Olin lauantaista tiistai-iltaan Etiopian pienessä naapurimaassa Punaisenmeren rannalla. Džibuti (ransk. Djibouti) on pikkuvaltio, vaikka onkin pinta-alaltaan Belgian kokoluokkaa. Asukkaita ei ole kuin puoli miljoonaa, näistä valtaosa pääkaupungissa Džibutissa. Pääkaupunki sijaitsee Džibutiin työntyvän merenlahden etelänpuoleisella rannalla, jossa on myös suurin osa väestöstä. Pohjoisrannalla vastapäätä Džibutin kaupunkia on maan toinen kaupunki, jolla oli minkäänlaista historiallista merkitystä, Obok. Ranska osti aikoinaan Obokin kauppatukikohdakseen paikallisilta sulttaaneilta vuonna 1862, mutta siirsi jo pian tukikohtansa lahden toiselle puolelle Džibutiin, perustaen siirtomaan nimeltä Ranskan Somalimaa jatkoksi Brittiläiselle Somalimaalle (nykyinen Somalimaa) ja Italian Somalimaalle (nykyinen muu Somalia).
Džibutin pääväestö koostuu somaleista, tarkemmin sanottuna näiden pohjoisimmasta heimosta issoista. Somaleja on Džibutin väestöstä kolme neljännestä, kun taas viimeinen vajaa neljännes koostuu paimentolaisista afareista, jotka asuttavat suurinta osaa Džibutin karusta ja harvaan asutusta sisämaasta. Lisäksi maassa on tuntemattomia mutta varsin suuria määriä vierastyöläisiä ja pakolaisia kaikista kolmesta köyhästä naapurimaasta: Etiopiasta, Eritreasta ja Somaliasta. Nämä myös käyttävät Džibutia astinlautana yrittäessään seuraavaksi veneillä Jemeniin ja sieltä rikkaampiin arabimaihin tai Eurooppaan.
Melkein kaikki somalit ja afarit ovat sunnimuslimeja, mutta Džibutin kaupungissa myös kristinuskolla on näkyvä rooli, sillä maassa on paljon länsimaisia sotilaita ja etiopialaisia siirtotyöläisiä. Ranskalla on maassa suurin Ranskan ulkopuolinen sotilastukikohtansa, jossa on yli 3000 sotilasta. Koko itsenäisyytensä ajan Džibuti on käytännössä delegoinut maanpuolustuksensa Ranskalle, sillä Džibutin oma armeija käsittää vain 5000 varsin heikosti varustettua sotilasta. Myös Yhdysvaltain johtama terrorisminvastainen liittouma on perustanut Džibutiin puolet pienemmän tukikohtansa Camp Lemonierin, josta käsin liittouma johtaa operaatioitaan Afrikan Sarven ja osin Jemeninkin alueille. Koska Džibuti on henkeen ja vereen kauppakaupunki, siellä on myös vanhoja siirtokuntia arabeja, intialaisia, kreikkalaisia ja sekalaisia entisiä merirosvoja ja seikkailijoita.
Kaupungissa vallitsee merkillinen mutta viehättävä tunnelma, sillä se on yhtäaikaisesti yhdistelmä Afrikkaa, Arabiaa ja Ranskaa, perinteistä somalikulttuuria, Dubain jäljittelyä ja ranskalaista siirtomaavaikutusta. Džibutin kaupungin vanhat osat basaareineen, kahviloineen ja erinomaisine kalaravintoloineen ovat tunnelmaltaan miellyttäviä, rauhallisia ja merellisiä, tuoden todellakin mieleen Corto Maltesen maailman.
Koko Džibutin valtion olemassaolon perusta ja sen ylivoimaisesti suurin rahasampo ja työllistäjä on Džibutin satama. Tämän sataman kautta tulee suurin osa Etiopian tuonnista ja sen kautta myös lähtee suurin osa Etiopian vaatimattomasta viennistä. Tämä satama on siis portti edelleen varsin sulkeutuneen Etiopian ja muun maailman välillä. Tavaravirtojen lisäksi Džibuti on porttina myös valuuttavirroille, sillä siellä toimivat lukuisat kansainväliset pankit, joiden toiminta Etiopiassa ei ole mahdollista ylenpalttisen valtiojohtoisuuden vuoksi, ja Somaliassa se olisi liian riskialtista. Myös islamilainen rahansiirtojärjestelmä hawala kukoistaa Džibutissa, kuten tosin myös Etiopiassa ja Somaliassa.
Džibuti sijaitsee toisella puolella Punaisenmeren Intian valtamerestä erottavaa salmea, Mandibin porttia eli Bab al-Mandibia, jonka toisella puolella on Jemen. Kunnianhimoisimmissa skenaarioissa Džibuti ja Jemen ovat suunnitelleet valtavaa siltaa salmen yli yhdistämään Afrikkaa ja Arabiaa. Koska Bab al-Mandibin kautta kulkee hyvin suuri osa maailman rahtilaivaliikenteestä ja varsinkin öljytankkereista, on ymmärrettävää, miksi niin monet ulkovallat haluavat jalansijan Džibutista. Onhan tämä pikkuvaltio käytännössä ainoa rauhallinen ja vakaa mutta samalla taloudellisesti vapaa vyöhyke muuten niin epävakaalla Afrikan Sarven alueella.
Džibuti on halunnut nousta "Afrikan Dubaiksi" ja jäljitellyt monessa hyvässä asiassa Persianlahden menestystarinoita, kuitenkaan yltämättä lähellekään samaa tasoa. Afrikkalaiseksi paikaksi yritys on kuitenkin ollut hyvä. Verrattuna kaikkiin naapurimaihinsa Džibuti suorastaan huokuu vapautta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, jossa infrastruktuuri, tieverkosto ja jopa julkinen liikenne on pantu kuntoon. Ikävä kyllä Džibutia vaivaa silti Afrikan Sarvelle luonteenomainen tehottomuus. Suurin osa maan miesväestöä on iltapäivästä lähtien työkyvytöntä, keskittyen khat-huumeen pureskeluun. Khat tulee pääosin Etiopiasta ja sillä on vakavia kansanterveydellisiä ja kansantaloudellisia haittavaikutuksia koko Afrikan Sarven alueella sekä myös Arabian puolella Jemenissä. Miesten pureskellessa khattia ja polttaessa tupakkaa naiset tekevät raskaat työt.
Džibutin sisämaa on karua aavikkoa, joskin pohjoisessa on vielä jäljellä muutama metsäsaareke, joissa elää maan endeeminen frankoliinilaji. Jostain syystä tälle lajille on annettu suomenkielinen nimi somalianmetsäfrankoliini, vaikka laji elää ainoastaan Džibutissa, ei siis Somaliassa. Džibutin sisäosissa sijaitsee myös Assalin suolajärvi, joka on Afrikan matalin, syvimmällä merenpinnan alapuolella sijaitseva kohta, verrattavissa siis Kuolleeseenmereen. Džibuti sijaitsee Hautavajoamassa ja on vulkaanista, seismisesti hyvin aktiivista maaperää.
Punainenmeri sen sijaan kuhisee elämää. Džibutin koralliriutat ovat hyviä sukelluskohteita ja tähän aikaan vuodesta lahdella voi uida valashaiden, maailman suurimpien kalojen, kanssa. Muitakin haita on runsaasti. Söin eräänä iltana elämäni parhaan kala-aterian, itse asiassa hainlihaa, kalaravintolassa nimeltä "Paholaisrausku", jossa oli kuvankaunis somalitarjoilijatar, ja jossa sai myös vesipiippua. Tapaus vain nosti ikävää, jota koen Libanonia kohtaan. Itse asiassa Džibutin kaupungista tuli jotenkin oudosti mieleen Etelä-Libanonin rantakaupunki Tyros. Hieman rapautunut merellinen kaupunki, jossa on tunnelmallinen liberaali pieni keskusta suqeineen, tavernoineen ja kalaravintoloineen mutta keskustan ulkopuolella köyhyyttä ja konservatiivista kulttuuria.
Džibuti olisi selvästikin otollinen matkakohde lintuharrastajille, sillä se on pieni turvallinen vyöhyke muuten niin epävakaalla alueella. Erityisen runsas on Džibutissa rantalinnusto, joka koostuu Punaisenmeren omista lokki- ja merilintulajeista, Intian valtameren trooppisista merilinnuista, runsaina esiintyvistä palearktisista kahlaajista, lokeista ja tiiroista sekä afrikkalaisista kahlaajista ja haikaroista. Lajisto on aivan erilailla painottunutta kuin Etiopian hautavajoamajärvien rannoilla, sillä Džibutissa on tarjolla nimenomaan Punaisenmeren merilintuja, kuten valkosilmälokkeja, nokilokkeja ja ruskosuulia, sekä merenrantakahlaajia, kuten rantakurveja, luolakahlaajia, aavikko- ja ylänkötyllejä, karikukkoja ja pulmussirrejä. Haikaroista riuttahaikara ja varjostajahaikara ovat silmiinpistävän yleisiä.
Džibutin kaupunkilinnustoa hallitsevat vierasperäiset lajit: intianvarikset, pulut ja varpuset. Intianvaris tuotiin tänne aikanaan Ranskan siirtomaavallan puhtaanapitolaitoksen toimesta Intiasta ja se on sittemmin lisääntynyt rajoittamattomasti aiheuttaen sivutoimisena pesärosvona tuhoa paikallislajistolle.
Džibutin pääväestö koostuu somaleista, tarkemmin sanottuna näiden pohjoisimmasta heimosta issoista. Somaleja on Džibutin väestöstä kolme neljännestä, kun taas viimeinen vajaa neljännes koostuu paimentolaisista afareista, jotka asuttavat suurinta osaa Džibutin karusta ja harvaan asutusta sisämaasta. Lisäksi maassa on tuntemattomia mutta varsin suuria määriä vierastyöläisiä ja pakolaisia kaikista kolmesta köyhästä naapurimaasta: Etiopiasta, Eritreasta ja Somaliasta. Nämä myös käyttävät Džibutia astinlautana yrittäessään seuraavaksi veneillä Jemeniin ja sieltä rikkaampiin arabimaihin tai Eurooppaan.
Melkein kaikki somalit ja afarit ovat sunnimuslimeja, mutta Džibutin kaupungissa myös kristinuskolla on näkyvä rooli, sillä maassa on paljon länsimaisia sotilaita ja etiopialaisia siirtotyöläisiä. Ranskalla on maassa suurin Ranskan ulkopuolinen sotilastukikohtansa, jossa on yli 3000 sotilasta. Koko itsenäisyytensä ajan Džibuti on käytännössä delegoinut maanpuolustuksensa Ranskalle, sillä Džibutin oma armeija käsittää vain 5000 varsin heikosti varustettua sotilasta. Myös Yhdysvaltain johtama terrorisminvastainen liittouma on perustanut Džibutiin puolet pienemmän tukikohtansa Camp Lemonierin, josta käsin liittouma johtaa operaatioitaan Afrikan Sarven ja osin Jemeninkin alueille. Koska Džibuti on henkeen ja vereen kauppakaupunki, siellä on myös vanhoja siirtokuntia arabeja, intialaisia, kreikkalaisia ja sekalaisia entisiä merirosvoja ja seikkailijoita.
Kaupungissa vallitsee merkillinen mutta viehättävä tunnelma, sillä se on yhtäaikaisesti yhdistelmä Afrikkaa, Arabiaa ja Ranskaa, perinteistä somalikulttuuria, Dubain jäljittelyä ja ranskalaista siirtomaavaikutusta. Džibutin kaupungin vanhat osat basaareineen, kahviloineen ja erinomaisine kalaravintoloineen ovat tunnelmaltaan miellyttäviä, rauhallisia ja merellisiä, tuoden todellakin mieleen Corto Maltesen maailman.
Koko Džibutin valtion olemassaolon perusta ja sen ylivoimaisesti suurin rahasampo ja työllistäjä on Džibutin satama. Tämän sataman kautta tulee suurin osa Etiopian tuonnista ja sen kautta myös lähtee suurin osa Etiopian vaatimattomasta viennistä. Tämä satama on siis portti edelleen varsin sulkeutuneen Etiopian ja muun maailman välillä. Tavaravirtojen lisäksi Džibuti on porttina myös valuuttavirroille, sillä siellä toimivat lukuisat kansainväliset pankit, joiden toiminta Etiopiassa ei ole mahdollista ylenpalttisen valtiojohtoisuuden vuoksi, ja Somaliassa se olisi liian riskialtista. Myös islamilainen rahansiirtojärjestelmä hawala kukoistaa Džibutissa, kuten tosin myös Etiopiassa ja Somaliassa.
Džibuti sijaitsee toisella puolella Punaisenmeren Intian valtamerestä erottavaa salmea, Mandibin porttia eli Bab al-Mandibia, jonka toisella puolella on Jemen. Kunnianhimoisimmissa skenaarioissa Džibuti ja Jemen ovat suunnitelleet valtavaa siltaa salmen yli yhdistämään Afrikkaa ja Arabiaa. Koska Bab al-Mandibin kautta kulkee hyvin suuri osa maailman rahtilaivaliikenteestä ja varsinkin öljytankkereista, on ymmärrettävää, miksi niin monet ulkovallat haluavat jalansijan Džibutista. Onhan tämä pikkuvaltio käytännössä ainoa rauhallinen ja vakaa mutta samalla taloudellisesti vapaa vyöhyke muuten niin epävakaalla Afrikan Sarven alueella.
