Etiopialaiset tarkkailevat herkeämättä toisiaan, ulkomaalaisista puhumattakaan, havaitakseen ja lukiakseen merkkejä, koska täällä mitään ei koskaan sanota suoraan, vaan viestit pitää lukea rivien välistä. Etiopialaisen ja suomalaisen kohtaamisessa molempien onkin usein hyvin vaikeaa saada itsensä ymmärretyksi. Jos sanoo yhtä, se ymmärretään toisena. Vähintäänkin etiopialainen olettaa automaattisesti, että se, mitä on sanottu, on vain osa sanomasta, vihje, jonka perusteella olennainen sanoma - joka aina jätetään sanomatta - pitää yrittää päätellä. Taipumus ylitulkita kaikki johtaa lopulta siihen, että ulkomaalaisetkin alkavat varoa kaikkea sanomistaan.
Etiopialaiseen kulttuuriin kuuluu myös lähtökohtainen muutosvastaisuus, jonka sovellusta on oikeastaan sekin, että jos jokin asia lopulta muutetaan, niin se muutetaan kokonaan. Näyttää siltä, että etiopialainen ei voi ymmärtää, miksi joku haluaisi vaihtelua - sitä, että yhtenä päivänä tehdään yhtä ja toisena toista, eikä se tarkoita että se ensimmäisen päivän tekeminen on huonompaa kuin toisen. Tapasin joskus viime vuoden lopulla Debre Zeitissä nuoren keskieurooppalaisen antropologitytön, joka selitti asiaa viisaasti toteamalla, että meillä länsimaissa ei ymmärretä sitä, että etiopialainen ajantaju on syklinen: Päivien on tarkoitus seurata toisiaan samanlaisina. Siksi myöskään ei välttämättä kannata tehdä tänään sitä, minkä voi jättää huomiseenkin, koska huominen on päivänä uusi kopio tämänpäiväisestä ja kenties asian tekeminen silloin onnistuukin paremmin kuin olisi onnistunut tänään, jolloin se ei sitäpaitsi vielä ollut täysin välttämätöntä.
Kerran kehuin taloudenhoitajattareni hyvää spagettia ja siitä seurasi, että kolmena seuraavana päivänä oli spagettia. Kun sitten erehdyin sanomaan, että eikö seuraavana päivänä voisi olla jotain muuta, tämä ymmärrettiin, että "ei enää koskaan spagettia", mikä ei ollut tarkoitus. Siinä on jotain kulttuurista, kun älykäs ja kohtuullisen kielitaitoinenkin ihminen ei tunnu havaitsevan mitään mielekästä siinä, että joskus vaihtelulla on itseisarvoinen merkitys. Ehkäpä se johtuu siitä, että me lineaariset länsimaalaiset ikävystymme liian nopeasti samanlaisina toistuviin päiviin. Turhamaisuudessamme ja ikuisessa seikkailujen kaipuussa haluamme aina jotain uutta emmekä ymmärrä tyytyä siihen, mitä meillä on.
Kuitenkin lineaariset länsimaalaiset ovat jo muutamien vuosisatojen ajan olleet maailman teknologisen kehityksen johdossa. Sitä ennen he elivät keskiajan muutosvastaisuutta. Silloin läntisessä Euraasiassa teknologiaa ja innovaatioita veivät eteenpäin kärsimättömät arabit, jotka purjehtivat ja vaelsivat Intian valtameren rannikoita myöten Indonesiaan ja Madagaskarille saakka. Sitten lineaariset länsimaalaiset, joiden oli hankalaa kulkea silkkitietä Kiinaan, purjehtivat läntisten valtamerten taa ja alkoivat tehdä löytöretkiä. Jo ennen näitä Kiinalla olisi ollut teknologinen osaaminen valloittaa Amerikka ja Afrikka, mutta amiraali Cheng Hen seikkailujen jälkeen Kiina lopetti löytöretket ja sulkeutuikin vuosisadoiksi, laajeten tosin mantereisesti Sisä-Aasiaan. Uusien asioiden löytäminen koettiin hovissa uhaksi, koska Kiinassahan oli jo kaikki.
Kerron toisenkin esimerkin. Joulun ajan nimissä erehdyin antamaan kasan pieniä kolikoita lähikatuni varrella odottaneelle kurjalle pienelle kerjäläistytölle. Tämä ei todellakaan jäänyt huomaamatta - Etiopiassa kun kaikkialla on silmiä ja korvia tarkkailemassa toisten ihmisten tekemisiä ja viestejä. Niinpä seuraavana päivänä oli samalle pienelle kadunpätkälle asennettu viisi toinen toistaan surkeampaa pikkulasta, ja pensasaidan nurkassa kyttäsi heidän toimintaansa valvova vanhempi nainen. Tähän se ei jäänyt vaan lapset vielä kaiken lisäksi parkuivat sydäntäsärkevästi, kun en antanut rahaa. Tätä toistui parin päivän ajan. Sen jälkeen lapset oli vedetty pois eikä heitä sen koommin näkynyt. Heille löytyi kai tuottoisampaa käyttöä jostain muualta.
Ajoittain kyynisessä mielessäni herää kysymys, mitä kaikkea etiopialaiset voisivat saada aikaan omissa elämissään, jos kaikki kerjäämiseen käytetty luovuus ja innovatiivisuus käytettäisiinkin johonkin tuottoisaan työhön tai voittoa tuottavaan yrittämiseen. Entä jos etiopialaiset lahjakkaat nuoret naiset voisivat avata pienyrityksiä ja tuottaa kotimaassa niitä tavaroita, jotka nykyisin tuodaan Kiinasta, ja niitä palveluja, joita ilman etiopialaiset elävät, sen sijaan, että joutuvat piikomaan Persianlahdella tai tehtailemaan yhä lisää köyhiä lapsia hellojensa ääressä? Entä jos lahjakkaat nuoret miehet, sen sijaan että notkuvat toimettomina kaduilla ja ilotaloissa haaveilemassa turvapaikan hakemisesta, voisivat tuottaa edullisesti tavaroita ja palveluita, jotka nykyisin teetetään kiinalaisilla ja rahoitutetaan länsimaiden tukirahoin? Toisaalta, jos vaikka internet vapautettaisiin, niin tukkisivatko etiopialaiset heti länsimaalaisten sähköpostit nigerialaisilla ketjukirjeillä?
Jos pyörä on vuosikymmenten varrella muuttunut neliskanttiseksi, se kannattaisi ehkä aika ajoin keksiä uudelleen. Jos kaikesta keskittämisestä ja ylhäältä johtamisesta huolimatta asiat eivät edisty niin kuin yhteiskuntainsinöörit toivovat, niin kannattaisi ehkä sittenkin sallia rönsyjen ja kukkien kasvaminen. Eikö evoluutiokin toimi niin, että paljon rönsyjä kasvaa kaikkiin suuntiin ja niistä menestyksellisimmät sitten menestyvät, kun taas epäonnistuneet tai vain epäonniset ratkaisut kuihtuvat tai vaihtavat alaa? Mutta eihän toki. Jos kaikkien kukkien antaisi kukkia, niin nehän kasvaisivat keskelle sitä uljasta lineaarista tietä, joka on määritetty kulkemaan ikuisesti kohti vuosituhattavoitteita, ja silloin tuo tie suorastaan rämettyisi kukista.
Mikä pahempaa, kehitysmaiden auttamiseksi hartiavoimin töitä paiskivat länsimaalaiset asiantuntijat näyttävät omaksuneen syklisen elämänasenteen, jossa päivä seuraa toistaan samanlaisena, vaikka kuinka olisi määritetty lineaarisia tiekarttoja ylhäältä johdetusti. Pahinta ovat rönsyjen salliminen tai pyörän keksiminen uudestaan. Kaikki on aina juuri nyt täsmälleen parhaalla mahdollisella, ainoalla oikealla tiellä, jota ei saa horjuttaa. Kukaan ei ole muistanut huomauttaa, että jos kaikki tosiaan puhaltavat yhteen hiileen, se hiili varmaankin sammuu ja kaikki puhaltaminen menee hukkaan. Hiili saattaa hehkua vähän paremmin saadessaan lisää happea, mutta tämän jälkeen tekohappea ei voi lisätä ikuisesti, tai ainakaan sillä ei ole toivottua vaikutusta, koska hiilen palaminen riippuu paljosta muustakin kuin ilmavirran tuomasta hapesta.
Kehitysyhteistyöstä on vuosikymmenten mittaan usein tullut kuin suuri pumppuasema. Joidenkin mielestä kyse on vain siitä, kuinka paljon rahaa saadaan pumpattua rikkaiden maiden veronmaksajien taskuista kehitysmaihin, mieluiten mahdollisimman harvojen ja sitäkin suurempien pumppujen kautta. Kaikki kulminoituu siihen, kuinka suuri ja hieno pumppu on, kuinka paljon sen rattaita rasvataan ja kuinka virtaviivaisesti ja yhdenmukaisesti kaikki sinne rahaansa kaatavat, jotta rahaa saataisiin palamaan enemmän. Tarvitaan paljon suuria kansainvälisiä pumppukokouksia viiden tähden hotelleissa ja paljon mannertenvälistä lentämistä ykkösluokissa, jotta pumpputeknikot voivat väitellä rasvaustavoista ja siitä, millä nimellä pumppuasemaa kutsuttaisiin tänään, koska se kuitenkin vaihtaa nimeään aika ajoin. Suuri on kaunista ja näin tavoitteita voidaan ikuisesti lähestyä pitkällä tiellä, joka ainaisesti etenee. Se ei voi koskaan perääntyä, joskus se vain kääntyy 180 astetta ja etenee edelleen.
Mennäänpä kuitenkin toiseen asiaan. Olen jo vuosikausien ajan ottanut pieneksi henkilökohtaiseksi missiokseni tehdä eräänlaista kehitysapua omilla rahoillani ja yksityisellä ajallani. Tosin en kutsu sitä kehitysavuksi, vaan investoinneiksi. Mitkään voimani ja rahani eivät riitä siihen, että nostan kuopista kaikkein kurjimpia. Sen sijaan jos kohdennan investointini oikein ja lupaaviin kohteisiin, joissa pieni tuki, kuten koroton laina tai muutaman kontaktin järjestäminen, voi saada aikaan suuria, se koituu myös minun edukseni. Tänäkin päivänä tunnen päivittäistä iloa ja ylpeyttä siitä, että maailmalla vaikuttaa jo useita investointieni kohteita ja kaikki he ovat näyttäneet menestyneen loistavasti valitsemillaan teillä. En muista yhtään tällaista investointia, joka olisi mennyt hukkaan, enkä usko kyseen olevan amnesiasta. En muista ainuttakaan tällaista lainaa, josta en tietäisi, että se on jo maksettu tai tulossa maksetuksi takaisin.
Kun investoi aikaansa tai rahaansa suuriin koneistoihin, hyvät työt eivät koskaan jää rankaisematta ja rahan ruikutus vain yltyy. Kun investoi hyviin yksilöihin, kaikki tulee takaisin moninkertaisena. En ymmärrä alkuunkaan, miksi joidenkin mielestä sana "investointi" on kylmä ja kova, ja sen tilalle pitäisi saada jotain lämmintä ja pehmeää. Minä ainakin olisin paljon onnellisempi ja ihmisarvoisempi jos joku pitäisi minua kannattavana investointina kuin jos joku pitää minua kerjäläisenä, jota pitää auttaa säälistä tai siksi, että "mitä muut sanoisivat". Mieluummin ottaisin apurahani ja palkkani joltain, joka uskoo minuun ja siihen mitä teen, ja varmistaisin tuottavani odotuksille myös katetta, kuin seisoisin tumput suorana ja säkki auki jonkin valtavan pumppuaseman raharuiskun alla uskotellen itselleni, että se on ihmisoikeuteni tai "saavutettu etu".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti