Grenoblesta lähdimme pohjoiseen, Chambéryn ja Annecyn kautta Sveitsin puolelle Geneveen. Paikoitimme auton Plainpalais'lle ja käveleskelimme sieltä verkkaisesti kuumia katuja pitkin Rhônen jokisuuhun. Istuimme jäätelöllä ja kahvilla Rousseaunsaaressa. Katselimme kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja paikalla viihtynyttä punakaulahanhea, joka lienee jostain lintutarhasta. Kävimme kirjatorilla.
Jatkoimme sitten Genevejärven maisemallista rantareittiä pitkin kohti Lausannea. Lausannen laitamilla Lutryssä kävimme rantaravintolassa syömässä pizzat ja sitten ostarilla hankkimassa piknik-aineksia tarkoituksenamme etsiä sama Genevejärven pikkukylän ranta, jossa pysähdyimme syksyllä 2021 ja olimme onnellisia. Silloin jatkoimme sieltä edelleen Montreux'hön, jossa pidimme isomman pysäkin Mannerheimin muistomerkillä ja puistossa.
Löysimme paikan helposti, koska olin silloin pari vuotta sitten valokuvasta bongannut sillä kohdalla olevan junaseisakkeen nimen: Épesses. Pysäkin yläpuolella maantien varressa on muutama parkkipaikka ja sinne saimme ongelmitta tällätyksi auton. Sitten alikulun ja mainitun rautatiepysäkin kautta alas rannalle. Syksyllä siellä oli ollut vain yksi viileää uhmannut nainen uimassa, mutta nyt ranta oli vähän kiusallisen täynnä väkeä - ei sentään niin täynnä kuin Lutryssä tai muilla isommilla rantapaikoilla.
Kun Sveitsissä oltiin, puolisoni halusi myös vuoristomaisemia. Edelliskerralla ajoimme Montreux'stä ranskankielisen Valais'n kantonin uljaiden vuoristomaisemien kautta Aostanlaaksoon, ja vaikka pidimmekin suuresti sekä siitä tiestä että Aostan yläpuolisella rinteellä olleesta hotellistamme, olimme tällä kertaa matkalla toiseen suuntaan ja halusimme nähdä enemmän saksankielistä Sveitsiä, joten ehdotin Bernin kantonin vuoristo-osia.
Käännyimme siis järveltä suoraan ylös vuorille - välillä pienen vuokra-Fiatin hevosvoimia rääkäten - ja etenimme pikkuteitä pitkin halki ensin ranskan- ja sitten saksankielisten maaseutukylien. Saimme mitä halusimme: niittyjä, kylien keskellä olevia suihkulähteitä, lehmänkellojen kilkahtelua iltausvassa. Eräällä laitumella vastaan tuli vieläpä erikoinen näky, kun edessämme äkkiä laidunsi lauma biisoneja. Tosin jossain kohtaa matkan varrella laitumella oli myös alpakoita. Yöksi päädyimme Herzogenbuchseehen ja italiankielisen perheen omistamaan ravintola-majataloon, jossa ruoka ja olut olivat kunnollisia.
Olimme tulleet skipanneeksi Bernin kaupungin ajoituksellisista syistä - sekä siksi, ettei siellä ollut illalla tarjolla yhtäkään majoituspaikkaa alle 200 euron, kun taas Herzogenbuchseen majatalo meni ihan mukavasti alle itsellemme asettamamme kattohinnan. Niinpä suuntasimme seuraavana päivänä kohti Sveitsin suurinta kaupunkia Zürichiä. Ei kuitenkaan edelleenkään valtateitä pitkin, vaan pikkuteitä, jotka polveilivat Aargaun kantonin pikkukaupunkien sekä niiden väliin jäävän maaseudun ja metsien kautta: Safenwil, Lenzburg, Dottikon, Wohlen ja Bremgarten ennen laskeutumista kohti Züriseetä ja Zürichin kaupunkia. Bremgartenissa kävimme metsässä. Taivaalla kaarteli hiiri-, haara- ja isohaarahaukkoja; metsässä ajanjakson yleisestä vaisuudesta huolimatta oli liikkeellä etelänpuukiipijöitä, tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia.
Zürichiin saapuessamme ihmettelimme, mihin ihmeen Sodomaan ja Gomorraan olimme päätyneet. Meno oli kuin maailmanlopun edellä. Väki hillui sekä päihteissä että päihteittä - olipa osa bileväestä tuonut lapsensakin mukaan. Vähitellen meille selvisi, että olimme sattuneet Zürichiin samaan aikaan, kun siellä oli käynnissä Euroopan suurimpana teknotapahtumana mainostettu Street Parade. Järven rantaan ei kannattanut oikeastaan edes yrittää ja sinne johtanut kävelykatu oli täynnä kuin Mumbain raitti. Mutta koska Sveitsissä oltiin, kaikki oli kuitenkin järjestetty huolellisesti ja väki käyttäytyi ihmeen ihmisiksi. Rumaa örvellystä ei näkynyt, ainakaan julkisimmilla paikoilla - känniväkivallasta puhumattakaan. Suomessa olisi epäilemättä käynyt toisin. Teknoväki tosin suosiikin hieman eri päihteitä kuin rähinäviinaa.
Kävimme Pietarinkirkossa, kirjakaupassa ja söimme matkamme kalleimman aterian italialaisessa ravintolassa vanhassakaupungissa. Vaikka elintarvikkeet ruokakaupoissa ovat jopa Sveitsissä edullisempia kuin Suomessa (asia, joka on muuttunut vasta viime vuosina), ravintolassa syöminen ja juominen on Suomen hinnoissa eli sellaisissa, että keskiluokkainen ihminen voi sitä tehdä vain harvoin. Aloimme kaivata edullisen hintatason Italiaan. Edessä olisi kuitenkin vielä lisää alppimaita ennen vuorilta laskeutumista.
Zürichiläisen parkkihallin taustamusiikkina oli jodlausta - kontrastiksi yläpuolisilla kaduilla jumputtavaan teknoon. Kaupungista ulos päästyämme käytimme jälleen maisemareittejä valtateiden sijaan ja saavuimme Sankt-Gallenin kantoniin Eschenbachissa, jatkoimme sieltä Nesslaun ja Wildhaus-Alt-Sankt-Johannin kautta Gamsiin ja Buchsiin, josta rajajoen yli Liechtensteiniin. Tuolla Alt-Sankt-Johannin ja Gamsin seuduilla oli erityisen sievät maisemat. Kylät itsessään aika uneliaita, joskin paikallinen ampumakerho näytti olevan (miesväestön) sosiaalisen elämän keskus.
Liechtensteiniin saavuimme Schaanin kautta ja ajoimme Vaduzin keskustaan. Elämää ei aluksi näyttänyt olevan missään. Ainoa ravintola, jossa oli väkeä, piti sisällään yksityistilaisuutta, joten ulkopuoliset eivät sinne päässeet. Lopulta syy selvisi musiikin ääniä seuraamalla: lähellä raatihuoneentoria oli kesätapahtuma, jossa ilmeisesti merkittävä osa Liechtensteinin väestöstä - ainakin keski-ikäisestä ja vanhemmasta väestä - litki olutta ja söi makkaraa humppaorkesterin pauhatessa taustalla keinahtelevia schlagereita. Puolisoni ei ole yleisesti ottaen innostunut makkarasta, oluesta sen enempää kuin perinnemusiikistakaan, minkä lisäksi olut ja makkara olisi pitänyt tilata jonkin kännykkä-äppin kautta, joten ainoa muu auki oleva vaihtoehtomme oli turkkilaisen pitämä pizzeria - varmaankin Norjan jälkeen kallein, jonka elämässäni olen kokenut.
Auringon painuessa vuorten taa ajoimme Liechtensteinin pohjoiskärkeen ja sieltä edelleen Itävaltaan. Tulin huomanneeksi siinä yhteydessä, että Liechtensteinissa on itse asiassa kaupungin lisäksi useampia kyliä ja kunnolla luontoakin. Pitänee joskus käydä siellä metsässä ja avata maalle oma lintulista - olen jättänyt monet kääpiövaltiot listaamatta siksi, etten ole nähnyt niissä mitään sellaista lajia, jota en olisi nähnyt isommassa naapurimaassa, ja jotta Euroopan-listani mahtuisi edelleen printattuna vaaka-A4:lle. Nytkin tekee tiukkaa.
Ensimmäinen kaupunki Itävallan puolella oli Feldkirch ja pian sen jälkeen tuli pimeää, joten Vorarlbergin maisemat jäivät pääosin näkemättä. Majapaikkamme oli fantastisen mukava perhehotelli Tirolin puolella Sankt-Anton am Arlbergissä. Hotellia pyörittävä perhe oli hyviä ihmisiä ja heidän koiransa ihastui puolisooni. Mahtaako koskaan toipua erosta. Meillä oli pikkuinen huone, mutta tilava terassi, josta oli näköala vuoristopurolle ja Vallugan rinteille.
Oli helposti pääteltävissä, että Sankt-Anton on pääasiallisesti talvisesonkikaupunki. Kävelimme aamulla sen päästä päähän ja havaitsimme, että enemmistö hotelleista ja majataloista oli suljettuina. Kesäsesonkikin oli toki tuonut kylään jonkin verran retkeilijöitä ja vuoriston kesästä nauttijoita, me mukaan lukien. Tiklejä pyöri kaupungin laidoilla ja pähkinähakki lepatteli ohi kuusimetsän suuntaan. Iloksemme havaitsimme myös, että Itävallan hintataso oli selvästi Sveitsiä alempi.
Matkamme jatkui Sankt-Antonista tirolilaisten alppimaisemien ja idyllisten kylien kautta Pohjois-Tirolin pääkaupunkiin Innsbruckiin, joka sai toimia puolisolleni esimerkkinä isommasta itävaltalaiskaupungista. Hän tykästyi sen viboihin nopeasti, etenkin kun heti parkkihallimme yläpuolella sattui olemaan häntä miellyttänyt basaari. Olimme lähinnä Innenstadtissa ja Innjoen varsilla. Jokunen kauppa tsekattiin, kahvia juotiin.
Sitten tien päälle uusien vuoriharjanteiden yli kohti Brennersolaa ja Vipitenon eli Sterzingin kylää Italian puolella Tirolia halkovaa valtionrajaa. Siitä tämän matkakertomuksen kolmannessa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti