopeampi autostrada.
Suurvallat ovat neuvotelleet Ukrainan tulevaisuudesta milloin Minskissä, milloin Pariisissa ja Berliinissä, tuputtaen Ukrainalle Chamberlainin jalanjäljissä kulkevaa Morelin suunnitelmaa, jonka mukaan Ukrainaa painostetaan ensin loputtomiin yksipuolisiin myönnytyksiin ja lopulta Minskin sopimukset käännetään nurinkurin. Donbasin vaalit piti käydä laillisen järjestyksen piirissä. Nyt vaatimukset on käännetty ylösalaisin vaatien, että Ukrainan perustuslaki pitäisi kirjoittaa uusiksi sopimaan Venäjän vaatimuksiin ja alistaa bandiittien mielivallalle.
Venäjän yltyvä rajattoman voiton uho ja petollisuus kohtaavat väsyneen, flegmaattisen Lännen taholta tuskin mitään vastarintaa Itä-Euroopassa. Mutta yllättävämpää on, ettei Venäjälle aseteta minkäänlaista vastusta edes Lähi-idässä, joka niin pitkään oli Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ulkopolitiikan keskiötä.
Nykymenolla Ukraina, Moldova ja Etelä-Kaukasia ovat mennyttä parin vuoden sisällä. Muuan italialainen ystäväni kertoi vastikään ystävänsä tarjonneen isolle italialaiselle kustantamolle Ukrainan historiaansa, mutta kustantamo oli vastannut, ettei sellaista tarvittu, koska ketään ei kiinnostanut mitättömän itäeurooppalaisen maan historia, varsinkin kun Ukrainan valtiollisuus olisi vain väliaikainen ilmiö. Hyvin on moskoviittisen vihollisen propaganda omaksuttu monessa Euroopan maassa.
Syyriaa tulee Venäjä käyttämään astinlautana ottaessaan liittolaisensa Iranin kanssa vallan koko Afganistanista itäiselle Välimerelle ulottuvalla vyöhykkeellä. Venäjä varmistaa sotilaallisen jalansijansa Syyriassa samaan tapaan kuin Krimillä - paaluttaen sen ilmatorjuntajärjestelmin ja tarvittaessa epätavallisin asein niin, että se muuttuu pysyväksi ennen Yhdysvaltain presidentinvaihdosta. Hegemonia Irakin ja Libanonin politiikkaan on tällä tavoin taattu. Vyöhyke tarjoaa myös valtavan astinlaudan epävakauttamaan Turkkia, Persianlahden öljymaita, Pakistania sekä jo etukäteen toivottomasti puristuksissa olevaa Azerbaidžania.
Euraasialaisen imperiumin haltuunotto edellyttää, että Lännen entisiä vahvoja liittolaisia, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita, vieraannutetaan monin tavoin Lännestä ja autoritäärisiä tendenssejä ruokitaan. Lopulta Venäjällä, Iranilla, Saudi-Arabialla ja ehkä myös Erdoğanin Turkilla on yhteiset edut: arabikevään ja muun kansalaisvastarinnan murskaaminen, konservatiivisen autoritarian vahvistaminen sekä öljyn hinnan palauttaminen ylikorkealle tasolleen. Ongelmina prosessissa ovat lähinnä Venäjän itse hajottamisen ja hallitsemisen nimissä tahallisesti lietsomat vihamielisyydet sunnien ja šiiojen, Turkin ja Iranin, Turkin ja arabimaiden sekä Iranin ja arabimaiden välillä.
Obaman kaudella jopa Israel on tehokkaasti vieraannutettu Lännestä. Se lähenee kohisten Venäjän narratiiveja, jotka taitavasti pelaavat erityisiä juutalaisia sensitiivisyyksiä arabien vastaavia vastaan. Jo viidennes israelilaisista on venäjänkielisiä - ja muustakin väestöstä yhä suurempi osa venäläismielisiä. Tällä on jo ollut ja on oleva merkittävä vaikutus Israeliin uskonnollisin linssein tuijottavaan osaan Yhdysvaltain ja protestanttisen Euroopan konservatiivipiirejä.
Euroopan hajottamiseksi ja hallitsemiseksi tarjoavat kansallismieliset voimat nykyisin parhaan aseen. Näitä on aina ollut helppo manipuloida, koska kansallismielisissä piireissä tunteet tunnetusti korvaavat järjen. Paitsi ksenofobiaa, rasismia ja islamofobiaa, Venäjä on aktiivisesti lietsonut yleistä länsi- ja demokratiavastaisuutta. Venäjän polit-teknologit panostavat runsaasti resursseja kärjistämään Euroopan kansojen välisiä historiakiistoja, markkinoimaan menneitä kansanmurhia ja muidenkin kipukohtien kaivamista esiin jopa sadan vuoden takaa. On yksin Venäjän edun mukaista, että Puolan ja Ukrainan, Unkarin ja Romanian sekä kaikki muut Euroopan itälaidan nationalistit usutetaan jälleen toistensa kurkkuihin.
Suomessa pyritään lyömään kiilaa maamme suhteissa Ruotsiin ja Baltiaan. On havaittavissa selvä tendenssi, että yhteiskuntamme huipulla vaikuttava voimakas Venäjä-lobby pyrkii taas vahvistamaan umpimielistä saksalaissuuntausta, vieläpä sen masokistisimmassa schröderiläisessä ilmentymässä. Itämeren alueen lisäksi Venäjä toimii erittäin aktiivisesti kansallisten konfliktien uudelleen sytyttämiseksi Balkanilla ja Kaukasiassa.
Venäjä on avannut hybridisodan valmistelut kahdella seuraavalla rintamalla: Itämeren alueella ja Balkanilla. Balkanilla Venäjä on jo vuosien ajan valmistellut konfliktien herättämistä uudelleen naftaliinista serbialaisten ja makedonialaisten agenttiensa avulla. Aktiiviset toimet on käynnistetty Bosniassa ja Montenegrossa ja tullaan käynnistämään muissa alueen maissa.
Kreikka ja Turkki on helppo usuttaa toistensa kimppuun ja Kypros kriisiyttää uudelleen etenkin Venäjän laivaston ottaessa haltuunsa hegemonian itäisellä Välimerellä. Turkkia sekä saarretaan että lietsotaan sisällissotaan. Tämä on loogista toimintaa Venäjältä, sillä Turkki on alueen sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vahvin valtio, jolla on komennossaan Naton toiseksi suurin armeija. Ilman Turkkia länsimailla ei ole mitään toivoa Mustallamerellä ja itäisellä Välimerellä, puhumattakaan Kurdistanin vuorista ja muista Irania ympäröivistä alueista.
Oletan Venäjän tavoitteena lopulta kuitenkin olevan autoritäärisen Turkin, joka kääntyy Venäjän ideologiseksi liittolaiseksi Länttä vastaan. Länsimaiden irrationaalinen turkinvastaisuus tarjoaa tähän hyvät eväät. Heti kun tämä tapahtuu - viimeistään silloin kun Nato kieltäytyy puolustamasta Turkkia ja viides artikla raukeaa - saavat Venäjän käsikassaroiksi antautuneet kurdit, armenialaiset ja assyrialaiset taas kerran tuta, miltä suurpoliittinen petos maistuu pienten kansojen joukkohaudoissa. Turkin vihaajien olisi kannattanut ajoissa ymmärtää, että länsimainen, demokraattinen Turkki olisi ollut parasta, mitä niille olisi ikinä voinut tapahtua (aivan kuten raukean suvaitsevainen Osmanivaltakunta oli hyvinä aikoinaan). Venäjän kanssa liittoutunut autoritäärinen Turkki ei tule vastaavaa armoa pettureille suomaan.
Suomi saa tuta saman jäädessään yksin kriisialueeksi, kun Naton turvatakeiden raukeaminen syöksee Baltian suorien operaatioiden kohteeksi. Kysymys on lähinnä, tuleeko Venäjä iskemään ratkaisevat iskut Naton viidettä artiklaa vastaan Turkissa vai Baltiassa. Kummassa hyvänsä se tapahtuu, seuraavat iskut koskevat mitä suurimmassa määrin myös sitä toista aluetta.
Jokunen henkisesti Anjalan liittoon kuuluva tiedustelu-upseeri, valiokuntaneuvos ja poliisipoliitikko saanevat Suomessa hyviä eläkejohtokuntapaikkoja, mutta Suomelle ja Suomen kansalle venäläismielisen eliitin petos tulee maksamaan erittäin kalliisti. Suomi joutuu takaisin siihen asemaan, johon se Ruotsin Itämaana (Österland) joutui tultuaan Venäjän etupiirin alaiseksi. Tuo kehitys johti isoonvihaan, pikkuvihaan, miehityksiin, kansanmurhaan, orjuuteen, liittämiseen Venäjän yhteyteen, eroon Pohjoismaista ja Lännestä, sotiin ja suomettumiseen. Sitäkö kaikkea me taas haluamme?
Venäjä on jälleen onnistunut lietsomaan eräänlaisen hattujen sodan koko Euroopan intelligentsiaan. Länsimieliset hatut puolustavat vapaata, demokraattista Eurooppaa, kun taas maanpetokselliset myssyt ajavat antautumista vainolaisille, taantumusta ja omia itsekkäitä aateliserivapauksiaan. Myssyt tekevät näin vapaiden länsimaisten ihmisten kustannuksella.
Tilanne on osin Lännen omaa syytä. Länsi on menettänyt kykynsä vaikuttaa vahvalta ja uskottavalta, mikä suuresti pahentaa Eurooppaa riivaavaa psykologista rappiota sekä murentaa uskoa länsimaiseen järjestelmään. Vahvat ja röyhkeät se saa näyttämään voittamattomilta.
Poliittisen eliittimme huipulla palvellut veteraanineuvosmies ja suurlähettiläs Alpo Rusi kirjoittaa viime vuoden tärkeimmässä suomalaisessa valtiomiesteoksessa Etupiirin ote seuraavalla tavalla:
Tilannetta voi verrata nykytilanteeseen koko Euroopassa, jossa maanpetoksellista yhteistoimintaa vainolaisen kanssa harjoittavat myssyt käyttävät Venäjää samalla tukena kotimaisessa vallanhimossaan. Historiallinen analogia ei lupaa tälle suuntaukselle mitään hyvää:
Korjausliike vaati rajuja toimia:
Anjalan liiton maanpetosvehkeilyyn Venäjän hyväksi liittyy maassamme muitakin piirteitä. On syytä muistaa, että Venäjän saatua vallan Suomessa sen hyväksi toimineet agentit palkittiin merkittävin tehtävin. Sprengtportenista tuli Suomen quisling, ensimmäinen kenraalikuvernööri ja siten myöhemmän seuraajansa Bobrikovin ensimmäinen edeltäjä. Armfelt, joka loikkasi Kustaa III:n hovista suoraan tsaari Aleksanteri I:n neuvonantajaksi, kuiskutteli uudessa roolissaan tsaarille taantumuspolitiikkaa ja vehkeili keskeisesti Speranskin ja muiden uudistusmielisten kaatamiseksi.
Myöhemmin koitti aika, jolloin suomalaiset polsut Otto-Wille Kuusinen ja Tuure Lehén toimivat aktiivisesti samantapaisissa rooleissa maamme ja koko länsimaisen järjestyksen päänmenoksi.
Mutta palatkaamme ajassa nykypäivään. Pian palattuani Azerbaidžanista takaisin Kiovaan sain suomalais-latvialaisia vieraita ja vietin heidän kanssaan mitä miellyttävimmän syysviikon. Vietimme sen etupäässä Kiovassa, mutta Ukrainan puolustajain päivänä kävimme myös pohjoisessa Tšernihivissä, ammoin Kiovan Rusin rajakaupunkina toimineessa historiallisessa kohteessa, jonka kirkoista ja linnoituksista historia yhä huokuu.
Kiovassa ohjelmaamme kuului iiriläisiä tansseja kotikatuni paikassa ja Palata 6:n mielisairaalatunnelmaa, Kiovan eläintarhassa käymistä, Bulgakovin kotimuseota ja baarikierroksia keskustan, Maidanin, Podilin, Myhailivskan ja Mala Žytomyrskan kohteissa. Štšaslyvessä, onnellisten ihmisten taajamassa, käytiin pizzalla heti vierailuohjelman aluksi. Tšernihivissä syksyn kultaiset värit kirjasivat vaahteraista ja lehmuksellista lehtipuustoa samalla kun lapset leikkivät tankkien ja tykkien tykönä.
Sitten oli Ukrainassa paikallisvaalit, joissa valittiin pormestareita, läänien, piirikuntien, kaupunkien ja kylien valtuustoja. Niitä pääsin todistamaan länsiukrainalaisessa Lvivissä, joka lokakuun lopullakin oli mitä viehättävin ja täynnänsä turisteja, etupäässä muualta Ukrainasta ja rajan takaa Puolasta. Lvivin keskieurooppalaisessa ilmapiirissä on aina jotain, mikä vakuuttaa Ukrainan eurooppalaisesta tulevaisuudesta, huolimatta siitä, että itäinen vihollinen uhoaa näinä aikoina voimansa tunnossa.
Ja viime viikon loppupuolella matkasinkin Sarumanin valtakuntaan, mikä on oma tarinansa ja edellyttänee omaa kirjoitusta.
Nyt kun tahti on edes yhdeksi viikonlopuksi vähän rauhoittunut, siemailen kolmatta pulloa suoraan tilalta hankittua veljesten Giuseppe ja Luigi Anselmin Stella-viinitarhain cabernet-sauvignonia ja pohdin, mitä kirjoittaa laiminlyötyyn blogiini. Viini tyydyttää mieltäni. Mikäli lukijoillani on sitä kohtaan intressejä, kyseinen viinitila löytyy sen tien varresta, joka johtaa Triestestä kohti Venetsiaa etelämpänä, lähempänä rannikkoa kuin nykyinen nopeampi autostrada.
* * *
Suurvallat ovat neuvotelleet Ukrainan tulevaisuudesta milloin Minskissä, milloin Pariisissa ja Berliinissä, tuputtaen Ukrainalle Chamberlainin jalanjäljissä kulkevaa Morelin suunnitelmaa, jonka mukaan Ukrainaa painostetaan ensin loputtomiin yksipuolisiin myönnytyksiin ja lopulta Minskin sopimukset käännetään nurinkurin. Donbasin vaalit piti käydä laillisen järjestyksen piirissä. Nyt vaatimukset on käännetty ylösalaisin vaatien, että Ukrainan perustuslaki pitäisi kirjoittaa uusiksi sopimaan Venäjän vaatimuksiin ja alistaa bandiittien mielivallalle.
Venäjän yltyvä rajattoman voiton uho ja petollisuus kohtaavat väsyneen, flegmaattisen Lännen taholta tuskin mitään vastarintaa Itä-Euroopassa. Mutta yllättävämpää on, ettei Venäjälle aseteta minkäänlaista vastusta edes Lähi-idässä, joka niin pitkään oli Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ulkopolitiikan keskiötä.
Nykymenolla Ukraina, Moldova ja Etelä-Kaukasia ovat mennyttä parin vuoden sisällä. Muuan italialainen ystäväni kertoi vastikään ystävänsä tarjonneen isolle italialaiselle kustantamolle Ukrainan historiaansa, mutta kustantamo oli vastannut, ettei sellaista tarvittu, koska ketään ei kiinnostanut mitättömän itäeurooppalaisen maan historia, varsinkin kun Ukrainan valtiollisuus olisi vain väliaikainen ilmiö. Hyvin on moskoviittisen vihollisen propaganda omaksuttu monessa Euroopan maassa.
Syyriaa tulee Venäjä käyttämään astinlautana ottaessaan liittolaisensa Iranin kanssa vallan koko Afganistanista itäiselle Välimerelle ulottuvalla vyöhykkeellä. Venäjä varmistaa sotilaallisen jalansijansa Syyriassa samaan tapaan kuin Krimillä - paaluttaen sen ilmatorjuntajärjestelmin ja tarvittaessa epätavallisin asein niin, että se muuttuu pysyväksi ennen Yhdysvaltain presidentinvaihdosta. Hegemonia Irakin ja Libanonin politiikkaan on tällä tavoin taattu. Vyöhyke tarjoaa myös valtavan astinlaudan epävakauttamaan Turkkia, Persianlahden öljymaita, Pakistania sekä jo etukäteen toivottomasti puristuksissa olevaa Azerbaidžania.
Euraasialaisen imperiumin haltuunotto edellyttää, että Lännen entisiä vahvoja liittolaisia, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita, vieraannutetaan monin tavoin Lännestä ja autoritäärisiä tendenssejä ruokitaan. Lopulta Venäjällä, Iranilla, Saudi-Arabialla ja ehkä myös Erdoğanin Turkilla on yhteiset edut: arabikevään ja muun kansalaisvastarinnan murskaaminen, konservatiivisen autoritarian vahvistaminen sekä öljyn hinnan palauttaminen ylikorkealle tasolleen. Ongelmina prosessissa ovat lähinnä Venäjän itse hajottamisen ja hallitsemisen nimissä tahallisesti lietsomat vihamielisyydet sunnien ja šiiojen, Turkin ja Iranin, Turkin ja arabimaiden sekä Iranin ja arabimaiden välillä.
Obaman kaudella jopa Israel on tehokkaasti vieraannutettu Lännestä. Se lähenee kohisten Venäjän narratiiveja, jotka taitavasti pelaavat erityisiä juutalaisia sensitiivisyyksiä arabien vastaavia vastaan. Jo viidennes israelilaisista on venäjänkielisiä - ja muustakin väestöstä yhä suurempi osa venäläismielisiä. Tällä on jo ollut ja on oleva merkittävä vaikutus Israeliin uskonnollisin linssein tuijottavaan osaan Yhdysvaltain ja protestanttisen Euroopan konservatiivipiirejä.
Euroopan hajottamiseksi ja hallitsemiseksi tarjoavat kansallismieliset voimat nykyisin parhaan aseen. Näitä on aina ollut helppo manipuloida, koska kansallismielisissä piireissä tunteet tunnetusti korvaavat järjen. Paitsi ksenofobiaa, rasismia ja islamofobiaa, Venäjä on aktiivisesti lietsonut yleistä länsi- ja demokratiavastaisuutta. Venäjän polit-teknologit panostavat runsaasti resursseja kärjistämään Euroopan kansojen välisiä historiakiistoja, markkinoimaan menneitä kansanmurhia ja muidenkin kipukohtien kaivamista esiin jopa sadan vuoden takaa. On yksin Venäjän edun mukaista, että Puolan ja Ukrainan, Unkarin ja Romanian sekä kaikki muut Euroopan itälaidan nationalistit usutetaan jälleen toistensa kurkkuihin.
Suomessa pyritään lyömään kiilaa maamme suhteissa Ruotsiin ja Baltiaan. On havaittavissa selvä tendenssi, että yhteiskuntamme huipulla vaikuttava voimakas Venäjä-lobby pyrkii taas vahvistamaan umpimielistä saksalaissuuntausta, vieläpä sen masokistisimmassa schröderiläisessä ilmentymässä. Itämeren alueen lisäksi Venäjä toimii erittäin aktiivisesti kansallisten konfliktien uudelleen sytyttämiseksi Balkanilla ja Kaukasiassa.
Venäjä on avannut hybridisodan valmistelut kahdella seuraavalla rintamalla: Itämeren alueella ja Balkanilla. Balkanilla Venäjä on jo vuosien ajan valmistellut konfliktien herättämistä uudelleen naftaliinista serbialaisten ja makedonialaisten agenttiensa avulla. Aktiiviset toimet on käynnistetty Bosniassa ja Montenegrossa ja tullaan käynnistämään muissa alueen maissa.
Kreikka ja Turkki on helppo usuttaa toistensa kimppuun ja Kypros kriisiyttää uudelleen etenkin Venäjän laivaston ottaessa haltuunsa hegemonian itäisellä Välimerellä. Turkkia sekä saarretaan että lietsotaan sisällissotaan. Tämä on loogista toimintaa Venäjältä, sillä Turkki on alueen sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vahvin valtio, jolla on komennossaan Naton toiseksi suurin armeija. Ilman Turkkia länsimailla ei ole mitään toivoa Mustallamerellä ja itäisellä Välimerellä, puhumattakaan Kurdistanin vuorista ja muista Irania ympäröivistä alueista.
Oletan Venäjän tavoitteena lopulta kuitenkin olevan autoritäärisen Turkin, joka kääntyy Venäjän ideologiseksi liittolaiseksi Länttä vastaan. Länsimaiden irrationaalinen turkinvastaisuus tarjoaa tähän hyvät eväät. Heti kun tämä tapahtuu - viimeistään silloin kun Nato kieltäytyy puolustamasta Turkkia ja viides artikla raukeaa - saavat Venäjän käsikassaroiksi antautuneet kurdit, armenialaiset ja assyrialaiset taas kerran tuta, miltä suurpoliittinen petos maistuu pienten kansojen joukkohaudoissa. Turkin vihaajien olisi kannattanut ajoissa ymmärtää, että länsimainen, demokraattinen Turkki olisi ollut parasta, mitä niille olisi ikinä voinut tapahtua (aivan kuten raukean suvaitsevainen Osmanivaltakunta oli hyvinä aikoinaan). Venäjän kanssa liittoutunut autoritäärinen Turkki ei tule vastaavaa armoa pettureille suomaan.
Suomi saa tuta saman jäädessään yksin kriisialueeksi, kun Naton turvatakeiden raukeaminen syöksee Baltian suorien operaatioiden kohteeksi. Kysymys on lähinnä, tuleeko Venäjä iskemään ratkaisevat iskut Naton viidettä artiklaa vastaan Turkissa vai Baltiassa. Kummassa hyvänsä se tapahtuu, seuraavat iskut koskevat mitä suurimmassa määrin myös sitä toista aluetta.
* * *
Jokunen henkisesti Anjalan liittoon kuuluva tiedustelu-upseeri, valiokuntaneuvos ja poliisipoliitikko saanevat Suomessa hyviä eläkejohtokuntapaikkoja, mutta Suomelle ja Suomen kansalle venäläismielisen eliitin petos tulee maksamaan erittäin kalliisti. Suomi joutuu takaisin siihen asemaan, johon se Ruotsin Itämaana (Österland) joutui tultuaan Venäjän etupiirin alaiseksi. Tuo kehitys johti isoonvihaan, pikkuvihaan, miehityksiin, kansanmurhaan, orjuuteen, liittämiseen Venäjän yhteyteen, eroon Pohjoismaista ja Lännestä, sotiin ja suomettumiseen. Sitäkö kaikkea me taas haluamme?
Venäjä on jälleen onnistunut lietsomaan eräänlaisen hattujen sodan koko Euroopan intelligentsiaan. Länsimieliset hatut puolustavat vapaata, demokraattista Eurooppaa, kun taas maanpetokselliset myssyt ajavat antautumista vainolaisille, taantumusta ja omia itsekkäitä aateliserivapauksiaan. Myssyt tekevät näin vapaiden länsimaisten ihmisten kustannuksella.
Tilanne on osin Lännen omaa syytä. Länsi on menettänyt kykynsä vaikuttaa vahvalta ja uskottavalta, mikä suuresti pahentaa Eurooppaa riivaavaa psykologista rappiota sekä murentaa uskoa länsimaiseen järjestelmään. Vahvat ja röyhkeät se saa näyttämään voittamattomilta.
Poliittisen eliittimme huipulla palvellut veteraanineuvosmies ja suurlähettiläs Alpo Rusi kirjoittaa viime vuoden tärkeimmässä suomalaisessa valtiomiesteoksessa Etupiirin ote seuraavalla tavalla:
"Venäjän vaikutusvalta Itämeren piirissä alkoi kasvaa, mikä oli paljolti seurausta ei vain Ruotsin ja Puolan heikkoudesta ja keskinäisen yhteistyökyvyn puutteesta, vaan myös siitä, että Venäjän arkkivihollisen, Ottomaanien imperiumin heikentäminen ei tässä vaiheessa ollut Venäjän laajentumisen näkökulmasta mahdollista ilman liittolaisia. Usko ja luottamus Ruotsin turvaan oli suomalaisväestön keskuudessa käytännössä mennyt, eikä sitä korjannut vuosina 1741-43 käyty Ruotsin ja Venäjän välinen revanssisota, tai hattujen sota.
Tämä oli Suomelle pikkuvihan aikaa, jolloin Venäjä miehitti osia Suomesta uudelleen. Säätyvallan aikaisessa Ruotsissa poliittinen kenttä jakautui hattuihin, jotka halusivat valloittaa takaisin Venäjälle menetetyt alueet, ja heidän vastustajiinsa myssyihin, jotka olivat valmiita pelaamaan poliittisia pelejä venäläisten kanssa, jopa ehdottamalla salaisessa tapaamisessa Suomen luovuttamista Venäjälle.
Myssyt menivät lopulta jopa niin pitkälle, että he alkoivat ajaa Venäjän etuja Ruotsissa."
Tilannetta voi verrata nykytilanteeseen koko Euroopassa, jossa maanpetoksellista yhteistoimintaa vainolaisen kanssa harjoittavat myssyt käyttävät Venäjää samalla tukena kotimaisessa vallanhimossaan. Historiallinen analogia ei lupaa tälle suuntaukselle mitään hyvää:
"Ruotsissa aatelistoon ja kuninkaanvaltaan kohdistunut arvostelu kiihtyi hattujen sodan jälkeen, ja maa ajautui taloudellisiin kriiseihin etenkin kun myssyt nousivat valtaan vuoden 1765 valtiopäivillä. Venäjä antoi täyden tukensa myssyille näiden pyrkiessä estämään kuninkaanvallan heikennykset. ... Hattujen palattua valtaan vuoden 1769 valtiopäivillä Ruotsi oli ajautunut jo lähes kestämättömään kriisiin."
Korjausliike vaati rajuja toimia:
"Kuningas Adolf Fredrikin kuoltua valtaan nousi 1771 hänen poikansa Kustaa III, joka alkoi heti kuninkaaksi tulonsa jälkeen suunnitella vallankaappausta säädyiltä. Käytännössä hän toteutti sen armeijan tuella seuraavana vuonna. Suomessa vahva kuningas sai nopeasti tukea, koska hänen katsottiin paremmin suojelevan maata Venäjää vastaan. Ehkä mukana oli myös annos aatelisinhoa. Samalla päättyi säätyvallan aika Ruotsin historiassa. Ruotsi pyrki vahvistamaan Venäjän hyökkäyksen pelossa maan puolustusjärjestelmiä ja etenkin yhteyttä Suomeen suurilla investoinneilla, joista tunnetuimpiin kuuluu Suomenlinnan (Sveaborg) rakentaminen. Tämä palautti Suomessa entisestään uskoa Ruotsin kuninkaaseen."
Anjalan liiton maanpetosvehkeilyyn Venäjän hyväksi liittyy maassamme muitakin piirteitä. On syytä muistaa, että Venäjän saatua vallan Suomessa sen hyväksi toimineet agentit palkittiin merkittävin tehtävin. Sprengtportenista tuli Suomen quisling, ensimmäinen kenraalikuvernööri ja siten myöhemmän seuraajansa Bobrikovin ensimmäinen edeltäjä. Armfelt, joka loikkasi Kustaa III:n hovista suoraan tsaari Aleksanteri I:n neuvonantajaksi, kuiskutteli uudessa roolissaan tsaarille taantumuspolitiikkaa ja vehkeili keskeisesti Speranskin ja muiden uudistusmielisten kaatamiseksi.
Myöhemmin koitti aika, jolloin suomalaiset polsut Otto-Wille Kuusinen ja Tuure Lehén toimivat aktiivisesti samantapaisissa rooleissa maamme ja koko länsimaisen järjestyksen päänmenoksi.
* * *
Mutta palatkaamme ajassa nykypäivään. Pian palattuani Azerbaidžanista takaisin Kiovaan sain suomalais-latvialaisia vieraita ja vietin heidän kanssaan mitä miellyttävimmän syysviikon. Vietimme sen etupäässä Kiovassa, mutta Ukrainan puolustajain päivänä kävimme myös pohjoisessa Tšernihivissä, ammoin Kiovan Rusin rajakaupunkina toimineessa historiallisessa kohteessa, jonka kirkoista ja linnoituksista historia yhä huokuu.
Kiovassa ohjelmaamme kuului iiriläisiä tansseja kotikatuni paikassa ja Palata 6:n mielisairaalatunnelmaa, Kiovan eläintarhassa käymistä, Bulgakovin kotimuseota ja baarikierroksia keskustan, Maidanin, Podilin, Myhailivskan ja Mala Žytomyrskan kohteissa. Štšaslyvessä, onnellisten ihmisten taajamassa, käytiin pizzalla heti vierailuohjelman aluksi. Tšernihivissä syksyn kultaiset värit kirjasivat vaahteraista ja lehmuksellista lehtipuustoa samalla kun lapset leikkivät tankkien ja tykkien tykönä.
Sitten oli Ukrainassa paikallisvaalit, joissa valittiin pormestareita, läänien, piirikuntien, kaupunkien ja kylien valtuustoja. Niitä pääsin todistamaan länsiukrainalaisessa Lvivissä, joka lokakuun lopullakin oli mitä viehättävin ja täynnänsä turisteja, etupäässä muualta Ukrainasta ja rajan takaa Puolasta. Lvivin keskieurooppalaisessa ilmapiirissä on aina jotain, mikä vakuuttaa Ukrainan eurooppalaisesta tulevaisuudesta, huolimatta siitä, että itäinen vihollinen uhoaa näinä aikoina voimansa tunnossa.
Ja viime viikon loppupuolella matkasinkin Sarumanin valtakuntaan, mikä on oma tarinansa ja edellyttänee omaa kirjoitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti