Mordorin musta marssi

Lukijani olisivat varmaan mieluusti lukeneet päivityksiäni Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan, joka on nyt jatkunut yli kuukauden. He ehkä ihmettelevät, miksi en kirjoita nyt, kun asia on kaikkein eniten tapetilla, ja kun nekin, jotka ovat pitäneet blogiani Maidanista alkaen suden huuteluna, lienevät tulleet toisiin ajatuksiin - tai joutuvat ainakin jonkin aikaa teeskentelemään kovasti yllättynyttä.

Itäeurooppalaiset ja amerikkalaisetkin olivat kyllä varoitelleet ja tarjonneet tavallisesti salassa pidettävää tiedustelutietoa Venäjän aikeista, mutta Ranska ja Saksa olivat perin ylimielisesti toista mieltä - suostuttelivat muitakin uskomaan, että tietävät paremmin. Niin vain jälleen kerran kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä ja nekin, jotka eivät olleet oikeasti šokissa, joutuivat sellaista teeskentelemään, koska olivat niin vakuutelleet tietävänsä kaiken muita paremmin.

Ironista kyllä, se, että itäeurooppalaiset ja amerikkalaiset olivat olleet oikeassa Venäjän suhteen ja ranskalaiset ja saksalaiset väärässä, auttoi mitä ilmeisimmin Länttä ja Eurooppaa sodan ensipäivien aikana saavuttamaan ennenkuulumattoman yhtenäisyyden ja poliittisen tahdon torjua Mordorin hyökkäystä. Saksassa muutos oli lähtökohtiin nähden suorastaan dramaattinen. Ranskassa sotilastiedustelun päällikkö joutui eroamaan väärän tiedon levittämisen vuoksi. Ja pienessä Suomessa Nato on yhtäkkiä hovikelpoinen puheenaihe ja enemmänkin.

Sota on tietysti minulle henkilökohtaisesti kauhea asia. Ukrainassa asuneena minulla on siellä lukuisa joukko ystäviä, joista osa hyvinkin läheisiä. Kiova oli kotikaupunkini neljän vuoden ajan. Olen käynyt kaikissa Ukrainan lääneissä paitsi Luhanskissa ja moni nyt sotatantereina olevista paikkakunnista on minulle tuttuja. Ensimmäinen tässä sodassa kaatunut ystäväni kuoli vihollisen ohjusiskussa Javorivissä aamulla 13. maaliskuuta. Hän oli perheellinen mies ja biologi Ivano-Frankivskista. Tiedän, ettei hän jää viimeiseksi. Monesta rintamalle lähteneestä ystävästäni en ole sen koommin kuullut, mutta se on ymmärrettävää, ei sieltä pidäkään huudella somelinjoille.

Ukrainalaisten urhea maanpuolustus on yllättänyt niin länsieurooppalaiset kuin venäläisetkin. Länsimaissa puhuttiin ukrainalaisista alituiseen vähättelevästi ja ennakoitiin Ukrainan luhistumista parissa päivässä, jos Venäjän ylivertainen sotakone hyökkäisi. Sodan ensipäivänä Ukrainalle saneltiin jo jäähyväisiä pitkin läntistä maailmaa. Toisin kuitenkin kävi. Ukrainaa ei otettu haltuun pelkillä erikoisjoukoilla kuten Krim, jossa ei kiitos Janukovytšin quisling-hallinnon oltu valmistauduttu lainkaan siihen, että Venäjä tosiaan miehittäisi niemimaan. Nyt Ukrainalla on kuitenkin ollut kahdeksan vuotta aikaa valmistautua - eikä kenelläkään Ukrainassa ole ollut länsimaalaisille ominaisia harhaluuloja Venäjän tavoitteista. (Niistä ks. edellinen blogikirjoitus.)

Venäjä oli valmistautunut nopeaan voitokkaaseen sotaan, jossa Ukrainan hallinto eliminoitaisiin ja korvattaisiin nukkehallinnolla. Nukkehallinto luovuttaisi sitten alueita Venäjälle sekä liittyisi Valko-Venäjän kaltaisena vasallivaltiona Euraasian unioniin - tai millä nimellä Putinin perusteilla olevaa viidettä imperiumia uusimmassa inkarnaatiossaan tullaankin kutsumaan. Salamasota kilpistyi kuitenkin ukrainalaisten tehokkaaseen vastarintaan. Venäjän sota oli valmisteltu KGB:n logiikalla erikoisoperaatioksi, joka perustui valheisiin, harhautuksiin ja taktiseen yllätykseen. Sellainen toimii kuitenkin huonosti täysimittaisessa sodassa, josta Ukrainaa on varoitettu hyvissä ajoin, ja jota on pitkään odotettu.

Putinin epäonnistuminen erikoisoperaation toteuttamisessa "pienenä voitokkaana sotana" johtui samoista syistä, joiden vuoksi hän epäonnistui kahdeksan vuotta aiemmin Ukrainan valkovenäläistämisessä ja liittämisessä Euraasian unioniin. Putin oli yksinkertaisesti väärässä. Hänen historiakäsityksensä on väärä, hänen käsityksensä Ukrainasta ja ukrainalaisista on väärä - ja niin on myös hänen kyynisen halveksuva käsityksensä Euroopasta ja Lännestä. 

Näet Putin tulee organisaatiosta, joka vuosikymmenten ajan tuijotti sekä alamaisiaan että vihollisiaan (siis länsimaita) näiden heikkouksien ja iljettävimpien salaisuuksien kautta. KGB näki kaikkialla heikkoutta, korruptiota, ahneutta, perversioita ja katkeruutta, koska nämä olivat alusta alkaen KGB:n tärkeimpiä työkaluja sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. KGB sai tietonsa vastustajien päätöksentekijöistä ja vaikuttajista vakoojilta ja maanpettureilta, jotka olivat valmiita pettämään maansa KGB:lle joko siksi, että uskoivat oikeasti kommunismiin (Stalin kutsui heitä hyödyllisiksi idiooteiksi), tai siksi, että olivat taivuteltavissa toimimaan omia etujaan vastaan joko rahalla, pelottelulla tai kiristyksellä.

Kun länsimaalaiset ihmettelevät eivätkä kykene ymmärtämään, miksi Venäjä toimii tavoilla, jotka länsilogiikan mukaan ovat vastoin Venäjän omia taloudellisia tai kansainvälis-suhteellisia etuja - tai miksi Venäjä käy Ukrainassa, Syyriassa, Georgiassa ja Tšetšeniassa siviilien hävittämiseen tähtääviä tuhoamissotia, jotka eivät tunnu noudattavan sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden logiikkaa, he unohtavat, etteivät Venäjää johda ekonomistit, diplomaatit eivätkä ammattisotilaat (humanisteista puhumattakaan) vaan Venäjää johtaa salainen poliisi, KGB. Siksi Venäjä tekee politiikkaa, taloutta ja kansainvälisiä suhteita KGB:n logiikalla - ei taloustieteen eikä diplomatian. Siksi Venäjä myös sotii KGB:n logiikalla - ei ammattisotilaiden.

Venäjän salaisen poliisin näkökulma asioihin on pönkittää Venäjän hallitsijoiden valtaa niin koti- kuin ulkomaissa sekä tuhota tuon vallan vastustajat, olivatpa he kotimaista oppositiota tai vehkeileviä ulkovaltoja. Sellaisia Venäjä uskoo kaikkien länsimaiden, myös Suomen, olevan - eikä ole mitään, mitä me voimme asialle tehdä, sillä Venäjä luottaa meihin vain, jos meidät on täydellisesti alistettu (tai mieluummin poistettu kokonaan olevaisten kirjoista).

Mitä Ukrainassa tulee nyt sitten tapahtumaan?

Amerikkalaiset näyttävät toivovan voivansa pitkittää sotaa rajallisella tuella ukrainalaisille, niin että sota kuluttaa Venäjän resursseja ja saa sen lopulta "tulemaan järkiinsä", mitä tällä sitten tarkoitetaankaan. Tässä strategiassa amerikkalaiset tekevät mielestäni virheen, ja samaa mieltä tuntuu olevan myös historioitsija Niall Ferguson tässä artikkelissaan. Eurooppalaiset puolestaan näyttävät toivovan, että kunhan Ukraina suostuu luovuttamaan Venäjälle laajoja maa-alueita ja tekemään itsestään aseista riisutun suomettuneen puskurimaan, Venäjä "rauhoittuu" ja suostuu jonkinlaiseen Minsk III -sopimukseen. Eurooppalaiset ovat toiveajattelussaan vielä vaarallisemmin hakoteillä kuin amerikkalaiset omassaan.

Venäjän epäonnistuttua salamasodassa on se siirtynyt tuhoamissotaan.

Se, mitä todennäköisemmin tapahtuu, on sama, mitä olemme nähneet aiemmin Tšetšeniassa ja Syyriassa: ukrainalaiset puolustavat kyllä maataan urheasti ja ovat viime päivinä työntäneet Venäjän joukkoja takaisin Kiovan, Tšernihivin, Sumyn ja Harkovan suunnilla. Ja mikään tästä vastarinnasta ei tule olemaan turhaa. Se ei kuitenkaan tule pelastamaan Ukrainaa pitkällä tähtäimellä, mikäli Länsi jatkaa vain passiivista tukea ja kuvittelee ratkaisevan vaikutuksen tulevan talouden tai diplomatian kautta Venäjälle langetetuista kustannuksista.

On virhe olettaa Venäjän toimivan talouden tai diplomatian logiikalla. Venäjä toimii voiman logiikalla. Se perääntyy vasta jos voima pakottaa sen perääntymään. Ennen perääntymistään se käyttää kaikki eskalaatioaskeleet (ydinaseita myöten) ja tuhoaa Ukrainan kaupungit ja kansan. Koko konflikti käydään Ukrainan alueella - ei Venäjän. Venäläisten ei tarvitse pelätä muita seurauksia henkilökohtaisessa elämässään kuin että talous sakkaa, länsituotteiden saatavuus heikkenee ja nuoria miehiä lähetetään rintamalle yhä enemmän.

Mikään edellä mainituista ei juuri pelota venäläisiä, joiden vankka enemmistö on Neuvostoliitossa kasvaneita, jonottamiseen tottuneita iäkkäitä ja keski-ikäisiä ihmisiä, joiden ainoa tietolähde muun maailman asioista on Venäjän valtiollinen televisio. Heillä on hyvin vähän empatian tunteita venäläisiä nuorukaisia kohtaan - lähetetäänhän rintamalle ylipäätään ensin köyhät, rikolliset ja etniset vähemmistöt, joita Moskova on aina mielellään tapattanut sotaretkillään (jotka ovat samalla rosvoretkiä). Perikateellisten venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjän ylempi keskiluokka liberaaleine arvoineen saa pataan eikä enää pääse nauttimaan Lännen antimista. Vielä vähemmän venäläisillä on empatian tunteita ukrainalaisia kohtaan, jotka on vuosien ajan demonisoitu Venäjän vihollisiksi. Puhumattakaan ärsyttävistä älyköistä ja muusta oppositiosta, jotka ovat mitä ilmeisimmin vain huumaantuneet länsimaissa rehottavista nautinnoista ja paheista. Ja jos tavallisilla venäläisillä on näin vähän empatian tunteita muita kohtaan, vielä vähemmän niitä on Venäjää johtavalla Putinin ydinjoukolla, jonka jäsenistä lähes kaikki ovat KGB:n miehiä.

Toisin sanoen, Venäjään kohdistuvat sanktiot - jotka ajan myötä muutenkin vesittyvät tai opitaan kiertämään - eivät tule johtamaan siihen, että raivostuneet venäläiset marssivat Kremliin ja vaihtavat Putinin johonkuhun demokraattiin. Juutalaistaustainen näyttelijä Zelenski vetoaa todella hyvin amerikkalaisiin ja varsin hyvin eurooppalaisiinkin, mutta ei venäläisiin. Se ei tietenkään johdu mistään myötäsyntyisistä geneettisistä eroista venäläisten ja muun maailman välillä, vaan vuosikymmenten ellei vuosisatojen propagandan iskostamista ns. kulttuurisyistä, jotka tekevät isovenäläisistä erilaisia kuin länsimaalaiset - mutta myös erilaisia kuin ukrainalaiset, georgialaiset ja moldovalaiset.

Sen sijaan venäläiset uskovat voimaa. Sotilaallinen tappio on se, joka Venäjän pysäyttää - jo tuon tappion uhka toimii patoavana voimana. Ukrainan kohdalla tosin on jo myöhäistä ennalta ehkäistä, kun sota on käynnissä, ja myös patoamispolitiikka, jolla sota olisi voitu estää (tai rajata Donbasiin) on jo tämän sotanäyttämön osalta myöhäistä. Sotilaallisten tappioiden tuottaminen sen sijaan ei ole myöhäistä. Ne toimivat.

On kuitenkin virhe kuvitella, että Ukraina voi yksin lyödä Venäjän, ja että riittää kun muu Eurooppa vähän peesaa, lähettää lapasia ja villasukkia, valaisee maamerkkejä Ukrainan värein sekä sanoo lämpimiä sanoja. En tarkoita, että eurooppalaisten osoittama ennennäkemätön solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan (joka tulee vastaan kaikkialla, missä olen viimeisen kuukauden liikkunut) olisi jotenkin turhaa. Ei ole. Mutta sotaa se ei tule ratkaisemaan. Sodan ratkaisee kyky tuhota venäläistä kalustoa - mitä kalliimpaa sen parempi - ja tappaa venäläisiä sotilaita ja mieluummin vielä kenraaleja.

Ukrainalaiset tekevät näitä asioita kyllä kiitettävästi - ja he saavat jonkin verran apua länsinaapureistaan ja kauempaakin. Panssarintorjunta-aseilla on ollut todella suuri merkitys - mukaan lukien niinkin halpa ase kuin ruotsalaisten lahjoittamat singot - ja turkkilaiset tullaan pitkään muistamaan Bayraktar-lennokeistaan, joista on jo sävelletty lauluja (sekä ukrainaksi että hempeämmin suomeksi), ja joiden mukaan on nimetty sotavauvoja.

Aika ei kuitenkaan ole Ukrainan puolella. Mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän Ukraina tuhoutuu. Sen kaupungit jauhetaan raunioiksi, sen kansa joko kuolee tai päätyy pakolaisiksi, sen tuotantolaitokset räjäytetään, huoltoreitit lännestä katkotaan. Venäjä sen sijaan pystyy tuottamaan sekä tankkeja että ammuksia rajattomasti muutaman sodan tarpeisiin, kunhan saa korvattua sanktioiden myötä menetetyt länsimaiset komponentit kiinalaisilla ja intialaisilla. Eurooppalaiset maksavat tämän kaiken jatkamalla öljyn ja kaasun ostamista ylihinnoin Venäjältä. Joka kuvittelee Venäjän kaatuvan sanktioihin, hänen on hyvä vilkaista siihen, miten paljon asetuotantoa Iranilla ja Pohjois-Korealla on - ja riittää yhä hävyttömiin operaatioihin ulkomaillakin.

Mikäli Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa - ja nimenomaan sotilaallisesti - se ei tule pysähtymään Ukrainaan. Seuraavina vuorossa ovat Moldova ja Georgia, sitten Suomi - ellei Venäjä sitten halua jo sitä ennen testata Naton viidennen artiklan pitävyyttä hyökkäämällä Baltian maihin tai Puolaan.

Minulta on viime viikkojen aikana kysytty usein, voiko Venäjä käyttää ydinaseita. Vastaus on hyvin yksinkertainen: totta kai voi. Venäjällä on maailman suurin ydinasearsenaali ja se muutti jokin aika sitten lainsäädäntöään niin, että ensi-isku on laillinen. Ei niin, että Venäjä erityisesti laeista piittaisi, omistakaan, mutta tämän asian nimenomainen muuttaminen on signaali - kirjoittamisen harrastajat tietävät, mihin viitataan Tšehovin aseella.

Oma arvaukseni on, että Venäjä tulee käyttämään joukkotuhoaseita. Se on käyttänyt niitä ennenkin rangaistuksetta - esimerkiksi kemiallisia aseita Syyriassa. Venäjä voi myös tahallisesti kokeilla seuraavaa rajaansa taktisella ydinaseella esimerkiksi jotain Ukrainan murtumatonta kaupunkia vastaan. Ukraina ei ole Naton jäsen, joten viidettä artiklaa ei aktivoida. Toki ydinaseisku aiheuttaa šokkivaikutuksia läntisessä maailmassa ja varmaan jostain kaivetaan lisää sanktioitakin, mutta mikäli tämä on kaikki, mitä Venäjän tarvitsee pelätä, silloin ydinaseisku ei ole pelkästään mahdollinen vaan todennäköinen.

Eri asia olisi jos Venäjä oikeasti joutuisi pelkäämään vastaiskua. Tuollaisella pelolla on toimiva pelotevaikutus. Toki vain jos vastaisku tapahtuisi sellaiseen kohteeseen, että se todella nöyryyttäisi Putinia. Eihän häntä haittaisi lainkaan jos isku kohdistuisi vaikkapa venäläisjoukkoihin jossain Ukrainassa. Venäjä valehtelisi kohteen olleen jo tyhjä iskun tapahtuessa. Surmansa saaneet saivat surmansa jossain muualla - tai ehkä heitä ei koskaan ollut olemassakaan.

Länsimaiden ongelma on tällä hetkellä se, että sotilaallinen pelote, joka kylmän sodan ajan patosi Venäjää ja piti kuuman sodan kehitysmaissa, on Putinin valtakauden aikana rapautunut. Putin ei ota Länttä enää tosissaan. Hän on raivoissaan siitä, että Neuvostoliiton viimeiset johtajat samoin kuin Jeltsin ottivat - ja kärsivät siksi geopoliittisia tappioita Lännelle. Putinin koko ohjelma perustuu siihen, että hän haluaa korjata nuo geopoliittiset tappiot laajentamalla Venäjän takaisin siihen laajuuteen, jossa se joskus oli - ja mielellään ylikin.

Koska pelote ei siis enää toimi, Lännen on pakko ennemmin tai myöhemmin tehdä jotain, mikä aiheuttaa Venäjälle sotilaallisia tai territoriaalisia tappioita ja siten palauttaa pelotteen. Valitettavasti ennen kuin tämä tapahtuu, Venäjä tulee eskaloimaan sotaansa Länttä vastaan (jollaisena Putin sekä Syyriaa että Ukrainaa pitää) niin monta kertaa, kunnes pistin ei enää kohtaa pehmeää vaan kovan kovaa vastassa.

Pahaa on siis luvassa. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ukrainalaisten urheassa vastarinnassa on romanttinen viehätyksensä - ja kunhan Länsi ei heti taas veltostu, se saattaa vielä löytää itsensä uudelleen. Niin kuin sadun karhu, jonka kettu oli ovelilla valheillaan orjuuttanut, ja joka sai taikalaatikossa peilin, katsoi siihen, ja totesi: "Hei, minähän olen - karhu." 

Lännessä hoetaan yhtenään, että Venäjä on hiipuva tai korkeintaan keskinkertainen suurvalta, jonka talous on Espanjan tai Italian kokoluokkaa - ja sitäkin vain fossiilisten polttoaineiden hinnan vuoksi. Länsi ei kuitenkaan käyttäydy tämän hokeman mukaisesti vaan yhä uudelleen nöyristelee Venäjän edessä, koska Venäjällä on tarjota sitä, mitä Länsi viimeiseen asti välttelee: väkivaltaa, väkivaltaa ja väkivaltaa.