Džibuti on halunnut nousta "Afrikan Dubaiksi" ja jäljitellyt monessa hyvässä asiassa Persianlahden menestystarinoita, kuitenkaan yltämättä lähellekään samaa tasoa. Afrikkalaiseksi paikaksi yritys on kuitenkin ollut hyvä. Verrattuna kaikkiin naapurimaihinsa Džibuti suorastaan huokuu vapautta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, jossa infrastruktuuri, tieverkosto ja jopa julkinen liikenne on pantu kuntoon. Ikävä kyllä Džibutia vaivaa silti Afrikan Sarvelle luonteenomainen tehottomuus. Suurin osa maan miesväestöä on iltapäivästä lähtien työkyvytöntä, keskittyen khat-huumeen pureskeluun. Khat tulee pääosin Etiopiasta ja sillä on vakavia kansanterveydellisiä ja kansantaloudellisia haittavaikutuksia koko Afrikan Sarven alueella sekä myös Arabian puolella Jemenissä. Miesten pureskellessa khattia ja polttaessa tupakkaa naiset tekevät raskaat työt.
Džibutin sisämaa on karua aavikkoa, joskin pohjoisessa on vielä jäljellä muutama metsäsaareke, joissa elää maan endeeminen frankoliinilaji. Jostain syystä tälle lajille on annettu suomenkielinen nimi somalianmetsäfrankoliini, vaikka laji elää ainoastaan Džibutissa, ei siis Somaliassa. Džibutin sisäosissa sijaitsee myös Assalin suolajärvi, joka on Afrikan matalin, syvimmällä merenpinnan alapuolella sijaitseva kohta, verrattavissa siis Kuolleeseenmereen. Džibuti sijaitsee Hautavajoamassa ja on vulkaanista, seismisesti hyvin aktiivista maaperää.
Punainenmeri sen sijaan kuhisee elämää. Džibutin koralliriutat ovat hyviä sukelluskohteita ja tähän aikaan vuodesta lahdella voi uida valashaiden, maailman suurimpien kalojen, kanssa. Muitakin haita on runsaasti. Söin eräänä iltana elämäni parhaan kala-aterian, itse asiassa hainlihaa, kalaravintolassa nimeltä "Paholaisrausku", jossa oli kuvankaunis somalitarjoilijatar, ja jossa sai myös vesipiippua. Tapaus vain nosti ikävää, jota koen Libanonia kohtaan. Itse asiassa Džibutin kaupungista tuli jotenkin oudosti mieleen Etelä-Libanonin rantakaupunki Tyros. Hieman rapautunut merellinen kaupunki, jossa on tunnelmallinen liberaali pieni keskusta suqeineen, tavernoineen ja kalaravintoloineen mutta keskustan ulkopuolella köyhyyttä ja konservatiivista kulttuuria.
Džibuti olisi selvästikin otollinen matkakohde lintuharrastajille, sillä se on pieni turvallinen vyöhyke muuten niin epävakaalla alueella. Erityisen runsas on Džibutissa rantalinnusto, joka koostuu Punaisenmeren omista lokki- ja merilintulajeista, Intian valtameren trooppisista merilinnuista, runsaina esiintyvistä palearktisista kahlaajista, lokeista ja tiiroista sekä afrikkalaisista kahlaajista ja haikaroista. Lajisto on aivan erilailla painottunutta kuin Etiopian hautavajoamajärvien rannoilla, sillä Džibutissa on tarjolla nimenomaan Punaisenmeren merilintuja, kuten valkosilmälokkeja, nokilokkeja ja ruskosuulia, sekä merenrantakahlaajia, kuten rantakurveja, luolakahlaajia, aavikko- ja ylänkötyllejä, karikukkoja ja pulmussirrejä. Haikaroista riuttahaikara ja varjostajahaikara ovat silmiinpistävän yleisiä.
Džibutin kaupunkilinnustoa hallitsevat vierasperäiset lajit: intianvarikset, pulut ja varpuset. Intianvaris tuotiin tänne aikanaan Ranskan siirtomaavallan puhtaanapitolaitoksen toimesta Intiasta ja se on sittemmin lisääntynyt rajoittamattomasti aiheuttaen sivutoimisena pesärosvona tuhoa paikallislajistolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti