Lapissa ja Ruijassa II

Kun riikinraja Ruotsista Norjaan on ylitetty, ensimmäinen eroavaisuus, johon huomio kiinnittyy, on se, että Norjan puolen Lapissa on kovin täyttä. Joka tunturi on täynnä norjalaisten lomamökkejä. Toisin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka tälläävät mökkinsä järvien rannoille ja laaksoihin eivätkä suinkaan tunturien laille, norjalaiset ovat mieltyneitä mökkeihin, joiden ympärillä on vain rakkaa ja paljakkaa ja vesistönä vain kirkas puro.

Myös raha näkyy. Joka paikka on yhdistetty sivilisaatioon hyvillä teillä, silloilla, tunneleilla, sähköverkoilla ja laajakaistoilla. Haja-asutus ei näytä olevan ongelma, jota pitäisi ratkaista tyhjentämällä kyliä ja keskittämällä asutus kasvukeskuksiin. Vaikka Norjallakin riittää alueita eikä väentiheys ole suurempi kuin naapurimaissa, siellä on - ainakin pääteiden varsilla - huomattavasti vaikeampi päästä täysin erämaiseen tunnelmaan kuin Suomen tai Ruotsin Lapissa.

Laskeutuessamme Skandeilta alas kohti vuonoja alkoi rinteiden metsistä kuulua sellaisiakin eteläisiä lajeja kuin tiltalttia ja mustarastasta. Pian alkoi edessä siintää Ofotvuono, jonka nimen kerrotaan juontuvan huuhkajanjalasta. Emme kuitenkaan kääntyneet vasemmalle Narvikin satamakaupunkiin, vaan seurasimme vuonon rannikkoa sen pohjoisimpaan päähän Bjerkvikin kylään (saameksi Ráhka). Siellä söimme lounaan ja kävelimme vuononpohjukassa, jossa oli jonkin verran kahlaajia (mm. meriharakoita, tyllejä ja isokuoveja), koskeloita ja kolme kelluvaa mustakurkku-uikkua.

Bjerkvikistä lähdimme sitten pohjoista kohti ja ylitimme tällä taipaleella lääninrajan Nordlandista Tromssan ja Finnmarkin lääniin, jota tästedes kutsumme suomalaisella nimellään Ruijaksi. Myös Kuolan niemimaasta puhuttaessa olisi hyvä säilyttää sen vanha suomenkielinen nimi, Turja, jolla on sitä paitsi myyttinen kaiku. Ruija ja Turja ovat arktisinta maailmaa, johon Euroopan mantereella pääsee autolla. Suomen Lappiin nähden näiden alueiden eksotiikkaa lisää Jäämeren läsnäolo. Valaat ja merilinnut tuovat meikäläisittäin kiehtovan lisän tunturiluontoon.

Norjan vuonojen ilmasto on niin suojattu, että elämä noilla seuduin on paitsi sievää, myös lauhkeaa, aina pohjoisimpien niemimaiden kärkiin ja Varangille saakka, joilla alueilla tunnelma muuttuu merkittävästi jäämerellisemmäksi. Tämä näkyy myös ja varsinkin merilinnuston koostumuksessa. Länsirannikon suojaisissa vuonoissa sen sijaan kohtaa lähinnä hyvin samanlaista lintulajistoa kuin Itämerellä. Meressä asiat ovat toisin, sillä Atlantilta tulevat ajoittain miekkavalaat ja sen sellaiset suojaisiinkin vuonoihin.

Saavutimme seuraavan vuonon, Gratanginvuonon, jonka pohjukassa sijaitsee idyllisen oloinen Gratangsbotnin kylä. Storelvan jokisuussa ja vuononpohjukassa on kahlaajalietteitä, joilta löytyi mm. lapinsirrejä ja kapustarintoja. Jonkinlainen lasten lintutornikin sinne on pykätty.

Päästäksemme joutuisasti pohjoista ja arktisempia oloja kohden ajoimme Gratangsbotnista sisämaatietä Fossbakkenin, Moenin ja Nato-tukikohtakaupunki Bardufossin kautta seuraavaan vuononpohjukkaan - ja täällä vuonolla oli jo suomenkielinen nimi, Paatsivuono (Balsfjord). Sievässä Storsteinnesin kylässä (saameksi Njárga) kävimme kahvilla ja juustokakulla. Hengenahdistusta aiheuttavista hinnoista piittaamatta viereinen pitkä pöytä oli täynnä iloisesti šamppanjaa siemailevia norjalaisia.

Tromssaan voi ajaa Paatsivuonon pohjukasta joko läntistä pienempää tietä tai itäistä hieman isompaa tietä - jälkimmäistä ajaessa kiusana on varsin paljon liikennekameroita. Molemmat ovat maisemallisesti kauniita ja kylät niiden varsilla idyllisiä. Ajoimme illalla Tromssaan itäpuolista tietä.

Tromssa on Pohjoismaiden suurin napapiirin pohjoispuolinen kaupunki - ja Pohjois-Norjan tärkein keskus. Se sijaitsee saarella, jota yhdistävät mantereeseen ja länsipuoliseen Valassaareen (Kvaløya) kolme siltaa. Meillä oli netistä hankittu yksityismajoitus, joka osoittautui vasta remontoiduksi kokonaiseksi asunnoksi Hamnassa. Sieltä oli hulppea näkymä Tromssansaarta Valassaaresta erottavalle salmelle, jossa yöttömänä yönä liikkui merilintuja ja hylkeitä. Olimme paikan ensimmäiset vieraat, joten jätimme omistajalle myös hyvän arvostelun.

Seuraava päivä oli kolea ja tuulinen. Kävimme Tromssan keskustassa ja satamassa kyselemässä valasretkistä, mutta kuulemma vuodenaika ei ollut oikea - kesällä olisi kannattanut mennä Lofooteille, jos valaita etsi. Tai sitten kauas pohjoiseen. Ajoimme sitten Valassaaren puolelle ja siellä suojellulle Tisnesin niemelle, joka työntyy Paatsivuonon keskiosiin. Jonkin verran sorsia, kahlaajia ja merihanhia löytyi, muttei mitään erikoista. Matkalla oli muutama pahta, joilta löytyi pikkukuoveja, suokukkoja ja merikihu. Taisi olla matkan ensimmäinen kihu. Sittemmin sekä meri- että tunturikihua näkyi säännöllisesti.

Itään päästäksemme piti ajaa takaisin Tromssaan ja sitten pitkä matka etelän kautta koukaten, jotta pääsimme Yykeänvuonon eli norjaksi Lyngenin dramaattisiin maisemiin. Yykeänperän (Skibotn) taajamassa kävimme syömässä. Sinne laskee jänkän ja tunturikoivikoiden läpi Enontekiöstä Jäämereen virtaava Yykeänjoki (saameksi Ivgojohka). Tuon joen varrella olevasta mökkikylä-leirintäpaikasta Norjan puolelta mutta matkalla Kilpisjärvelle otimme siksi yöttömäksi yöksi majapaikan.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli tunturipysähdyksiä, Rovijoen putous, Suomen raja ja Ahdaskuru. Kävimme syömässä Kilpisjärvellä ja kiipesimme sitten saamelaisten pyhälle vuorelle Saanalle. Sääolosuhteet eivät tällä kertaa olleet suosiollisimpia mahdollisia. Tuuli oli kova ja kylmä. Lintuja oli todella vähän nähtävillä - yksi kiiruna, useita niittykirvisiä ja kivitaskuja. Saanan tähtilajeja kuten sepelrastasta ei löytynyt. Tunturikoivikoista sentään löytyi parvina urpiaisia, reviirijorinaansa ryystäviä järrejä, muutama kylmissään tapaileva sinirinta ja kovin harvinaiseksi käynyt hömötiainen.

Toisin kuin vuoden 2020 matkalla, emme Kilpisjärveltä lähteneet palaamaan etelään Suomen halki, vaan palasimme Norjaan ja Yykeänperän kautta Jäämeren rannikoille, sillä etsimäämme Jäämeren eksotiikkaa löytääksemme meidän piti matkata vielä paljon kauemmas itään.

Matkalla pohjoisen kautta Rässikäisiin (norjaksi Sørkjosen, saameksi Reaššegeahči) aletaan olla jo todella jäämerellisillä rannikoilla ja niinpä myös valtamerilintuja kuten ruokkeja ja kiisloja alkoi vähitellen näkyä - tosin useimmiten vain kaukana lentämässä. Tuhansista kalalokeista ei enää voinutkaan olla varma, koska pikkukajavat ilmaantuivat kuvioihin. Yövyimme leirintäalueella Altavuonon pohjukassa, Altajoen partaalla.

Altasta (Alattio) lähdimme Rässivuonoon (Rafsbotn) ja niemimaan paljakkain yli Leipovuonoon (Olderfjord). Siellä saavutaan Porsanginvuonon maisemiin ja kyliin, joissa nykyisin ovat Ruijan suurimmat osuudet suomenkielisiä eli kveenejä. Pysähdyimme Lemmijoella (Lakselv) ja päätimme sieltä jatkaa itään pienempää tietä, joka näytti lupaavalta. Lemmijoki on Porsangin hallinnollinen keskustaajama. Pohjoinen reitti kulkee Ifjordin (Idjavuotna) kautta, kunnes laskeutuu Tenon laaksoon.

Tenossa, jota kveenit kutsuvat Taanaksi, norjalaiset Tanaksi ja saamelaiset Deanuksi, saavutaan kveeninkielisiltä alueilta saamenkielisille. Majapaikkamme oli Skiippagurrassa lyhyen ajomatkan päässä Tenonsillan (Tana bru) taajamasta. Aurinko paistoi keskiyölläkin ja kävin puolisoni kanssa hampurilaisilla ainoassa Tenonsillasta löytyneessä auki olleessa paikassa (muut olivat sulkeneet jo aikaisin).

Seuraavana aamuna olimme lopulta saapuneet kohdealueellemme Varangille, jossa muuttuvat niin maisema kuin linnustokin tyystin jäämerellisiksi. Merenpinnan tasollakin ollaan puurajan yläpuolella ja Varanginvuono avautuu suoraan Jäämereen, mikä tuo sinne tarvittavat kalaparvet niitä seuraavine merilintuineen ja valaineen. Olen aiemmin käynyt Varanginvuonolla, mutta sen etelärannikolla, Kirkkoniemessä ja Etelä-Varangissa, jonne saavuin Muurmannista ja Mordorin miehittämästä Petsamosta käsin.

Sää oli tuulinen ja kylmä, muttei kuitenkaan sateinen, joten saatoimme olla varsin tyytyväisiä päivään,  jonka vietimme Varanginvuonon pohjoisrannikolla. Aloitimme Vuononpohjan (Varangerbotn, Vuonnabahta) taajamasta, jossa tankkasimme ja kävimme vuononpohjukan luonnonsuojelualueella. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään kovin erikoista. Merilintujen määrä ja laatu paranivat sitä mukaa, mitä pidemmälle itään ajoimme. Nyborgin vanhainkodin takaa rannasta näkyi jo enemmän merisorsia ja rannassa oli punakuirikin. Gornitakissa oli merikotkia, joita muutenkin alkoi näkyä taajaan Varangilla.

Uuniemen saamelaisvoittoisessa kunnassa oli erityisen miellyttävä kohde, Nessebyn kirkko ja suojelualue. Paljon pesiviä meriharakoita ja tyllejä, joita koetimme olla häiritsemättä. Pikkukajavia oli jo parvittain. Merellä meni mustalintuja ja alleja. Lietteillä oli toinen punakuiri ja pari ristisorsaa. Haahkoja ja isokoskeloita lepäili kymmenittäin lähiluodoilla.

Annijoella (Jakobselv) pysähdyttiin ja jatkettiin sitten kohti Vesisaaren (Vadsø) kaupunkia. Kävimme rannassa useammassakin paikassa, kunnes saavuimme Ekreijan (Ekkerøya) lintuvuorelle. Siellä pesii yli kymmenentuhatta paria pikkukajavia - valkoisten kajavamassojen joukossa siellä pesii myös ruokkeja, etelänkiisloja, riskilöitä ja karimetsoja. Ylhäällä nummella oli mm. suokukkoja ja kivitaskuja. Tästä paikasta eteenpäin pikkukajava olikin runsain laji - ja nousi raportoimissani määrissä koko matkan runsaimmaksi lajiksi, vaikka niitä olikin lähinnä tämän yhden päivän osuudella.

Pikkukajava on pieni lokki, joka ulkoisesti muistuttaa kovasti kalalokkia, mutta on silti sijoitettu omaan sukuunsa. Se on aito valtamerirannikoiden lintu - ja myös maailman pohjoisimpana pohjoisnavan tuntumassa pesivä lintulaji. Kajava-nimi viittaa sen ääneen samoin kuin lajin englanninkielinenkin nimi (kittiwake). Sitä vain ihmettelen, miksi nimeen on lisätty "pikku", kun se on kuitenkin maailman kahdesta kajavalajista isompi. Toinen laji, punajalkakajava, elää Tyynenmeren arktisilla rannikoilla. Pikkukajavahan olisi voinut hyvin olla suomeksi vain kajava - kun kaikki muut Euroopassa esiintyvät lokit ovat suomalaiselta nimeltään lokkeja. Vanhoissa eläinkirjoissa se on nimeltään kolmivarvaslokki, jota se myös ruotsiksi yhä on. Norjaksi laji on krykkje ja saameksi skierru, jotka nimet myös viitannevat sen ääneen.

Nessebyn ja Ekreijan jälkeen kolmas matkan kohokohta oli Kiiperin kylässä (Kiberg), jonka aallonmurtaja on suosittu staijauspaikka, ja jonka satamassa kajavat pesivät valtoimenaan yhdyskuntina puurakennusten katoilla ja seinillä. Niille on ystävällisesti rakennettu jopa hyllyjä seiniin pesimistä varten - huolimatta niiden tavasta paskoa pesimäpaikkansa valkeiksi. Suomessa niistä olisi tietysti tehty iso ongelma ja vaadittu koko vuonon kajavakannan hävittämistä, ettei kukaan paskoisi talojen katoille.

Mutta eivät kajavat, haahkat eivätkä koskelot olleet Kiiperin kohokohta, vaan vanha jääkuikka, joka kellui Kiiperin satama-altaassa vain metrien päässä rannasta, josta sitä saattoi katsella ja kuvata. Luulin sitä ensin hetken ajan hylkeeksi ennen kuin tajusin, mitä katsoin. Jääkuikka on Suomessa harvinainen läpimuuttaja. Armeija-aikoinani Isosaaren merivalvonta-asemalta käsin näin niitä yhtenä keväänä kuusi, mutta kaikki ohilentävinä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lajin paikallisena ja noin läheltä. Näin Isosaaren keväänä myös kaksi muuta Varangin tähtilajeista - kyhmyhaahkan ja allihaahkan - mutta näitä lajeja meille ei tälle matkalle siunaantunut. Näin tosin yhden todennäköisen kyhmyhaahkauroksen, mutta liian kaukaa voidakseni vahvistaa määrityksen.

Varangin päivä vei meidät lopulta matkamme päätepisteeseen Vuoreijaan (Vardø). Tai melkein päätepisteeseen. Lopullisen päätepisteen olisi pitänyt olla Hornøyan saari - asumaton lintusaari Vuoreijan ulkopuolella. Saavutimme kuitenkin Vuoreijan noin puoli tuntia liian myöhään ollaksemme ehtineet viimeiseen Hornøyan alukseen. Jouduimme katselemaan Hornøyan tuhansia kiisloja, lunneja ja muita merilintuja kaukoputkilla Vuoreijan majakalta ja aallonmurtajalta käsin.

Koska olimme joka tapauksessa saavuttaneet pitkän pohjoisen matkamme etäisimmän pisteen, jonka länsipuolella oli vain Jäämerta ja Siperiaa, ja koska meillä ei ollut enää käytettävissä päiviä matkustaaksemme Varangin niemimaan pohjoisrannikolle, päätimme syödä hyvät ja kalliit poropihvit vuoreijalaisessa ravintolassa. Valastakin olisi näköjään ollut tarjolla, mutta eettisistä syistä jätimme väliin.

Paluumatkalla kävimme vielä kahvilla Vesisaaren keskustassa. Hanoista olisi saanut kveenipanimon oluita, joilla oli sellaisia nimiä kuin Kaamos ja Herrä Hummala. Veljeni käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta minä ratissa olijana en kaljaan kajonnut. Vuononpohjassa kävimme vielä marketissa ostoksilla ja ajoimme sitten Nuorgamiin. 

Seurailimme sitten Tenojokea aina Utsjoen taajamaan saakka, jonka lähellä yövyimme. Hyttyset olivat jo ilmaantuneet Suomen Lapin pohjoisimpiinkin osiin ja ärhäköitä yöaikaan. Meillä oli majapaikkanamme saksalaisilta säästynyt vanha hirsimökki. Tenojoen yllä lepatteli pikkulokkeja hyönteisjahdissa.