Venäjän tavoitteista

En ole aikoihin kirjoittanut geopolitiikasta. Osittain varmaan siksi, että kirjoitin aiheesta niin paljon Ukrainan vuosinani enkä mielelläni tee samaa työtä uudestaan. Kiovasta käsin vuosina 2013-2017 kirjoittamani blogiaineisto on yhä kuranttia ja pitää nykyhetkessä yhtä paljon paikkansa kuin silloin.

Kummallisen usein näkee väitettävän, ettei "kukaan" tiedä, mitä Putin haluaa tai aikoo. Tämähän on täysin puuta heinää. Putinin Venäjän aikeet ja tahto tiedetään päinvastoin sangen hyvin. Venäjän tavoitteet ovat hyvin selkeitä ja määrätietoisia. Sen sijaan taktisella tasolla Venäjä on varsin joustava ja kykenevä muuttamaan ja mukauttamaan siirtojaan samoin kuin niiden ajoitusta sen mukaan, mitä vastapuoli tekee ja milloin vastapuoli on heikoimmillaan. Venäjän vastapuoli on Länsi - siten kuin se Venäjällä nähdään, Yhdysvaltain johtamana voimana, jossa Euroopan valtiot ja läntiset organisaatiot (kuten EU ja Nato) ovat alisteisessa asemassa.

Kun Lännessä valitetaan sitä, ettemme muka tiedä, mitä Venäjä haluaa tai aikoo, kyse ei ole niinkään Venäjästä vaan Lännen omasta luonteesta. Länsi nimittäin ei ole tavoitteissaan lainkaan yhtä selkeä ja määrätietoinen kuin Venäjä (tai Kiina), vaan se verhoaa ne kaikenlaiseen pehmeään yleisen hyvän tavoitteluun. Rauhan ja vakauden tavoittelu itseisarvoisina asioina tekee Lännestä nykyisen maailmantilanteen passiivisen, konservatiivisen toimijan, kun taas Venäjä ja Kiina ovat aktiivisia hyökkääjiä. Vaikka Lännellä on usein vaikeuksia formuloida etujaan ja tavoitteitaan yhtä suoraviivaisesti kuin Venäjä, on Länsi sen sijaan kasvattanut itsensä erinomaisen rigidiksi ja joustamattomaksi, mitä tulee toimintatapoihin, taktiikkaan ja aikataulutukseen.

Kahdesta edeltävästä kappaleesta seuraa, että Lännen ja Venäjän välillä vallitsee hyvin epävakaa epäsymmetria, jota Venäjä - ja nyttemmin myös Kiina - pelaa menestyksellisesti Länttä vastaan. Rautalangasta: Venäjä on hyvin määrätietoinen ja selkeä tavoitteissaan, mutta hyvin joustava ja häikäilemätön taktisen tason siirroissa ja niiden ajoituksessa. Länsi taas on epävarma ja vetäytyvä tavoitteissaan, mutta hyvin joustamaton ja itseään rajoittava niissä prosesseissa, joilla ajattelee etujaan ajavansa. Tästä epäsymmetriasta on seurannut suuri osa nykyistä kaaosta, joka ei ole eduksi läntisille yhteiskunnille eikä sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle.

*   *   *

Toinen yleisesti kuultava myytti on se, että nykyiset ongelmat johtuisivat siitä, ettei Länsi ole tarpeeksi kunnioittanut Venäjää tai sen johtajaa Putinia. Olisi siis jotenkin epäonnistuttu 90-luvulta alkaen ottamaan huomioon Venäjän "elintärkeitä etuja" ja peräti rikottu Venäjälle annettuja "lupauksia" siitä, että Nato tai EU eivät laajenisi ja Venäjä saisi pitää vähintäänkin kaikki Neuvostoliittoon kuuluneet valtiot valtapiirissään.

Näitä myyttejä toistaa venäläinen propaganda alituisesti, mutta ne tuntuvat elävän hyvin sitkeinä myös Lännen omassa mielikuvituksessa. Kuvitellaan, että Venäjä olisi jotenkin hylätty tai petetty, vaikka todellisuudessa kävi aivan päinvastoin. Koko 90-luvun ja varhaisen 2000-luvun ajan Länsi päinvastoin pyrki kaikin tavoin integroimaan Venäjää yhteyteensä, antoi sille anteeksi kaikki sodat, kansanmurhat, vakoiluskandaalit ja radioaktiiviset salamurhat. Lännessä uskottiin vakaasti keskinäisriippuvuuden liennyttävään vaikutukseen, vaikka todellisuudessa keskinäisriippuvuus on lähinnä heikentänyt ja vahingoittanut Länttä - ei kesyttänyt Venäjää.

Saksan yhdistämiskeskustelujen aikana länsivallat näyttäisivät tosiaan antaneen Jeltsinille sen kaltaisia lupauksia, että Nato ei sijoita joukkojaan Itä-Saksaan. Baker lienee aikoinaan puhunut läpiä päähänsä samaan tapaan kuin Scholz tällä viikolla, jaellen henkilökohtaisia mielipiteitään Naton laajenemisesta vastoin Naton ulkopuolisten maiden omaa suvereenia päätösvaltaa. Venäjä tietysti ottaa kaikki tällaiset puheet - suulliset tai twiitit - "lupauksina", jotka sitten ulotetaan koskemaan koko Länttä. Siksi kannattaisikin poliitikkojen varoa mielipiteidensä esittämistä ennusteina siitä, mitä heidän hallituskaudellaan tulee tai ei tule tapahtumaan. Ennusteet kun luetaan piruraamatullisesti tahtotilan ilmauksina ja lupauksina.

Lännessä - varsinkin Atlantin takana - on ajoittain mielellään vähätelty Venäjää ja kuvattu sitä pelkäksi alueelliseksi vallaksi tai heikkeneväksi suurvallaksi. Nämä puheet ovat yleensä osa Lännen sisäistä poliittista keskustelua. Venäjän uhan vähättelijät joko kuvittelevat liennyttävänsä esittämällä, ettei Venäjä (enää/vielä) ole mikään uhka, tai he haluavat Venäjää vähättelemällä siirtää ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteen johonkin muualle - esimerkiksi 2000-luvun alussa terrorisminvastaiseen sotaan ja nyt 2020-luvulla Kiinaa torjumaan. Ikävä kyllä Venäjä ottaa nämä puheet loukkauksina eikä hyvän tahdon ilmauksina. Venäjällä kunnioitus yhdistetään pelkoon, joten jos Venäjää ei pelätä, sitä ei kunnioiteta. Venäjä haluaa olla uhka, ja ellei sitä oteta vakavasti, sen on pakko tehdä jotain, jotta se otettaisiin vakavasti - esimerkiksi hyökätä johonkin naapurimaahansa tai murhata joku Lännen suojeluksessa oleva henkilö niin räikeästi, ettei kenellekään jää epäselväksi, kuka murhakäskyn on antanut.

Jos Länsi siis haluaa osoittaa kunnioittavansa Venäjää, sen pitäisi suitsia keskuudessaan Venäjää vähätteleviä puheita - ei Venäjän uhasta varoittelevia.

Todellinen ongelma Lännen ja Venäjän tulehtuneissa suhteissa ei kuitenkaan ole se, etteikö Länsi kunnioittaisi Venäjää tai Putinia. Todellinen ongelma on päinvastainen: Venäjän kunnioituksen rapautuminen ja lopulta romahtaminen Länttä kohtaan. Se liittyy olennaisesti Suomessa tunnettuun kansanviisauteen: "Kumarra ryssää, niin se potkaisee sinua. Potkaise ryssää, niin se kumartaa sinua."

Lännen ei ehkä ole järkevää lähteä potkimaan ärisevää karhua, koska Länsihän ei halua sotaa - Venäjä on se, joka haluaa sotaa. Lännellä ei myöskään tunnu olevan sen kaltaisia ambitioita, että se haluaisi Venäjän kumartavan itseään - tuollainen öykkäröinti näyttää länsimaista kadonneen ainakin kylmän sodan loppuun mennessä. Sen sijaan Lännen tahtotila on nykyisin se, että Venäjä herkeäisi koko ajan potkimasta meitä ja kerjäämästä sotaa. Jos suomalaista sananlaskua tutkimme, niin ratkaisun pitäisi olla, että me ainakin lakkaisimme kumartelemasta ryssää - vaikkemme lähtisikään sitä potkimaan.

Lännen ja Venäjän välillä tuntuu kuitenkin vallitsevan ylittämätön psykologis-kulttuurinen kuilu, mitä kunnioituksen koodistoon tulee. Kumpikin tuntuu pitävän toistaan ulkoavaruuden olentona. Se on kummallista, koska elämme kuitenkin samassa maailmassa. Venäläinen kunniakäsitys on sellainen, mikä vallitsi länsimaissakin (ainakin suurvalloissa) vielä toisen maailmansodan ja kylmän sodan alkupuoliskon aikana. Toisaalta, länsimaisen velttouden, rauhan- ja vakaudentahtoisuuden pitäisi olla tuttua sille yhteiskuntaluokalle Venäjällä, joka siellä langoista vetelee. Jatkuvan sodan Länttä vastaan luulisi uhkaavan heitä paljon enemmän kuin länsimaisen leppoisan elämän. Mutta ilmeisesti näin ei ole.

Nykyisten ongelmien ydin on se, että Venäjä ei kunnioita Länttä. Ja mitä Venäjä edellä, sitä Kiina perässä. Kummankin röyhkeys on lisääntynyt vuosi vuodelta. Olennainen virstanpylväs oli Syyria. Sitä ennen Venäjä kunnioitti Länttä, koska kuvitteli olevansa jatkuvasti altavastaajana, Lännen edetessä ja levittäessä demokratiaansa värivallankumousten ja arabikevään kautta. Venäjän mielikuvituksessa molemmat tapahtumasarjat ovat aina olleet Lännen ja CIA:n masinoimia vihamielisiä geopoliittisia operaatioita, joiden lopullisessa tähtäimessä on Venäjän regiimin kaataminen länsimielisen nukkehallinnon tieltä.

Venäjän hyökätessä Georgiaan vuonna 2008, se tietysti esitti sotaretken suurena voittona läntisestä maailmasta - Saakašviliä nöyryytettiin ja pilkattiin, Venäjä kaappasi amerikkalaisten georgialaisille antamia aseita ja kalustoa. Tosiasia on kuitenkin, että Venäjän hyökkäys Georgiassa pysähtyi Yhdysvaltain presidentti Bushin asettamaan punalinjaan, joka tehtiin uskottavaksi erikoisjoukkojen ja kaluston siirroilla. Venäjä joutui kunnioittamaan Länttä ja vetäytyi alueille, joita se oli miehittänyt jo ennen Georgian sotaa - Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Koska Venäjä on huono häviäjä, se toki potki Länttä aina kun saattoi, tunnustamalla miehittämänsä alueet "valtioiksi" ja siirtelemällä rajapyykkejä joka vuosi enemmän Georgian puolelle. Venäjää oli kuitenkin estetty kaappaamasta itselleen koko Georgiaa, ja se, joka tuon oli estänyt, ei ollut Georgian oma armeija vaan Länsi.

Kun arabikevät käynnistyi pari vuotta myöhemmin, Venäjä näki sen taas länsimaisena offensiivina ja riensi ensitöikseen varmistamaan läheisimmän eteläisen liittolaisensa, Iranin, pysymisen länsivastaisen diktatuurin vallassa. Venäjä mobilisoi myös maailmanlaajuisen propagandasodan arabikevään vallankumouksellisia vastaan, ja hyötyi tuossa työssä suunnattomasti jo vuosien ajan soluttamastaan länsimaisesta äärioikeistosta, josta oli tullut kommunistien korvaaja Moskovan äänitorvena länsimaissa. Venäjä mobilisoi erikoisjoukkonsa ja asevoimansa tukemaan jäljellä olevia vasallihallintojaan Libyassa ja Syyriassa. Libyassa Länsi onnistui kuitenkin vielä ryhdistäytymään - tosin ryhdistäytyminen oli pitkälle Ranskan, Britannian ja muutaman arabimaan varassa, sillä Obama oli jo osoittanut äärimmäisen haluttomuutensa. Joka tapauksessa, eurooppalaiset ja arabiliittolaiset pakottivat Yhdysvallat käyttämään muskeliaan Qaddafin kaatamiseen, mikä onnistuikin.

Syyriassa Obaman haluttomuus kuitenkin edelleen jatkui ja Venäjä tiesi sen hyvin Obaman julistaessa punalinjansa, mutta jättäessä tekemättä ne siirrot, jotka olisivat saaneet Venäjän kunnioittamaan moista bluffia. Venäjä kohdisti vaikuttamisoperaationsa Britanniaan, Ranskaan ja Turkkiin, onnistuen hämmästyttävän helposti sekä Britanniassa että Turkissa. Syyria annettiin Venäjälle suorastaan tarjottimella, ja kun kerran niin kävi, Venäjä tiesi voivansa potkaista Länttä missä vain halusi, ja Länsi kumartaisi.

Seurauksina tästä olivat seuraavina vuosina Ukrainan sota, Brexit ja Trump. Venäjällä ei ollut enää mitään syytä kunnioittaa Länttä eikä mitään pidäkkeitä - jos kerran se saattoi saada oman miehensä jopa Valkoiseen taloon, miksi pelätä mitään todellisia seurauksia?

Ukrainan vallankumous kahdeksan vuotta sitten jäi Venäjän viimeiseksi tappioksi. Venäjä oli panostanut siihen, että Janukovytš murskaisi Maidanin voimatoimin, Ukrainan välit Länteen katkeaisivat - ja kaiken huipuksi Putin oli jo julistanut etukäteen Euraasian unionin perustamisen Lännen vastavoimaksi, Ukraina mukaan luettuna. Janukovytš kuitenkin petti isäntänsä olemalla niin heikko ja kyvytön, että hävisi ottelun ukrainalaista siviilivastarintaa vastaan. Kuinka tämä tapahtui, siitä olen pitkällisesti kirjoittanut noiden vuosien blogikirjoituksissa. Venäjälle jäi kuitenkin hampaankoloon katkera tappio Maidanilla ja siksi nyt ollaan siinä missä ollaan.

Mikäli Länsi haluaa ansaita Venäjän kunnioituksen takaisin, sen on osoitettava, että pelotteilla on yhä vaikutusta. Tämä tarkoittaa valmiutta tuottaa Venäjälle tappioita. Sanktiot eivät tule riittämään - tappioiden on oltava sotilaallisia tai territoriaalisia. Myönnytyksillä Venäjän kunnioitusta ei voi saada - ne tulkitaan heikkouden osoituksiksi ja kannustavat jatkamaan aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin takaisin Venäjän geopoliittisiin tavoitteisiin. Ne ovat, kuten todettu, selkeitä ja määrätietoisia, ja Putin on ne myös julkisesti ilmoittanut monta kertaa, mm. kuuluisassa taannoisessa puheessaan Münchenin turvallisuusfoorumilla. Venäjän tavoitteina ovat vallan vertikaali ja territoriaalinen ekspansio, jotka kummatkin tapahtuvat länsimaiden, erityisesti Euroopan, kustannuksella. Näissä strategisissa tavoitteissa ei pitäisi olla mitään epäselvää tai tuntematonta.

Kaikki Venäjän geopoliittisesti epävakauttavat toimet viime aikoina tähtäävät samoihin tavoitteisiin: Ukrainan uhkaaminen sodan eskaloimisella koko maan kattavaksi miehitykseksi, kaasupolitiikka, maahanmuuttajien masinointi Puolaa ja Liettuaa vastaan Valko-Venäjän kautta, Valko-Venäjän ja Kazakstanin haltuunotto, Armenian rankaiseminen aluemenetyksillä, etnisten jännitteiden lietsominen Länsi-Balkanille, Wagner-ryhmän käyttäminen ja vallankaappausten ketju Sahelin alueella, sotilastukikohdan rakentaminen Sudaniin, Talibanin valtaannousun tukeminen Afganistanissa, autoritääristen hallintojen tukeminen Venezuelassa, Kuubassa ja Nicaraguassa, lännenvastaisten propaganda-alustojen merkittävä ekspansio Latinalaisessa Amerikassa, arabimaissa ja Afrikassa sekä liittolaisuuden julistus Kiinan kanssa, missä yhteydessä nämä suurvallat pyrkivät määrittelemään kokonaan uudet, autoritääriset merkitykset sekä demokratialle että kehitykselle. Kaikki nämä erillisiltä näyttävät tapahtumat ovat osa Venäjän (ja enenevässä määrin Kiinan) käymää sotaa Länttä vastaan. Sodalla on selkeät ja määrätietoiset tavoitteet, joita ei ole salattu. Asiaintilaa ei muuta se, että Länsi kieltäytyy hyväksymästä olevansa uudessa kylmässä sodassa.

Venäjä haastaa Lännen kolmella eri tasolla, joilla kaikilla ne yhdistyvät vertikaalisen vallankäytön ja horisontaalisen ekspansion tavoitteisiin:

Globaalilla tasolla Venäjä pyrkii kumoamaan länsimaiden johtaman monenkeskisen, sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja korvaamaan sen moninapaisella maailmanjärjestyksellä, joka perustuu suurvaltakilpailuun ja suurvaltakonsertteihin. Venäjä haluaa varmistaa olevansa kolmas maailmanvalta Lännen ja Kiinan lisäksi, mitä seuraa se, että kaksi kolmesta (Venäjä ja Kiina) pystyvät yhdessä kukistamaan Lännen. Huolimatta Venäjän suvereenisuusretoriikasta autoritäärisiä hallintoja puolustaessaan Venäjä ei ole valmis hyväksymään maailmanjärjestystä, jossa pienillä tai keskisuurilla valtioilla olisi varsinaista suvereenisuutta. Moninapainen maailmanjärjestys on etupiirien maailma.

Alueellisella tasolla eli Euroopassa Venäjä pyrkii kumoamaan kylmän sodan tuloksena syntyneen uudelleenyhdistyneen Euroopan ja korvaamaan sen "uudella eurooppalaisella turvallisuusarkkitehtuurilla", jossa vallitsisivat kylmän sodan tapaan etupiirit. Venäjän tavoite on vertikaalinen vallankäyttö kaikkiin niihin maihin, jotka se saa etupiiriinsä, sekä tuon alueen laajentaminen kattamaan niin monta maata kuin Venäjä voi saada. Venäjä vaatii Länneltä takeita, että Venäjä saa vapaat kädet omassa etupiirissään, muttei ole valmis kunnioittamaan vastaavia sopimuksia niiden maiden suhteen, jotka yhä jäisivät "Lännen etupiiriin".

Poliittisten järjestelmien tasolla eli niin kutsutulla systeemisen kilpailun tasolla Venäjä pyrkii maailmanjärjestykseen, jossa vallitseva hallintomuoto on autoritäärinen, ja jossa autoritääriset hallitsijat ovat turvassa demokraattisilta kansannousuilta (samoin kuin ylipäätään demokraattisilta uudistuspaineilta). Systeeminen kilpailu on alettu viime aikoina jälleen kehystää ideologisin termein demokratian ja autoritarian väliseksi kamppailuksi, mutta näin tehtäessä on syytä muistaa, että Venäjän tavoitteet edustavat yhä perinteistä geopolitiikkaa, jossa territoriaalisuus on etusijalla järjestelmiin nähden. Venäjä ei ole ideologisesti yhtä rigidi kuin neuvostoedeltäjänsä (eikä Kiinakaan yhtä rigidi kuin entisaikoina). Tämä kuitenkin tekee niiden autoritariasta kestävämpää, vaarallisempaa ja kolmansissa maissa suositumpaa kuin kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, jossa läntinen napa oli yhteiskuntajärjestelmänä niin selvästi parempi.

*   *   *

Venäjän hahmottelema moninapainen maailmanjärjestys on luonteeltaan hierarkkinen. Se on valtionpäämieskeskeinen ja valtiot ovat epätasa-arvoisia. Suurvalloilla on Venäjän mielestä oikeus ulottaa ylivaltansa pienempiin naapureihin, kun taas jälkimmäisten suvereenisuus rajataan alisteiseksi etupiirin keskusvallalle. Etupiiriin kuuluvien valtioiden johdossa olisi mielellään autoritäärisiä tai puoliautoritäärisiä hallitsijoita, jotka vallassa säilyäkseen ja opposition kukistaakseen olisivat riippuvaisia suurvallasta. Siis Venäjästä.

Venäjän rinnalla samanlaista muutosta maailmanjärjestykseen hakee Kiina. Nämä suurvallat suurimmalta osin jakavatkin samat tavoitteet, minkä vuoksi niiden kahdenkeskinen suurvaltakonsertti Putinin Pekingin-matkalla Lännelle esitettyine haasteineen ei ollut millään muotoa yllättävä. Kolmas maa, joka jakaa samanlaisen maailmankuvan, on Iran. Ilman Venäjän ja Kiinan siunaamaa etupiiripolitiikkaa sillä ei olisi mahdollisuuksia alueelliseen johtorooliin, mutta niiden tuella on.

Järjestelmä, joka tähtää vallassa olevien pitämiseen vallassa, saa osakseen paljon suosiota myös kolmannen maailman maiden johtajilta - kuten myös maailmanjärjestyksen kääntäminen aiemmin hegemonisina nähtyjä länsimaita vastaan.

*   *   *

Aluetasolla Euroopassa Venäjän näkemys turvallisuusarkkitehtuurin uudistamisesta kuvastaa Putinin monissa eri yhteyksissä julkisesti ilmi tuomaa nostalgiaa kylmän sodan aikaista blokkijakoa ja jopa toista maailmansotaa edeltänyttä Molotovin-Ribbentropin etupiirisopimusta kohtaan. Molemmissa Venäjän hallintaan olisi jätetty koko itäinen puolisko Euroopasta, Suomesta Balkanille.

On sanomattakin selvää, että Venäjän näkemykset Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista edustavat päinvastaisia tavoitteita kuin sodanjälkeiset pyrkimykset Euroopan jälleenyhdistämiseen, joiden perustalle Euroopan unioni ja Nato on rakennettu.

Mikäli Venäjä saa haluamansa, Venäjän etupiiriin joutuvat maat käyvät todennäköisesti läpi järjestelmänmuutoksen demokraattisesta autoritääriseen yhteiskuntaan. Lopputulos ei tule muistuttamaan suomettunutta Suomea tai Itävaltaa, jotka olivat kylmän sodan maailman poikkeustapauksia, vaan 2020-luvun Valko-Venäjää ja Kazakstania. Jokainen Venäjän etupiiriin luovutettu maa muuttuu tosiasiallisen suvereenisuutensa menettämisen kautta vääjäämättä kaalimaaksi, joskin kaalimaiden autoritäärisyyden aste ja brutaalisuus voivat vaihdella vasallihallintojen maakohtaisen menestyksen mukaan.

Mikäli Venäjä saa länsivalloilta takeita tiettyjen maiden sisällyttämisestä omaan eksklusiiviseen etupiiriinsä, tämä ei tarkoita, että Venäjä vastaavasti sitoutuisi noudattamaan läntiseen etupiiriin luettujen maiden suvereenisuutta tai herkeäisi tavoittelemasta etupiirinsä laajentamista edelleen. Venäjä tulkitsisi menestyksen todennäköisemmin merkiksi Lännen heikkoudesta ja vihreäksi valoksi jatkaa edelleen - ei hyvän tahdon osoitukseksi, joka saisi Venäjän luopumaan lisävaatimuksista.

Läntiset lupaukset olla laajentamatta Natoa tai EU:ta itäkumppanuusmaihin johtaisivat näiden maiden tosiasiallisen suvereenisuuden nopeaan murenemiseen, kun taas mainitunlaiset lupaukset eivät toisi minkäänlaisia vastavuoroisia etuja Lännelle esimerkiksi vakauden tai turvallisuuden muodossa. Mitä syvemmälle länteenpäin Venäjä saa uudelleen ulottaa valtapiirinsä ja mitä useampia puskurimaita se saa likvidoida, sitä turvattomammiksi itäisten rajamaiden kuten Suomen, Puolan ja Romanian olot muuttuvat. 

Tämä toki on juuri se, mitä Venäjä vaatimuksillaan tavoittelee, sillä Venäjä ei halua Euroopan rintamalle rauhaa tai vakautta - se tavoittelee voittoa Lännestä.

*   *   *

Länsimaiden luopuessa tavoitteistaan viedä demokratiaa autoritäärisesti hallittuihin yhteiskuntiin - peläten sen johtavan "epävakauteen" kuten arabikeväässä tai loppumattomiin ja kalliisiin sitoutumisiin valtion ja koko yhteiskunnan uudelleenrakentamiseen kuten Irakissa ja Afganistanissa - Venäjä ja Kiina ovat päinvastoin menestyksellisesti kiihdyttäneet autoritariatukeaan ympäri maailmaa. 

Tämän toiminnan tarkoitus oli alun perin suojella jäljelle jääneitä liittolaisia ja vasallihallintoja demokraattisilta kansannousuilta tarjoamalla autoritäärisille hallinnoille erilaisia vallassapysymispalveluja. Venäjän erityisosaamista ovat erikoisjoukkojen operaatiot, vastustajien salamurhat, poliittinen manipulointi ja propagandasodankäynti, kun taas Kiina on erikoistunut tarjoamaan suuria infrastruktuurihankkeita, taloudellisen ja digitaalisen sorron, sensuurin ja massavalvonnan välineitä. Toiminnan osoittautuessa menestykselliseksi ja Lännen vetäytyessä ilman vastarintaa kaikissa maanosissa Venäjä ja Kiina alkoivat edesauttaa proaktiivisia vallankaappauksia ja perinteisesti demokraattisten valtioiden haltuunottoa suoraan hallitsevien puolueiden autoritarisoinnin ja valtionhallinnon monopolisoinnin kautta.

Seurauksena maailman voimasuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti: vain muutamassa vuodessa demokratioiden määrä romahti 1990-luvun tasolle kun taas autoritääristen valtioiden määrä palasi ylivoimaiseksi enemmistöksi sekä valtioiden määrässä että väestön määrässä mitattuna. Lähes poikkeuksetta käänne demokraattisemmasta poliittisesta järjestelmästä autoritäärisempään johti samalla ulkopoliittiseen käännökseen länsileiristä Venäjän ja/tai Kiinan leiriin - riippumatta siitä, oliko autoritäärisen haltuunoton suorittanut puolue perinteiltään oikeistolainen, vasemmistolainen vai islamistinen. 

Eräät jyrkimmistä viimeaikaisista taantumisista demokratiasta autoritariaan ovat tapahtuneet maailman väkirikkaimmissa maissa, kuten Intiassa, Brasiliassa, Meksikossa, Filippiineillä ja Turkissa. Sama kehitys on kuitenkin tapahtunut myös eräissä EU:n jäsenmaissa (Unkari, Puola, Slovenia) sekä vieläpä demokraattisen maailman johtotähtenä pitkään pysyneissä Yhdysvalloissa, joka taantui Trumpin kaudella kohti autoritariaa ja tulee epäilemättä taantumaan vielä pahemmin mikäli Trump tai joku kaltaisensa palaa valtaan vuonna 2024.

Venäjä tarjoaa autoritäärisille hallinnoille ja vallantavoittelijoille palveluja, joita Länsi ei enää pitkään aikaan ole tarjonnut sen kummemmin demokratioille kuin omille autoritäärisille suosikeilleen: vallassa pysymiseen sekä opposition ja toisinajattelun kukistamiseen tähtäävää sotilas- ja tiedustelutukea, diplomaattista, taloudellista ja propagandatukea. Länsimaiden pysytellessä ystävähallintojensa ahdingossa puolueettomina ja hokiessa yleishyveellisiä kliseitä, Venäjä ja Kiina tarjoavat helppoja ja edullisia ratkaisuja: Ne ilmoittavat voivansa hoitaa asiat ja vieläpä vaientaa länsimaiden vastalauseet, mutta vastineeksi asiakkaiden on osoitettava lojaalisuutensa ja toimittava vastedes vasallisuhteessa.

Venäjä kärsi poliittisia tappioita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoliskon värivallankumouksissa, arabikevään ensimmäisenä vuonna sekä vielä ja erityisen merkittävästi Ukrainassa vuonna 2014. Sen jälkeen Venäjän panostus aggressiivisuuteen, maailmanlaajuiseen informaatiosodankäyntiin sekä kohdennettuihin väkivaltaisiin toimiin ovat osoittautuneet voittoisaksi yhdistelmäksi Lännen itseaiheutettua heikkoutta vastaan. Tämän osoittavat Venäjälle voitolliset lopputulemat Syyriassa, Venezuelassa, Kuubassa, Valko-Venäjällä, Kazakstanissa, Afganistanissa ja useassa Afrikan maassa. 

Länsi ei ole Ukrainan arvokkuusvallankumouksen jälkeen voittanut ainuttakaan kamppailua poliittisesta järjestelmästä, vaikka onkin saanut muutaman torjuntavoiton sellaisissa valtioissa, jotka ovat kyenneet järjestämään rehelliset demokraattiset vaalit, ja joissa Venäjän ehdokkaat ovat propagandasta ja manipuloinnista huolimatta hävinneet. Länsi on siis onnistunut vain siellä, missä järjestelmä on onnistuttu pitämään riittävän demokraattisena. Ei olekaan yllättävää, että tällä hetkellä sekä Venäjällä että suuressa osassa kolmatta maailmaa nähdään Venäjän olevan voittamassa ja Lännen olevan taantuva ja häviävä maailmanvalta. Tämän näkemyksen lisääntyminen räjähdysmäisesti esim. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tulee entisestään kiihdyttämään demokratialle vihamielisten voimien valtaannousua.

Venäjän varsin yksinkertainen mutta voitollinen vientituote autoritääristen hallintojen tukemiseksi samoin kuin sen kehittämä sofistikoitu työkalupakki infosotaan, propagandaan ja erikoisoperaatioihin ei ole jäänyt huomaamatta Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä eikä monessa muussa maassa, jotka ovat oppineet Venäjältä ja ryhtyneet käyttämään osin samoja menetelmiä. Mikäli Kiina ryhtyy toimimaan yhtä aggressiivisesti ja soveltamaan Venäjän jo käyttämää keinovalikoimaa, tulee Länsi kohtaamaan nykyistä huomattavasti suuremmin resurssein tuetun vihamielisen haasteen omalle järjestelmälleen ja elämäntavalleen. Tämä on huolestuttavaa, koska Länsi on tähän asti kyennyt vasta näpertelyyn Venäjän vastaavien keinojen torjumisessa.

Suomen ja Ukrainan kaltaiset Naton ulkopuoliset rajamaat ovat paljon suuremmassa vaarassa kuin Lännen perinteiset ydinvaltiot. Jälkimmäiset todennäköisesti myös uudistavat itsensä vastaamaan uuteen kylmään sotaan paljon hitaammin, koska eivät vaalivaikuttamisoperaatioista, salamurhista ja kybersodankäynnistä huolimatta vielä koe poliittisen järjestelmänsä ja arkisen hyvän elämänsä olevan suoranaisessa hengenvaarassa.