Epäsäännöllisenä tapanani on ollut toisinaan kirjoittaa vuodenvaihteen yhteydessä ennustuksia tulevalle vuodelle. Aiempien vuosien osalla sellaisia löytyy tästä blogista joulukuiden lopuista tai tammikuiden aluista, milloin en ole ollut vuodenvaihteessa jossakin matkoilla.
Hullut vuodet näyttävät jatkuvan maailmassa, jonka hallitsevimpiin makrokulttuurisiin trendeihin kuuluvat edelleen vastuunvälttely, vieraantunut ajelehtiminen ja tunnepohjainen reaktiivisuus. Toisinaan kuulee syytettävän tästä kaikesta sosiaalista mediaa, mutta tällaisissa syytöksissähän on kyse juuri mainitusta vastuunvälttelystä. Sosiaalinen media, älykännykät ja muu välineistömme vain heijastaa omista ratkaisutaipumuksistamme kehkeytyvää kulttuuria.
Hysteerisiä piirteitä saavan tunteilun ja reaktiivisen käyttäytymisen lisääntyminen näyttää jokseenkin yhtä universaalilta kuin moderni välineistönsä. Kysymys ei ole yksinomaan länsimaisesta ongelmasta, vaan sama heijastuu selvästi nuoremmista sukupolvista esimerkiksi Itä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, luultavasti muuallakin. Länsimaailman ulkopuolella se vaikuttaa teinien ja nuorten aikuisten ilmiöltä. Se näkyy esimerkiksi niistä pitkän ja vaivalloisen matkan Irakista ja Syyriasta Pohjois-Eurooppaan tehneistä siirtolaisista, jotka tulevat sosiaalisen median huhuja seuraten, dokumentoiden matkaansa älypuhelimin, odottavat suuria ja lähtevät sitten parin kuukauden kuluttua turhautuneina takaisin, kun pohjoisissa periferioissa olikin kylmää, pimeää ja ikävää.
Länsimaissa ilmiö on sen sijaan läpäissyt kaikki ikäluokat, mukaan lukien vanhimmat ja hallitsevan eliitin. Nykylännen ehkä luonteenomaisimpiin piirteisiin kuuluu käsittämätön johtajuusvaje. Saan miettiä viimeisten kahden vuosikymmenen ajalta ankarasti keksiäkseni ainuttakaan todella hyvää poliittista johtajaa länsimaailmasta, ja sittenkin löydän heitä lähinnä melko pienistä maista eli maailmanlaajuisesti vähäpätöisen vaikutusvallan omaavista tehtävistä. Koska länsimaat ovat demokratioita eli poliittinen johtajuus reflektoi kansan tahtoa, on kyse nimenomaan kulttuurisesta ilmiöstä: johtajuuspula on seurausta siitä, ettei kansa arvosta hyvää johtajuutta, vaan pikemminkin vastuunvälttelyä, tunnetrippailua ja helppoheikkejä. Mieleen tulevat amerikkalaisten yläkoulusarjojen suosituimmuuskilpailut nykyaikaisen länsimaisen kansanvallan mallina.
Kun sitten Lännen viholliset käyttävät kaikkea tätä sumeilematta hyväkseen, vallaten kaupungin siellä ja murhaten väestön tuolla ilman että kukaan katsoo voivansa tehdä asialle mitään, kyse ei ole vihollistemme kaikkivoipaisuudesta vaan omasta kyvyttömyydestämme vastata millään järjellisellä tavalla. Vastaamme vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla.
Venäjä jatkaa aggressiotaan, joka ei ole katoamassa mihinkään. Vaikka Venäjän taloudella menee huonosti, sotakoneistolla, vakoilukoneistolla ja propagandakoneistolla ei ole eikä tule olemaan puutetta resursseista eikä etenkään poliittisesta tahdosta näiden satsausten takana, sillä Venäjä uskoo saavansa öljyn hinnan takaisin nousuun ja rahat pois tyhmiltä ja heikoilta kiristettäviltään nimenomaan aggressiivisen toiminnan keinoin. Tämähän on täysin järkevä oletus etenkin niin kauan kuin Venäjä voi luottaa siihen, ettei länsimaissa vastata tähän muuten kuin vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla. Tai peräti Tukholma-syndroomalla.
Niinpä Venäjä jatkaa hyökkäystään sekä Ukrainan että Syyrian rintamilla. Se pyrkii Moldovan epävakauttamiseen, Georgian eristämiseen, Azerbaidžanin sitomiseen itseensä ja kiihdyttää toimintaansa läntisemmillä kohdealueillaan, etenkin Balkanin, Suomen ja Baltian suunnilla.
Venäjän eteläinen rintama elää koko pituudeltaan, Keski-Aasiasta ja Afganistanista Iranin ja Irakin kautta itäiselle Välimerelle. Venäjän tavoitteina on epävakauttaa alueen niitä maita ja hallituksia, jotka ovat ulkopoliittisesti Länteen suuntautuneita, nostaa öljyn hinta, evätä mahdollisimman paljon maa-aloja länsimailta ja lietsoa länsimaiden vihollisia, kuten Da'ishia ja Talibania, offensiivisempaan toimintaan. Venäjän toiminnan suorimpina kohteina ovat Turkki, Pakistan ja länsimieliset arabihallitukset, jotka ovat kaikki sunnalaisia, joten Venäjän eteläinen liittolainen Iran jakaa sen strategiset tavoitteet.
Pidemmän aikavälin päämääränä tulee olemaan Persianlahti öljyvaroineen. Venäjä markkinoi länsimaiden äänestäjille vetäytymistä Persianlahdelta mutta tietysti pysyttelemistä öljytaloudessa. Kuinkas muutenkaan.
Vuoden 2016 osalta, mikäli länsimaissa ei koeta herätystä, epäilen Venäjän aluelaajennuksiin tähtäävän hyökkäyssodan aktivoituvan voimakkaammin luoteisella ja lounaisella ilmansuunnalla, joilla Venäjä pyrkii valtaamaan itselleen geopoliittista etupiiriä Itämeren ja itäisen Välimeren alueilta. Tämä on loogista seurausta siitä, että Venäjä on käytännössä onnistunut saamaan Mustanmeren hegemonian itselleen ja käyttää valtaamaansa Krimiä Mustanmeren Nato-maiden Turkin, Romanian ja Bulgarian sotilaalliseen uhkaamiseen.
Itämeren alueella Venäjä pyrkii liittämään Suomen etupiiriinsä ja käyttämään sitä välineenä Länteen integroitujen Baltian maiden, Ruotsin ja Norjan epävakauttamiseen. Ennustukseni on, että vuoden 2016 aikana Ruotsi lännettyy ja Suomi suomettuu. Tämä trendi on ollut näkyvissä jo edellisinä vuosina ja vahvistumaan päin viime vuoden kuluessa. Trendi tulee heijastumaan Suomen sisäpolitiikan, elinkeinoelämän ja yleisen yhteiskunnallisen turvallisuuden heikentymisenä, monenlaisina kummallisuuksina ja mahdollisesti yrityksinä palauttaa itsesensuuri. Suomi on oma-aloitteisesti asettunut alueen heikoksi lenkiksi, joten se houkuttelee kohdistamaan vaikutustoiminnan nimenomaan Suomeen - samaan aikaan toki operoiden Baltiassa ja Ruotsissa.
Itäisen Välimeren alueella on odotettavissa merkittäviä siirtoja. Tämä on pääteltävissä vaikkapa siitä, kuinka suuria määriä sotilaallista iskukykyä Venäjä on siirtänyt Turkin ja Kyproksen ympärille. Venäjän päätavoitteisiin kuuluu eristää Turkki Lännestä - epävakauttamalla se kriisialueeksi, joka pyritään sitten pelaamaan Lähi-idän konflikteista paitsioon, ja viime kädessä mieluiten tekemään siitä Iranin tavoin eteläinen liittolainen Venäjälle. Viimeksi mainitun tavoitteen kannalta Erdoğanin pitkitetty pysyminen vallassa ei olisi lainkaan pahitteeksi Venäjälle, onhan hänessä nähtävissä ilmeisiä ideologisia yhteneväisyyksiä Putiniin.
Syyrian lisäksi Venäjä tulee aktivoimaan muita konflikteja Turkin ympärysmaissa. Otollisimpiin näistä kuuluu Kypros. Venäjän poliittiset vaikuttaja-agentit ovat vallassa sekä Ateenassa että Nikosiassa. Venäjällä on laivasto, ilmavoimat, ilmatorjunta ja erikoisjoukot Syyrian rannikolla aivan Kyproksen kyljessä, ja se lisää edelleen sellaista sotilaallista toimintaa, jonka tarkoituksena on siirtää mahdollisimman suuret alueet Levantissa Venäjän operaatioalueeksi, josta Lännen on pysyttävä poissa kiusallisten välikohtausten kuten hävittäjien alasampumisten uhalla. Näin Venäjä saa työrauhan runsaaseen muuhun myyräntyöhön, puhumattakaan siitä, että sen vastustajat ovat taas de facto luovuttaneet laajoja maantieteellisiä ja merellisiä alueita.
Kypros on ihanteellinen siitäkin syystä, että Venäjä saa hajotettua yhtä aikaa sekä Naton että EU:n. Turkki ja Kreikka ovat Nato-maita ja niiden ajaminen toisiaan vastaan konfliktiin olisi mitä ihanteellisin tapa halvaannuttaa koko Nato, etenkin jos samanaikaisesti Yhdysvallat keskittyy presidentinvaaleihin, joissa pelataan kristittyä korttia ja vasemmistokorttia toisiaan vastaan. Molemmat kortit ovat Venäjän tavoitteiden kannalta edullisia, kunhan asiat propagandalla kehystetään oikein - siinä suhteessahan Venäjällä hyödyllisine hölmöineen ei ole ollut vuosikausiin mitään haastetta.
Kyproksen konfliktin uudelleen aktivointi olisi myös oiva tapa hajottaa ja halvauttaa EU. Ryhtymällä offensiiviin Kyproksella - esimerkiksi sotilaallisilla provokaatioilla Turkkia vastaan - on kaksi asiaa käytännössä selviä: Ensimmäinen on se, että Turkin on pakko reagoida asettumalla Pohjois-Kyproksen tueksi - se on tunnustanut Pohjois-Kyproksen ja taannut sen sotilaallisen turvallisuuden, minkä lisäksi Turkilla on kansainvälis-oikeudellinen asema yhtenä kolmesta Kyproksen suojelusvaltiosta (Kreikan ja Iso-Britannian ohella). Toinen asia on se, että EU:n tai ainakin monien EU-toimijoiden on hyvin vaikea olla asettumatta jäsenmaansa Etelä-Kyproksen tueksi. Vaikka Venäjän masinaatiot tiedostettaisiin, poliittiset prosessit EU:ssa ja sen jäsenmaissa takaavat, että Venäjä saa vapaat kädet. Venäjä aktivoinee myös massiivisen Turkin-vastaisen lobbyn asialle, kuten jo Balkanin sotien aikaan.
Venäjä jatkaa asemansa lujittamista Serbiassa, jota myös käytetään astinlautana ympäröivien Naton jäsenmaiden ja Natoon pyrkivien maiden (Montenegro) epävakauttamiseen. Albania on onnekseen päässyt Naton jäsenmaaksi. Bosnialla ei ole samanlaista tukea. Serbialla ja siten Venäjällä on sekä Bosniassa että Makedoniassa laajat, hampaisiin aseistetut segmentit väestöstä helposti masinoitavissa asialleen. Eurooppalaisten huomio voidaan kiinnittää vaikka maahanmuuttajien läpikulkuun.
Kuten aiempana mainitsin, Lännessä on krooninen pula poliittisesta johtajuudesta, mikä on johtanut siihen, että myös länsimaiden vaikutusvaltaisimmaksi yksittäiseksi poliittiseksi johtajaksi on noussut Vladimir Putin. Tämän ja seuraavan vuoden vaalinäkymät eivät ainakaan toistaiseksi näytä lupaavan asioihin mitään merkittävää parannusta.
Yhdysvalloissa pidetään, kuten kaikki tietävät, presidentinvaalit tänä vuonna, ja tähän mennessä vaalikamppailua on voinut seurata lähinnä kauhulla. Keskeisimmät ehdokkaat molemmilla puolilla näyttävät olevan joko ryvettyneitä pelureita, kylähulluja tai Mantšurian kandidaatteja. Muissa keskeisissä länsimaissa vaalit sijoittuvat lähinnä vuodelle 2017: Ranskan presidentinvaalit, Saksan liittovaltiovaalit ja Iso-Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Viimeksi mainittu voi pahassa lykyssä aikaistuakin, ja britit äänestävät jo tänä vuonna paikallisvaaleissa.
Eurooppaa vaivaavat EU:n hupenevan elinvoiman lisäksi monet muutkin rakenteelliset ongelmat. Talous on kuralla. Äärioikeisto jatkaa kasvuaan ja diskurssinsa valtavirtaistamista. Maahanmuutosta on tehty ongelma, vaikkei sen tarvitsisi sitä olla. Olen vuosikausia sanonut, että raja-aitojen pystyttäminen on joka tapauksessa turhaa. Jos työntötekijöihin eli sotiin Euroopan ympärillä ei edelleenkään ole poliittista tahtoa puuttua, niin pitäisi puuttua edes vetotekijöihin, eli lopettaa rahan jakelu toimettomuuteen ja ottaa maahanmuuttajat tuottaviin töihin.
Kiina vahvistuu sekä Lännen että Venäjän kustannuksella, eri syistä. Se saattaa pitkällä tähtäimellä olla Venäjän sotapolitiikan suurin voittaja. Viimeisin välipäivinä silmiini osunut uutinen koski Kiinan kehittämää sosiaalisen median peliä, jolla palkitaan puolueen linjaa myötäilevistä ja rangaistaan sen vastaisista mielipiteistä sekä kannustetaan kansaa paitsi ajattelemaan internetissä oikein, myös valvomaan omia sosiaalisia verkostojaan. Länsimaalaisten sosiaalinen käyttäytyminen netissä osoittaa, että peli olisi takuulla menestys täälläkin.
Koska otaksun Venäjän pyrkivän eteläisen rintaman laajennukseen myös Etelä-Aasian suunnalla, on silloin turvallista olettaa, että Putin pyrkii liittosuhteen palauttamiseen ja vahvistamiseen Intian kanssa, etenkin kun pääministerinä on fasistista politiikkaa ja pogromeja jo Gudžaratin osavaltion johdossa tehnyt Modi. Venäjä voinee hyödyntää Intiaa ja Afganistania Pakistanin epävakauttamiseksi samaan tapaan kuin Irania Lähi-idän.
Itä-Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa pystyn näinä päivinä seuraamaan vähemmän intensiivisesti, mutta olen kontaktieni kautta pannut merkille, että ainakin Japani ja Korea ovat lähentäneet välejään, mikä onkin viisasta Venäjän ja Kiinan naapurustossa, Yhdysvaltain harjoittaessa maailmanlaajuista vetäytymistä. Mahtaako Putinin sormi jo alkaa syyhytä Pohjois-Koreankin pyssyn liipaisimella? Venezuelassa chávezilaiset hävisivät vaalit, ja samoin Argentiinassa sosialistisen vastaehdokkaansa voittanut Mauricio Macri astui virkaansa joulukuussa.
Lopuksi on syytä esittää surullinen kommentti maailman tilasta, jossa jatkuvat metsien tuhoaminen ja sukupuuttoaalto. Yhtenä viimeisimmistä esimerkeistä sumatransarvikuono liittyi Sabahin osavaltion ilmoituksella siihen pitkään jonoon maailmamme eläinlajeja, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon luonnosta. Vaikka viime vuoden aikana raportointiin monista teknologian läpimurroista, mitkään kehittelemistämme drooneista, älyesineistä ja virtuaalitodellisuuksista eivät voi kompensoida niitä korvaamattomia menetyksiä, joita yhä aiheutamme ainoan toistaiseksi tuntemamme elinkelpoisen planeetan biosfäärille.
Hullut vuodet näyttävät jatkuvan maailmassa, jonka hallitsevimpiin makrokulttuurisiin trendeihin kuuluvat edelleen vastuunvälttely, vieraantunut ajelehtiminen ja tunnepohjainen reaktiivisuus. Toisinaan kuulee syytettävän tästä kaikesta sosiaalista mediaa, mutta tällaisissa syytöksissähän on kyse juuri mainitusta vastuunvälttelystä. Sosiaalinen media, älykännykät ja muu välineistömme vain heijastaa omista ratkaisutaipumuksistamme kehkeytyvää kulttuuria.
Hysteerisiä piirteitä saavan tunteilun ja reaktiivisen käyttäytymisen lisääntyminen näyttää jokseenkin yhtä universaalilta kuin moderni välineistönsä. Kysymys ei ole yksinomaan länsimaisesta ongelmasta, vaan sama heijastuu selvästi nuoremmista sukupolvista esimerkiksi Itä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, luultavasti muuallakin. Länsimaailman ulkopuolella se vaikuttaa teinien ja nuorten aikuisten ilmiöltä. Se näkyy esimerkiksi niistä pitkän ja vaivalloisen matkan Irakista ja Syyriasta Pohjois-Eurooppaan tehneistä siirtolaisista, jotka tulevat sosiaalisen median huhuja seuraten, dokumentoiden matkaansa älypuhelimin, odottavat suuria ja lähtevät sitten parin kuukauden kuluttua turhautuneina takaisin, kun pohjoisissa periferioissa olikin kylmää, pimeää ja ikävää.
Länsimaissa ilmiö on sen sijaan läpäissyt kaikki ikäluokat, mukaan lukien vanhimmat ja hallitsevan eliitin. Nykylännen ehkä luonteenomaisimpiin piirteisiin kuuluu käsittämätön johtajuusvaje. Saan miettiä viimeisten kahden vuosikymmenen ajalta ankarasti keksiäkseni ainuttakaan todella hyvää poliittista johtajaa länsimaailmasta, ja sittenkin löydän heitä lähinnä melko pienistä maista eli maailmanlaajuisesti vähäpätöisen vaikutusvallan omaavista tehtävistä. Koska länsimaat ovat demokratioita eli poliittinen johtajuus reflektoi kansan tahtoa, on kyse nimenomaan kulttuurisesta ilmiöstä: johtajuuspula on seurausta siitä, ettei kansa arvosta hyvää johtajuutta, vaan pikemminkin vastuunvälttelyä, tunnetrippailua ja helppoheikkejä. Mieleen tulevat amerikkalaisten yläkoulusarjojen suosituimmuuskilpailut nykyaikaisen länsimaisen kansanvallan mallina.
Kun sitten Lännen viholliset käyttävät kaikkea tätä sumeilematta hyväkseen, vallaten kaupungin siellä ja murhaten väestön tuolla ilman että kukaan katsoo voivansa tehdä asialle mitään, kyse ei ole vihollistemme kaikkivoipaisuudesta vaan omasta kyvyttömyydestämme vastata millään järjellisellä tavalla. Vastaamme vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla.
Venäjä jatkaa aggressiotaan, joka ei ole katoamassa mihinkään. Vaikka Venäjän taloudella menee huonosti, sotakoneistolla, vakoilukoneistolla ja propagandakoneistolla ei ole eikä tule olemaan puutetta resursseista eikä etenkään poliittisesta tahdosta näiden satsausten takana, sillä Venäjä uskoo saavansa öljyn hinnan takaisin nousuun ja rahat pois tyhmiltä ja heikoilta kiristettäviltään nimenomaan aggressiivisen toiminnan keinoin. Tämähän on täysin järkevä oletus etenkin niin kauan kuin Venäjä voi luottaa siihen, ettei länsimaissa vastata tähän muuten kuin vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla. Tai peräti Tukholma-syndroomalla.
Niinpä Venäjä jatkaa hyökkäystään sekä Ukrainan että Syyrian rintamilla. Se pyrkii Moldovan epävakauttamiseen, Georgian eristämiseen, Azerbaidžanin sitomiseen itseensä ja kiihdyttää toimintaansa läntisemmillä kohdealueillaan, etenkin Balkanin, Suomen ja Baltian suunnilla.
Venäjän eteläinen rintama elää koko pituudeltaan, Keski-Aasiasta ja Afganistanista Iranin ja Irakin kautta itäiselle Välimerelle. Venäjän tavoitteina on epävakauttaa alueen niitä maita ja hallituksia, jotka ovat ulkopoliittisesti Länteen suuntautuneita, nostaa öljyn hinta, evätä mahdollisimman paljon maa-aloja länsimailta ja lietsoa länsimaiden vihollisia, kuten Da'ishia ja Talibania, offensiivisempaan toimintaan. Venäjän toiminnan suorimpina kohteina ovat Turkki, Pakistan ja länsimieliset arabihallitukset, jotka ovat kaikki sunnalaisia, joten Venäjän eteläinen liittolainen Iran jakaa sen strategiset tavoitteet.
Pidemmän aikavälin päämääränä tulee olemaan Persianlahti öljyvaroineen. Venäjä markkinoi länsimaiden äänestäjille vetäytymistä Persianlahdelta mutta tietysti pysyttelemistä öljytaloudessa. Kuinkas muutenkaan.
Vuoden 2016 osalta, mikäli länsimaissa ei koeta herätystä, epäilen Venäjän aluelaajennuksiin tähtäävän hyökkäyssodan aktivoituvan voimakkaammin luoteisella ja lounaisella ilmansuunnalla, joilla Venäjä pyrkii valtaamaan itselleen geopoliittista etupiiriä Itämeren ja itäisen Välimeren alueilta. Tämä on loogista seurausta siitä, että Venäjä on käytännössä onnistunut saamaan Mustanmeren hegemonian itselleen ja käyttää valtaamaansa Krimiä Mustanmeren Nato-maiden Turkin, Romanian ja Bulgarian sotilaalliseen uhkaamiseen.
Itämeren alueella Venäjä pyrkii liittämään Suomen etupiiriinsä ja käyttämään sitä välineenä Länteen integroitujen Baltian maiden, Ruotsin ja Norjan epävakauttamiseen. Ennustukseni on, että vuoden 2016 aikana Ruotsi lännettyy ja Suomi suomettuu. Tämä trendi on ollut näkyvissä jo edellisinä vuosina ja vahvistumaan päin viime vuoden kuluessa. Trendi tulee heijastumaan Suomen sisäpolitiikan, elinkeinoelämän ja yleisen yhteiskunnallisen turvallisuuden heikentymisenä, monenlaisina kummallisuuksina ja mahdollisesti yrityksinä palauttaa itsesensuuri. Suomi on oma-aloitteisesti asettunut alueen heikoksi lenkiksi, joten se houkuttelee kohdistamaan vaikutustoiminnan nimenomaan Suomeen - samaan aikaan toki operoiden Baltiassa ja Ruotsissa.
Itäisen Välimeren alueella on odotettavissa merkittäviä siirtoja. Tämä on pääteltävissä vaikkapa siitä, kuinka suuria määriä sotilaallista iskukykyä Venäjä on siirtänyt Turkin ja Kyproksen ympärille. Venäjän päätavoitteisiin kuuluu eristää Turkki Lännestä - epävakauttamalla se kriisialueeksi, joka pyritään sitten pelaamaan Lähi-idän konflikteista paitsioon, ja viime kädessä mieluiten tekemään siitä Iranin tavoin eteläinen liittolainen Venäjälle. Viimeksi mainitun tavoitteen kannalta Erdoğanin pitkitetty pysyminen vallassa ei olisi lainkaan pahitteeksi Venäjälle, onhan hänessä nähtävissä ilmeisiä ideologisia yhteneväisyyksiä Putiniin.
Syyrian lisäksi Venäjä tulee aktivoimaan muita konflikteja Turkin ympärysmaissa. Otollisimpiin näistä kuuluu Kypros. Venäjän poliittiset vaikuttaja-agentit ovat vallassa sekä Ateenassa että Nikosiassa. Venäjällä on laivasto, ilmavoimat, ilmatorjunta ja erikoisjoukot Syyrian rannikolla aivan Kyproksen kyljessä, ja se lisää edelleen sellaista sotilaallista toimintaa, jonka tarkoituksena on siirtää mahdollisimman suuret alueet Levantissa Venäjän operaatioalueeksi, josta Lännen on pysyttävä poissa kiusallisten välikohtausten kuten hävittäjien alasampumisten uhalla. Näin Venäjä saa työrauhan runsaaseen muuhun myyräntyöhön, puhumattakaan siitä, että sen vastustajat ovat taas de facto luovuttaneet laajoja maantieteellisiä ja merellisiä alueita.
Kypros on ihanteellinen siitäkin syystä, että Venäjä saa hajotettua yhtä aikaa sekä Naton että EU:n. Turkki ja Kreikka ovat Nato-maita ja niiden ajaminen toisiaan vastaan konfliktiin olisi mitä ihanteellisin tapa halvaannuttaa koko Nato, etenkin jos samanaikaisesti Yhdysvallat keskittyy presidentinvaaleihin, joissa pelataan kristittyä korttia ja vasemmistokorttia toisiaan vastaan. Molemmat kortit ovat Venäjän tavoitteiden kannalta edullisia, kunhan asiat propagandalla kehystetään oikein - siinä suhteessahan Venäjällä hyödyllisine hölmöineen ei ole ollut vuosikausiin mitään haastetta.
Kyproksen konfliktin uudelleen aktivointi olisi myös oiva tapa hajottaa ja halvauttaa EU. Ryhtymällä offensiiviin Kyproksella - esimerkiksi sotilaallisilla provokaatioilla Turkkia vastaan - on kaksi asiaa käytännössä selviä: Ensimmäinen on se, että Turkin on pakko reagoida asettumalla Pohjois-Kyproksen tueksi - se on tunnustanut Pohjois-Kyproksen ja taannut sen sotilaallisen turvallisuuden, minkä lisäksi Turkilla on kansainvälis-oikeudellinen asema yhtenä kolmesta Kyproksen suojelusvaltiosta (Kreikan ja Iso-Britannian ohella). Toinen asia on se, että EU:n tai ainakin monien EU-toimijoiden on hyvin vaikea olla asettumatta jäsenmaansa Etelä-Kyproksen tueksi. Vaikka Venäjän masinaatiot tiedostettaisiin, poliittiset prosessit EU:ssa ja sen jäsenmaissa takaavat, että Venäjä saa vapaat kädet. Venäjä aktivoinee myös massiivisen Turkin-vastaisen lobbyn asialle, kuten jo Balkanin sotien aikaan.
Venäjä jatkaa asemansa lujittamista Serbiassa, jota myös käytetään astinlautana ympäröivien Naton jäsenmaiden ja Natoon pyrkivien maiden (Montenegro) epävakauttamiseen. Albania on onnekseen päässyt Naton jäsenmaaksi. Bosnialla ei ole samanlaista tukea. Serbialla ja siten Venäjällä on sekä Bosniassa että Makedoniassa laajat, hampaisiin aseistetut segmentit väestöstä helposti masinoitavissa asialleen. Eurooppalaisten huomio voidaan kiinnittää vaikka maahanmuuttajien läpikulkuun.
Kuten aiempana mainitsin, Lännessä on krooninen pula poliittisesta johtajuudesta, mikä on johtanut siihen, että myös länsimaiden vaikutusvaltaisimmaksi yksittäiseksi poliittiseksi johtajaksi on noussut Vladimir Putin. Tämän ja seuraavan vuoden vaalinäkymät eivät ainakaan toistaiseksi näytä lupaavan asioihin mitään merkittävää parannusta.
Yhdysvalloissa pidetään, kuten kaikki tietävät, presidentinvaalit tänä vuonna, ja tähän mennessä vaalikamppailua on voinut seurata lähinnä kauhulla. Keskeisimmät ehdokkaat molemmilla puolilla näyttävät olevan joko ryvettyneitä pelureita, kylähulluja tai Mantšurian kandidaatteja. Muissa keskeisissä länsimaissa vaalit sijoittuvat lähinnä vuodelle 2017: Ranskan presidentinvaalit, Saksan liittovaltiovaalit ja Iso-Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Viimeksi mainittu voi pahassa lykyssä aikaistuakin, ja britit äänestävät jo tänä vuonna paikallisvaaleissa.
Eurooppaa vaivaavat EU:n hupenevan elinvoiman lisäksi monet muutkin rakenteelliset ongelmat. Talous on kuralla. Äärioikeisto jatkaa kasvuaan ja diskurssinsa valtavirtaistamista. Maahanmuutosta on tehty ongelma, vaikkei sen tarvitsisi sitä olla. Olen vuosikausia sanonut, että raja-aitojen pystyttäminen on joka tapauksessa turhaa. Jos työntötekijöihin eli sotiin Euroopan ympärillä ei edelleenkään ole poliittista tahtoa puuttua, niin pitäisi puuttua edes vetotekijöihin, eli lopettaa rahan jakelu toimettomuuteen ja ottaa maahanmuuttajat tuottaviin töihin.
Kiina vahvistuu sekä Lännen että Venäjän kustannuksella, eri syistä. Se saattaa pitkällä tähtäimellä olla Venäjän sotapolitiikan suurin voittaja. Viimeisin välipäivinä silmiini osunut uutinen koski Kiinan kehittämää sosiaalisen median peliä, jolla palkitaan puolueen linjaa myötäilevistä ja rangaistaan sen vastaisista mielipiteistä sekä kannustetaan kansaa paitsi ajattelemaan internetissä oikein, myös valvomaan omia sosiaalisia verkostojaan. Länsimaalaisten sosiaalinen käyttäytyminen netissä osoittaa, että peli olisi takuulla menestys täälläkin.
Koska otaksun Venäjän pyrkivän eteläisen rintaman laajennukseen myös Etelä-Aasian suunnalla, on silloin turvallista olettaa, että Putin pyrkii liittosuhteen palauttamiseen ja vahvistamiseen Intian kanssa, etenkin kun pääministerinä on fasistista politiikkaa ja pogromeja jo Gudžaratin osavaltion johdossa tehnyt Modi. Venäjä voinee hyödyntää Intiaa ja Afganistania Pakistanin epävakauttamiseksi samaan tapaan kuin Irania Lähi-idän.
Itä-Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa pystyn näinä päivinä seuraamaan vähemmän intensiivisesti, mutta olen kontaktieni kautta pannut merkille, että ainakin Japani ja Korea ovat lähentäneet välejään, mikä onkin viisasta Venäjän ja Kiinan naapurustossa, Yhdysvaltain harjoittaessa maailmanlaajuista vetäytymistä. Mahtaako Putinin sormi jo alkaa syyhytä Pohjois-Koreankin pyssyn liipaisimella? Venezuelassa chávezilaiset hävisivät vaalit, ja samoin Argentiinassa sosialistisen vastaehdokkaansa voittanut Mauricio Macri astui virkaansa joulukuussa.
Lopuksi on syytä esittää surullinen kommentti maailman tilasta, jossa jatkuvat metsien tuhoaminen ja sukupuuttoaalto. Yhtenä viimeisimmistä esimerkeistä sumatransarvikuono liittyi Sabahin osavaltion ilmoituksella siihen pitkään jonoon maailmamme eläinlajeja, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon luonnosta. Vaikka viime vuoden aikana raportointiin monista teknologian läpimurroista, mitkään kehittelemistämme drooneista, älyesineistä ja virtuaalitodellisuuksista eivät voi kompensoida niitä korvaamattomia menetyksiä, joita yhä aiheutamme ainoan toistaiseksi tuntemamme elinkelpoisen planeetan biosfäärille.
9 kommenttia:
Synkkää, mutta tarkkanäköistä ja realistista analyysia.
Suomettumisen syvenemisestä on saatu viitteitä presidentin puheissa koko 2015 vuoden ajan ja sama jatkui uudenvuoden puheessa. Niinistö on jumiutunut ajattelemaan kylmän sodan / suurvaltasuhteiden näkökulmasta, ja hänen mallinsa Suomen turvallisuuden varmistamisesta perustuu aivan selvästi paitsi tuohon analyysiin, niin myös Venäjän totaaliseen väärin ymmärtämiseen. Pahoin pelkään, että Niinistö havahtuu todellisuuteen (Venäjän tavoitteista ja sen hallinnon luonteesta) vasta kun on jo myöhäistä. Niinistön valitsemaa linjaa tukee vahva lobby monenkirjavaa väkeä ja realistisempaa otetta ja näkemystä kannattavat poliitikot on saatu hiljennettyä.
Olen hyvin pitkälle samoilla linjoilla blogistin kanssa mitä tulee Venäjän toimintaan niin itämerellä kuin etelässäkin (itäisellä välimerellä ja lähi-idässä). Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan aikataulua hieman toisin. Esitänpä siis minäkin oman spekulaationi tulevasta kehityksestä.
Uskon, että vuonna 2016 tulemme näkemään Venäjän liennyttäjänä ja rauhanrakentajana (selvennykseksi, näen tämän toiminnan pelkkänä taktikointina, en aitona pyrkimyksenä vastakkainasettelujen purkamiseen). Vaikka Venäjä samaan aikaan jatkaa peiteoperaatioitaan ja myyräntyötään, se onnistuu info-sodallaan hämärtämään tilannetta ja tulee näyttäytymään lännessä myönteisessä valossa. Samasta syystä Venäjän toiminta itämeren alueella tulee näyttämään hillitymmältä.
Pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä, että saamme Syyriaa koskevan sopimuksen (a la Minsk) ennen Obaman virkakauden päättymistä. Obama on luultavasti valmis myymään iso-äitinsä saadakseen sopimuksen aikaiseksi. Jos sopimus syntyy, se on kirjoitettu niin, että se varmistaa Venäjän ja Iranin edut. Venäjän (ja Iranin) tavoitteena on yksituumainen shiialainen blokki (Iran, Irak, Syyria, ehkä myös Libanon) jota Venäjä ryhtyy Iranin rahoittamana varustamaan.
Syyrian sopimus tuo Venäjän takaisin kelvolliseksi kv-yhteisön jäseneksi ja paineet pakotteiden lieventämiseen tai poistamiseen lisääntyvät. Venäjä saattaa jopa kytkeä asian osaksi Syyrian sopimusta. Samaan aikaan pakolaistulva länteen jatkuu, mikä takaa maahanmuuttoa vastustaville Venäjämyönteisillä ääriliikkeille lisää kannatusta ja vaalimenestyksiä.
Niinpä Venäjän asevienti lisääntyy, pakotteet lieventyvät ja sen talousongelmien kärjistyminen siirtyy hieman eteenpäin. Se mahdollistaa asevoimien kehitysohjelmien jatkamisen ja tiedustelupalveluiden jatkuvasti laajenevan toiminnan rahoittamisen.
Jatkan edellisen kommentin spekulaatiota pidemmälle tulevaisuuteen - *** tällä kertaa kieli poskella. ***
***
Venäjä luultavasti malttaa mielensä Turkin suhteen kunnes Syyria on hoidettu osaksi shiiablokkia ja sen varustaminen ja vakiinnuttaminen on hyvässä vauhdissa. 2017/2018 Venäjä kokee olevansa valmis ottamaan Turkin käsittelyyn. Epävakauttamisen välineinä käytetään Kurdeja (PKK) ja shiiataistelijoita (joko ääriryhmiä, shiiamiliisiä tai jopa Irakin / Syyrian joukkoja), Kyprosta ja Kreikan/Turkin rajakiistoja. Venäjä luultavasti tukee myös Turkin sisäistä oppositiota (esim. Fetullah Gulenin organisaatio) Jos/kun Turkki erehtyy sotilallisiin toimiin Kyproksella tai Kreikan rajoilla Venäjällä sai haluamansa. EU ja Nato eivät voi valita puolta, koska konfliktin molemmat osapuolet kuuluvat jompaan kumpaan tai kumpaankin järjestöön. Venäjän voi puuttua sotilaallisesti ilman pelkoa pakotteista tai 5. artiklan käyttöönotosta.
Lopputulema on Turkin irtoaminen Natosta ja liittoutuminen Venäjän kanssa v. 2018 sekä Naton uskottavuuden menetys. Nyt tilanne lähi-idässä alkaa kärjistyä toden teolla. Iran, Turkki, Irak, Syyria, Libanon ja Venäjä solmivat puolustusyhteistyösopimuksen. Venäjän tukemina viisi ensinmainittua ovat lähi-idän mittakaavassa melkoinen voimatekijä. Ne hyökkäävät Jordaniaan, Egyptiin ja arabian niemimaalle ja saavat haltuunsa koko lähi-idän. Länsi esittää vastalauseita mutta ei toimi. Yhdysvallat yrittää koota liitokuntaa (koska Saudi-Arabia), mutta Naton eripuraiset eurooppalaiset jäsenet haluavat mieluummin neuvotella. Yhdysvallat ei lähde yksin Venäjää ja uutta lähi-idän islamilaista liittokuntaa vastaan.
Nyt islamilaiset maat kokevat olevansa vahvoilla. Israelista tulee yhteinen vihollinen joka yhdistää niin sunnit ja shiiat kuin arabit, persialaiset ja turkmeenitkin. Islamilaisen liittokunnan katse suuntautuu Israeliin. Venäjä antaa siunauksensa sodalle Israelia vastaan. Se laskee saavansa lännen ja islamilaisen maailman sotimaan keskenään ja kykenevänsä pysymään sivussa kunnes voi poimia lännen kuin kypsän hedelmän.
Israel kuitenkin taistelee päättäväisesti ja kaatuu vasta kun Venäjä tulee liittolaistensa avuksi. Israelin miehitys, islamistien harjoittamat julmuudet ja juutalaisten pakkosiirrot pois lähi-idästä saavat kuitenkin lännen yhdistymään ja toimimaan. Ne antavat Venäjälle / Islamilaisten maiden liitolle määräajan poistua Israelista, ja ryhtyvät samaan aikaan keskittämään joukkojaan Israelin vapauttamista varten.
Venäjä toteaa sodan länttä vastaan olevan väistämätön. Sen on suojeltava ydinalueitaan, joten puskurivyöhykkeet on otettava haltuun. Suomi ja Ruotsi kaatuvat ensimäisten joukossa...
No, tämä taitaa olla hyvä kohta lopettaa spekulointi.
Jaan anonyymin kommentoijan analyysin ensimmäisen osan. Jaan myös toisen osan ensimmäiset osat. Sen sijaan liittokunta ei tule saamaan haltuunsa koko Arabian niemimaata ja sille luultavasti riittääkin vain alueen eristäminen ja/tai epävakauttaminen energiaraaka-aineiden hinnan nostamiseksi ja Lännen pelaamiseksi ulos mahdollisimman suurelta alueelta.
Se, mitä kutsut shiiablokiksi, on jo käytännössä luotu vuoden 2015 aikana, kun Länsi perääntyi Syyriasta, hylkäsi Libanonin, perääntyi edelleen Irakissa ja perääntyi Afganistanista. Blokki ulottuu Venäjän hallitsemilta alueilta Keski-Aasian, Afganistanin, Iranin, Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin (jossa pienikin apu riittää Hizbullahin hegemonian vakiinnuttamiseen, puhumattakaan siitä että koko Länsi-Syyria on Venäjän ja Iranin hallussa).
Jo tämä blokki yksistään on katastrofi Turkille, Jordanialle, Pakistanille ja etenkin Euroopalle, johon sunnalaisen enemmistön vainoista seuraavat massamuuttoliike ja ääritoiminta tulevat suuntautumaan.
Itse epäilen Niinistön tuntevan erinomaisesti Venäjän vaikuttimet ja teot. Onko herroilla antaa juuri tähän hetkeen Suomelle parempia vaihtoehtoja ja ratkaisuja? Sellaisia, mitkä parlamentarismissamme keulapaikoilla oleva edustajisto on riittävän yhtä mieltä, että niitä voi myös toteuttaa?
Salaniemelle kiitos luovasta salanimestä ja piippua poltteleva simpanssikin piristää päivää. Eri kommentoijien kommentteja on helpompi kommentoida jos pseudonyymit ovat vaihtelevampia kuin "anonyymi".
Suomessa oli perinteisesti kolme koulukuntaa suhteessa Venäjään: myöntyväisyysmiehet, laillisuusmiehet ja aktivistit. Toisen maailmansodan jälkeen aktivisteja ei enää ollut, tai ehkäpä asekätkijät olivat niitä viimeisiä. Ulkopolitiikassa myöntyväisyyslinja on hallinnut suvereenisti muutamien laillisuusmiesten räksyttäessä taustalla ja joutuessa "yleisistä syistä" poliittiseen paitsioon.
Kylmän sodan jälkeen laillisuusmiehet ja -naiset saivat sentään tilaa julkisuuden puolella, saivat julkaista kirjoja ja puhua ulkopolitiikasta. Valtaan heillä ei edelleenkään ole ollut asiaa ja liian lähelle päässeet on poltettu informaatio- ja maineenmustausoperaatioilla. Minun tuskin tarvitsee mainita nimiä tässä yhteydessä.
Sen sijaan myöntyväisyyslinjan toiselle puolelle on syntynyt kasvava kaaderi vihollisaktivismia, joille perinteinen myöntyväisyyslinja ei riitä, vaan jotka haluavat erottaa Suomen Lännestä, ajaa maamme mukaan Venäjän propagandasotiin ja kenties kuumiin ja märkiinkin operaatioihin ja jotka selvästi osoittavat kaikkien keinojen olevan sallittuja, jos niitä tehdään "yleisistä syistä" eli Venäjän hyväksi.
Niinistö edustaa hyvin tyypillisesti perinteistä myöntyväisyyslinjaa. Laki taipuu yleisten syiden edessä, mutta muuten kyllä yritetään pitää Suomi pinnalla ja antaa ulospäin Länteen (ja myös omille kansalaisille) toinen kuva kuin mikä kabineteissa kenties ymmärretään.
Ymmärryksestä on vain vähän hyötyä, jos sen mukaisesti ei tahdota tai uskalleta toimia. Myöntyväisyydessä piilee myös itsepetoksen vaara, aivan kuten väkivaltaisessa avioliitossa elävällä, irtautumaan kyvyttömällä naisella tai Tukholma-syndroomasta kärsivällä panttivangilla.
Pidän luultavana, että Suomen valtionjohdolle on lähetetty vuonna 2014 ja ehkä uudelleen viime vuonna niin kutsuttuja hevosenpäitä. Sellaisista ei haluta huudella kansalle - ja vasikoimattomuus on tietysti aina osa hevosenpäiden lähettelijöiden vaatimuksia jo ammatin puolesta. Vaarana on kuitenkin, että Suomi on tässä samalla tiellä kuin Baltian maat olivat sotienvälisenä aikana, mistä seurauksena oli niiden itsenäisyyden menetys. Suomi säilytti itsenäisyytensä vain koska oli lopulta valmis aktiivisiin maanpuolustustoimiin eikä ollut vielä antanut näitä koskevaa päätösvaltaa viholliselle - eikä aivan kokonaan myöskään vihollisen kanssa liittoutuneelle Saksalle.
Aito Salanimi, viittasit ilmeisesti kommenttiini ketjun alussa. Kyllähän Niinistö tietysti tuntee Venäjän teot. Kukapa ei tuntisi. Venäjän tekojen taustallahan on sen tyytymättömyys nykyiseen turvallisuusarkkitehtuuriin: Venäjä tavoittelee nykyisen sopimusvaraisen turvallisuusjärjestelmän korvaamista ns. moninapaisella maailmanjärjestyksellä. Niinistön puheita lukemalla selviää, että kyllä hän on tästä perillä (ks. esim. 2015 suurlähettiläspäivien puhe). En siis epäile, etteikö Niinistö tuntisi Venäjän vaikuttimia ja tekoja.
Niinistöllä - kuten useimmilla Suomalaisilla - on mielestäni kuitenkin vakavia puutteita Venäjän ja sikäläisen ajattelutavan ymmärtämisessä. Myöntyväisyyspolitiikan seuraukset ovat juuri päinvastaiset, kuin mitä sen kannattajat tavoittelevat ja olettavat saavansa.
Kulttuurieroa josta tämä johtuu on vaikea selittää lyhyessä kommentissa, mutta yritetään.
Eroa voi yrittää selittää vaikkapa ydinarvojen avulla. Esim. Suomalaisille rehellisyys on tällainen ydinarvo. Suomalaiset arvostavat niitä jotka pitävät sanansa. Suomalainen pitää kiinni siitä mitä on sovittu. Erityisen kunnioitettavaa on pitää sanansa, vaikka se olisi itselle epäedullista. Rehellisyyden arvostus imetään meillä jo äidinmaidossa. Se on osa kulttuuriamme, siitä tunnetaan ylpeyttä ja se on muokannut sosiaalisia normejamme.
Venäjällä ylivoimaisesti tärkein ja kaikkein keskeisin ydinarvo on sila - voima. Sillä tarkoitetaan paitsi fyysistä voimaa, myös vaikutusvaltaa ja luonteen lujuutta. Sila merkitsee sitä, että voi sanella omat sääntönsä. Se merkitsee muilta saatavaa kunnioitusta. Putinilla "silaa" on enemmän kuin kenelläkään muulla. Hän, kuten muutkin silovikit, "voimamiehet", ovat lain yläpuolella. Hän voi ottaa mitä haluaa, tehdä mitä tahtoo eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista.
Silan ilmeinen vastakohta on tietysti heikkous. Kohteliaisuus, nöyryys, sovittelevuus ja epäitsekkyys ovat silan vastakohtia ja merkkejä heikkoudesta. Ja olla heikko on pahinta mitä Venäjällä voi olla. Heikot antavat helposti periksi ja ovat siksi epäluotettavia. Niinpä he eivät ansaitse kunnioitusta ja on aivan oikein kohdella heitä huonosti. Heikot ovat ns. vapaata riistaa niille jotka ovat vahvoja.
Suomalaisesta näkökulmasta on luontevaa etsiä yhteisiä etuja, noudattaa win-win strategiaa ja sovitella erimielisyyksiä. Venäläiselle tällainen käytös on osoitus heikkoudesta ja pohjimmiltaan epäluotettavuudesta. Myöntyväinen neuvottelukumppani ei ansaitse edes armonpaloja, vaan häneltä viedään kaikki mitä voidaan.
Toinen kulttuuriero jota Suomessa ei näytetä ymmärtävän koskee sopimuksia. Meille on luontevaa olettaa, että sovitusta pidetään kiinni niin myötä kuin vastamäessäkin. Se on kunniakysymys. Venäläinen ymmärtää sopimuksen aivan toisin. Heille sopimus on sopimushetken voimasuhteiden ilmentymä. Kun voimasuhteet muuttuvat, heidän mielestään on aivan luonnolista että myös vanha sopimus on lakannut olemasta. Sehän ei enää vastaa todellisuutta.
Jatkan seuraavassa kommentissa hieman näiden väärinymmärsten vaikutuksesta Suomen turvallisuuteen.
/EV
Jatkoa edelliseen kommenttiin...
Suomalaiset eivät näytä ymmärtävän, että meillä ei ole omasta takaa riittävästi voimaa olla tasavertainen neuvottelukumppani Venäjän kanssa. Myöntyväisyytemme, kompromissihalukkuutemme ja pyrkimyksemme ymmärtää ja hyväksyä automaattisesti Venäjän tarpeita vain pahentaa tilannetta. Myöntyväisinä me näyttäydymme heikkoina, epäluotettavina ja epäkunnioitettavina. Myöntyväisinä me asetamme jo lähtökohtaisesti itsemme asemaan jossa Venäjä katsoo voivansa sanella ehdot.
Väärinymmärrys näkyy esim. monien Suomalaisten tavassa tulkita YYA-kauden "menestyksekästä ulkopolitiikkaa". Meillä oletetaan, että Suomi säilytti itsenäisyytensä oman taitavan politiikkamme ansiosta. Täysin väärä oletus. Tosiasiassa meidät pelasti tuolloin vallinnut voimatasapaino, jonka horjuttamisen seurauksia NL varoi.
Nyt meillä luullaan, että harjoittamalla samaa myötäsukaista politiikkaa (ja näyttelemällä itsenäistä), voimme estää Venäjän liian päällekäyvät yritykset puuttua suvereniteettiimme. Tämä on täysin järjetön oletus.
Ainoa asia mikä pitää meidät tätänykyä turvassa, on se, että olemme osa EU:ta. Mutta tämä ei ole pysyvä turva. Kuten olemme nähneet, EU:n yhtenäisyys on horjumassa ja Venäjän vaikutusvalta (voima) kasvaa. Brexit, Schengenin sortuminen, Lissabonin sopimuksen vesittyminen ja muut EU:n yhtenäisyyttä hajoittavat tekijät ovat Suomelle konkreettisia turvallisuusuhkia.
Venäjän tavoittelemassa moninapaisessa maailmanjärjestysksestä asioista päättämään kelpaavat vain "suvereenit" valtiot ja blokit. Ts. valtiot tai ryhmittymät, jotka ovat riittävän voimakkaita toimimaan riippumattomasti. Käytännössä tällöin puhutaan ydinasevaltioista. Suomi, kuten muutkin pienet valtiot kuuluvat tässä järjestyksessä voimakkaiden valtioiden etupiiriin ja niiden määräysvaltaan. Etupiirijako tietysti muuttuu sikäli kun suvereenien valtioiden voimasuhteet muuttuvat.
Niinistön haikailema "erityisasema" voi toteutua vain siten, että Venäjä sopii asiasta esim. USA:n kanssa. Suomella ei moisessa nevottelussa ole Venäjän näkökulmasta mitään sananvaltaa. Paitsi tietysti silloin, jos juoksemme vapaaehtoisesti Venäjän helmoihin (kuten nyt näyttää tapahtuvan.)
Suomen tulisi etsiä turvallisuutta sieltä, mistä sitä on saatavissa ilman suvereniteetin menetystä: Natosta. Se on pysyvin ja kestävin turva Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan. Se antaa voimaa jota Venäjä kunnioittaa. Se antaa selkänojan, jonka ansiosta voimme neuvotella tasavertaisemmasta lähtökohdasta Venäjän kanssa.
/EV
Muistelisin, että presidentinvaalien alla Sauli Niinistön heikkoutena nähtiin hänen ulkopoliittinen kokemattomuutensa. Ei ole mahdoton ajatus, että hän kuuntelee herkällä korvalla "maltillisina realisteina" esiintyviä pitkän linjan myöntyväisyysmiehiä. He ovat useinmiten itse jo ylittäneet työeläkeiän, mutta broilerihautomoista pukkaa uutta pystyynmarinoitua sukupolvea. Tähän vielä päälle Niinistön lievästi sanottuna kryptinen verbaalinen ulosanti, niin ei ihme, että kuulija jää kummastelemaan tasavallan presidentin näkemyksiä.
Ulkoministeri Timo Soini taas on pelkkä poliittinen helppoheikki, joka ei ole edelleenkään huomannut olevansa typeryyksiä letkauttelevan oppositiojohtajan sijasta EU-maan ulkoministeri. Kovan linjan "maahanmuuttokriitikot" ja EU:n hajoamisella hekumoivat ainekset ovat koko syksyn ajan keränneet vihaa ja halveksuntaa Soinia kohtaan, jonka kokevat epäonnistuneen ajamaan perussuomalaisten tavoitteita hallituksessa.
Näytää siltä, että Soini on tuoreimmen "plokinsa" valossa tarttunut viimeiseen oljenkorteensa, tyhjään EU-vastaiseen retoriikkaan. Ikäväkseni voin hänelle ilmoittaa, että Suomen tämänhetkinen turvallisuuspolitiikka on rakennettu pitkälti juuri EU:n varaan. Näin oli myös eurojäsenyyden osalta, jossa yhteisvaluutan turvallisuuspoliittinen ulottuvuus - olkoonkin se kuinka olematon tahansa - nähtiin mahdollisesti taloudellista merkitystä suurempana.
http://timosoini.fi/2016/01/eu-lle-tulee-rankka-vuosi/
Huomioitavaan tosin on, että K-linjastaan ylpeyttä tuntevaa puoluetta edustava pääministeri Juha Sipilä on julkaissut yhdessä Ruotsin päämiisteri Stefan Löfvenin kanssa lausunnon, jossa kiertelemättä todetaan:
"Omalla lähialueellamme turvallisuustilanne on heikentynyt Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistamien tuomittavien toimien ja Krimin laittoman liittämisen myötä. Sotilaallinen toiminta Itämerellä ja sen ympärillä on lisääntynyt.
Kaikkien näiden tapahtumien johdosta käsissämme on vakavin eurooppalaista turvallisuutta uhkaava haaste kylmän sodan loppumisen jälkeen."
http://www.juhasipila.fi/blogi/2016/01/10/6375
"Ruotsi lännettyy ja Suomi suomettuu", on hyvin tiivistetty. Tosin huomauttaisin, ettei Ruotsi sinänsä "lännety", vaan pysyy lännessä, missä se aina onkin ollut. Suomi taas, no joo. Näyttää, että Paasikiven pelko YYA-sopimuksen edellyttämän hospotipomiloinnin korruptoivasta vaikutuksesta on syöpynyt syvälle kansakuntaan. Suomalaisten on turha naureskella ukrainaisen korruptoituneisuudelle ja heikkoudelle Venäjän aggression edessä. Samaa taphtuu myös omassa maassamme, tosin peitellymmin ja (terveen) kyynisyyden sijasta siihen suhtaudutaan idioottimaisella sinisilmäisyydellä. Mutta suomalaisen sielun kielteisiin piirteisiin on aina kuulunut sekoitus vahingoniloa ja erikoisen viatonta ylimielisyyttä: "eihän nyt me sentään olla tuollaisia!"
Ajatus siitä, että Suomi voisi tehdä ratkaisun NATO-jäsenyydestään Ruotsista riippumatta taitaa olla ikävä kyllä totta. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Ruotsi liitty puolustusliitton tämän vuosikymmenen loppuun mennessä, mikä se palvelee maan etuja. Tämä siitäkin huolimata, että Suomi vehtaa viimeiseen saakka. Itse en voi Ruotsia siitä syyttää.
Tauno Tiusanen - Veikko Huovisen sanoin tuo "muuan Tiusanen vain" - sanoi taannoin, että mikäli ukrainalaiselle on tarjolla kaksi huonoa vaihtoehtoa, valitsee hän ne molemmat. Jos suomalaiselle taas on tarjolla kaksi vaihtoehtoa, empii hän niin kauan, että joku muu tekee päätöksen hänen puolestaan. Jäljelle jää yleensä huonoista huonompi, johon suomalainen joutuu tyytymään, vakuutelleen itselleen, että se tosiasiassa olikin hyvä valinta - ja vielä itse uskoo siihen.
(Mitä muuten tulee sosiaaliseen mediaan, sanoisin, ettemme enää elä enää sääty-yhteiskunnassa tai marksilaisten teorioiden luokkayhteiskunnassa, vaan kuplayhteiskunnassa. Jokaiselle löytyy omansa.)
Anonymous ozhen horoshij ponimaesh ruskij duzha. En ymmärrä, mikä siinä on, että suomalaiset eivät tunnu tajuavan venäläisten silovikkien mentaliteettiä. Toisaalta eipä sitä oppia Tehtaankadulta kerrota. Suomalaiset ovat aika helppoja venäläisille niin kauan, kun ei käytetä liikaa keppiä - perinteinen koirakoulun käsikirja sopii pitkälti hyvin ja tärkeimmille oman pesän siivoamisesta luistaville voi kertoa jänniä salaisuuksia ja järkkäillä kaikenlaista pientä spesiaalia.
Lähetä kommentti