Lapissa ja Ruijassa I

Kesäkuun alussa olin kaksi viikkoa Suomessa sekä myös Ruotsin Lapissa (Norlannissa) ja Norjan Lapissa (Ruijassa). Saavuin Istanbulin kautta lauantai-illaksi jo miltei yöttömään Helsinkiin. Sunnuntai kului puolisoni kanssa. Ostimme Itäkeskuksesta lihaa ja grillasimme sen kotona hyvällä menestyksellä.

Kokeilin amerikkalaisen lintusovelluksen Merlinin käyttöä äänten tunnistukseen Kurkimäen nimikkomäellä, jonka metsiin on hautautunut historiallisia Suvorovin linnoitteita. Sovellus tunnisti oikein kymmeniä laululintulajeja - laulukausihan on kesäkuun alussa parhaimmillaan - ja kertoi Kurkimäen suhteellisesta rehevyydestä, ottaenkin, että mänty yhä on kukkulan valtapuu. Pajulintujen ja peippojen lisäksi äänessä olivat musta- ja räkättirastaat, kirjosiepot, mustapääkertut, kultarinnat, tali- ja sinitiaiset, viherpeipot ja peukaloiset. Pikkukäpylintujakin hääri parvina latvuksissa.

Maanantai ja tiistai kuluivat autoani rukatessa. Joku oli yrittänyt murtautua siihen onnistumatta, mutta rikkoen kuitenkin manuaalisen lukon. Auto oli seissyt koko talven, joten akku oli paitsi tyhjentynyt, myös rikki. Niinpä kun autoon murtautuminen oli ensin onnistunut ja auto saatu käynnistymään johdoilla, se jäi kaupan pihaan Kivikkoon ja piti hinata takaisin. Jouduin ravaamaan Motonetissä kolmesti ja käyttämään kaksi päivää ennen kuin uusi akku oli viimein asennettu ja toimi. 

Säntäsin samana iltana Laajalahdelle, jossa oli valkoposkihanhien poikueita, yksinäinen kurki, jalohaikara, jänkäsirriäistä ja tylliä. Rannoilla lepäili kala- ja lapintiiroja ja räyskiä. Lehdoissa lauloi punarintaa, lehtokerttua, satakieltä.

Keskiviikkona aamupäivällä pääsimme lähtemään pitkälle matkalle pohjoista kohti. Vuoden 2020 samoihin aikoihin ajoittuneella rengasmatkalla Suomen ympäri matkustimme aluksi pohjoiseen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, poiketen Lumijoen tukikohdasta käsin Hailuodolla ja Liminganlahdella. Elettiin koronakaranteenien vuotta, joten emme päässeet Norjaan lainkaan, vaikka Ruotsista käsin rajalla kävimmekin. Abisko ja Saana edustivat arktisimpia alueita, joihin tuona vuonna ehdimme, ennen kuin palasimme Kuusamon ja Itä-Suomen kautta etelään.

Sille on tietysti syy, miksi pohjoisen matkat yritetään aina ajoittaa kesäkuun alkuviikoille: silloin kevät on yleensä ehtinyt pitkälle ja melkein kaikki muuttolinnut saapuneet, näkyvillä ja äänessä, mutta hyttysten ja mäkäräin pilvet eivät vielä täytä taivasta.

Alkukesän 2020 matkalla meitä oli neljä: minä, veljeni, muuan suomalainen kaveri ja hänen tuolloinen puolalainen tyttöystävänsä. Tällä kertaa matkustimme kolmistamme: minä, veljeni ja puolisoni, joka sai nyt edustaa nuorisoa ja Lappi-neitsyyttä. Tampere on aiemmin ollut pohjoisin maailmankolkka, jossa puolisoni on käynyt. Itselläni se on Nordkapp ja on yhä tämän matkan jälkeenkin, sillä Islannissa ei pääse kuin yhdessä paikassa napapiirin pohjoispuolelle.

Matka eteni puolisoni suosikkiartistia Lana del Reytä kuunnellen rattoisasti Lahden, Heinolan ja Joutsan tietä Jyväskylään, jossa kävimme syömässä lounaamme yläkaupungin Sohwissa. Minulla oli opiskeluajoilta muistikuva, että siellä olisi saanut hyviä pizzoja, mutta nyt sai vain hampurilaisia ja palvelun saaminenkin kesti loputtomiin. Jatkoimme sitten matkaa Viitasaarelle ja käännyimme sieltä itään tehdäksemme luontopoikkeaman Heinä-Suvannolle. Kävin siellä lintuja katsomassa niinä vuosina, kun asuin Jyväskylässä, ja ihastuin paikkaan. En ollut käynyt siellä yli vuosikymmeneen.

Heinä-Suvanto on maaginen, erämainen paikka. Siellä voisi kuvitella olevansa paljon kauempana pohjoisessa, vaikka se on todellisuudessa Keski-Suomessa - vaikkakin hädin tuskin, sillä aivan alueen itäpuolella kulkee Pohjois-Savon raja. Siellä pesii yhdyskuntina pikkulokkeja. Kurjet ja kaakkurit tuovat huudoillaan muinaisuuden tunnun. Härkälintu mylvi ja voimaeläimeni korppi tuli kronkkuen tervehtimään - tietenkin, sehän tapahtuu jokaisella merkittävämmällä matkalla. Rehevissä kosteissa korvissa lauloivat pikkusieppo ja pohjansirkku. Ikävä vain, hyttysiä oli niin sakeina pilvinä, että jouduimme suojautumaan hyttyshatuin selvitäksemme hengissä verenhimoisista parvista.

Viitasaaren kunnan sivut tietävät kertoa Heinä-Suvannosta seuraavaa: 

"Heinä-Suvanto on retkikohde ja alueellisesti, kansallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittävä lintukosteikko. Alue on rauhoitettu ja luonnonsuojelualuetta koskevat erityiset rauhoitusmääräykset.

Kosteikko on muodostunut järvestä, joka kuivatettiin vuonna 1812. Heinä-Suvanto on vetistä, keväisin tulvivaa luhtaista nevaa. Kosteikkoa kiertää paikoin iäkäspuustoinen rantavalli. Rantavallin takana on alueen eteläpuolella ja länsipuolella osin luonnontilaisena säilynyt laaja suoalue, jolla tavataan monipuolinen valikoima räme-, korpi- ja nevatyyppejä.

Luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1995. Kosteikko on merkittävä lintujen muuttoaikaan sekä pesimäalueena, sillä alueella on tavattu pesimässä yli sata lintulajia. Kosteikon läpi kulkee vesiuoma ja suurin osa kasvustoista on järvikortetta, mutta Heinä-Suvannolla on myös saraniittyjä ja pensaikkovyöhykkeitä."

Lähtiessämme Heinä-Suvannolta navigaattori eksytti meidät ajamaan pitkät taipaleet päällystämättömiä pikkuteitä, kunnes tulimme Pyhäjärven alueelle ja vasta siellä saavutimme ison tien. Tuossa oudossa oikaisussa oli kuitenkin etunsa, sillä näimme siellä kanahaukan ja suopöllön.

Korpien alkaessa vaihtua vainioiksi lähestyimme matkan ensimmäistä majapaikkaamme. Se oli vaihtunut matkan aikana Lumijoelta Ouluun, vaikka isännät olivatkin samoja kavereita. Liha oli kunnollista, kastike samoin. Olut oli odottamassa. Toin punaviinit pöytään. Tuossa puutalossa olin ollut viimeksi syksyllä 2017, kun kävin työmatkalla Oulussa.

Seuraavana päivänä käyskentelimme alkajaisiksi Oulun keskustassa, kävimme ostarilla ja Torinrannassa. Söimme siellä lettuja paikassa, jonka syyrialainen pitäjä keskusteli vanhemman suomalaismiehen kanssa, joka viljeli puheessaan sellaisia sanoja kuin inshallah. Oli kai ollut joskus rauhanturvaajana tai jotain. Meille tarjoili somali. Kävimme Kiikelillä ja Elballa. Sellainenkin saari Oulusta näemmä löytyy. Ostimme kirsikoita ja mansikoita. Gilgitistä tuomani kirsikat oli syöty loppuun jo Helsingin päivinä - viimeiset annoin biologeille naapuriin.

Kun lähdimme Oulusta, ajoimme käytännössä pysähtymättä puolentoista tunnin matkan Tornioon, sillan yli Ruotsin puolelle Haaparantaan ja siellä ostarille, koska joku oli maininnut kruunun kurssin olevan nyt niin alhainen, että ruoka- ja viiniostokset kannatti poikkeuksellisesti tehdä Ruotsin puolella. Hampurilaispaikassa ruotsia ja suomea sekaisin puhunut keski-ikäinen sekakäyttäjä yhtä aineissa olevine sotanorsu-ystävättärineen yritti käydä kimppuumme. Ehkä vain koska olimme etelästä. Jouduin hälyttämään vartijat, jottei puolisoni soveltaisi heihin ninjataitojaan. Siitä olisi voinut tulla viivytyksiä matkantekoon.

Kukkolan kylästä Tornionlaaksoa hieman Haaparannasta pohjoiseen löysimme veljeni odottamasta tienposkesta. Hän ja puolisonsa hankkivat koronan ja Venäjän uhon vuoksi kaukaa viisaasti itselleen mökin Ruotsin puolelta rajajokea siltä varalta, että tulisi vielä tarve evakuoida naiset ja lapset syrjäiseen turvataloon sillä välin kun miehet lähtisivät ottamaan ryssää vastaan. On jonkinlaista kohtalon ivaa, että nyt veljeni kesäpaikka sijaitseekin väärällä puolella jokea siltä kantilta katsoen, että itäpuoli on nyt Nato-aluetta, länsipuoli vielä ulkona.

Kukkolankoskella kävimme katsomassa Tornionjokea ja siian haavittelijoita. Meän lippu liehui. Tornionlaakso on vielä eteläisten lintulajien valta-aluetta ja monen niistä viimeinen runsas esiintymä. Niinpä siellä peippo vielä kirkkaasti päihittää järripeipon, lehdoissa kuulee lehtokerttua, pusikoissa punavarpusta. Vaikka ollaan muodollisesti jo Lapissa, maisemallisesti ja kulttuurisesti alue on enemmän Pohjanmaata. Tervapääskytkin olivat jo tulleet. Oli kaikin puolin kesäistä, muttei vielä sankkoja hyttysparvia. Saunoimme, grillasimme erinomaista naudanlihaa, joimme espanjalaisia ja argentiinalaisia viinejä, joita Oulusta oli jäänyt yli.

Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoiseen Ruotsin puolella jokea, Kukkolasta kohti Matarenkiä, josta tie haarautuu kolmeen suuntaan: itään Suomen puolelle, pohjoiseen kohti Pajalaa ja länteen kohti Ylikainuuta (Överkalix). Koko Ruotsin-puoleinen Tornionlaakso on Meänmaata, käytännössä suomen- tai sekakielistä aluetta, jonka puutalokylät ja pikkukaupungit ovat säilyttäneet idyllisen kauneutensa samalla tapaa kuin ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikko Suomen puolella. Suomen puolella jokea vanhat kylät ovat valitettavasti tuhoutuneet saksalaisten polttamina tai sodanjälkeisten vuosikymmenten brutalistisen arkkitehtuurin raiskaamina.

Ylikainuussa poikkesimme kakkukaffeille vanhan rouvan pitämään viehättävään taidekahvilaan. Puolisoni lisäsi latteensa neljätoista sokeria ja oli tyytyväinen. Kirkolla oli pikkuvarpusia. Ennen Ylikainuuta käytiin Posjärvellä lintuja katsomassa. Ylikainuun jälkeen majavapaikassa ja napapiirillä. Jällivaarassa käytiin kaupungilla lounaalla ja kahvilla. Suappavaarassakin lintupaikalla. Kiirunassa pysähdyttiin ruokakauppaan ja käytiin Systembolagetissa.

Torniojärvelle tultaessa alkoivat maisemat näyttää kunnollisilta. Kävimme järvellä ja jänkällä, näimme matkan toisen suopöllön ja kaikenlaista muuta. Sinirinnat lauloivat. Leiriin asetuimme samaan kuvankauniiseen paikkaan, jossa olimme telttailleet myös kolme vuotta aiemmin, nimittäin Bessešjohkaan, Kaisepakten jälkeen. Yöttömänä yönä Torniojärven rannassa tapasimme kaksi paikallista kalastajaa, joista toinen puhui meää, toinen vain ruotsia.

Seuraavana aamuna retkeilimme Stordalenin suojelualueella, jossa näyttää olevan myös biologinen asema. Olimme ilmeisesti ainoita retkeilijöitä maisemissa, ja ehkäpä siitä syystä suon pitkospuilta näkikin monenlaista kahlaajaa läheltä: suokukot pitivät turnajaisiaan aivan nähtävillä, pikkukuovit huutelivat, yli lipui merikotka, matkan kolmas suopöllö näyttäytyi. Järvellä oli mustalintuja.

Kevät oli koko matkan ajan selvästi pidemmällä kuin vuonna 2020, jolloin samoissa maisemissa oli vielä paljon lunta. Pesimäkausi oli suurimmassa osassa matkareittiä jo alkanut, minkä vuoksi varsinkin sorsalintuja ja kahlaajia oli huomattavasti hankalampi nähdä, ne kun muuttuvat pesinnän alkaessa paljon piilottelevammiksi. Pajulinnut, järripeipot, punakylkirastaat ja sinirinnat lauloivat toki yhä kaikkialla, mutteivät olleet samalla lailla esillä kuin kolme vuotta aiemmin. Jotkut yleiset lajit, kuten riekko ja metso, jäivät matkalla kokonaan näkemättä. Hömötiaisia näkyi todella nihkeästi, lapintiaisia ei lainkaan.

Abiskosta matka jatkui sitten vielä tunturien ja kirkkaiden lampien kautta ylös Norjan rajalle ja siitä yli. Mutta Norjasta kerron seuraavassa osassa.