Olin vaihteeksi vajaan viikon sairaana, ja niinpä tämänkertainen blogiluku koskee kirjallisuutta. Addiksessa palelee koko ajan. Olen palellut nojatuolissa ylläni villapaita, pakistanilainen villainen megakaulahuivi ja vielä tunisialainen kamelinvillasta tehty kaftaani, kädessä teetä hunajalla ja kuunnellen Anwar Brahimin musiikkia. Joskus sairastaminen on produktiivista, koska silloin tekee asioita, joita ei olisi muutoin tullut tehneeksi. Niinpä viiden päivän sairastamisen aikana luin kolme kirjaa ja käänsin suomesta englanniksi yli 60 sivua tekstiä. Olen lukenut Afrikan historiaa ja Heidi Hautalan Venäjä-teesejä.
Viihdepuolella luin jatkoksi edellisten kuukausien Boris Akuninille, John le Carrélle, David Ignatiukselle ja Alex Drydenille uuden kirjailijan Daniel Silvan kaksi kirjaa, joita Ignatiuksen henkilökohtaisesti tunteva lähde minulle suositteli. Toinen kertoo islamistiterroristeista Euroopassa, toinen fasismiin marssivan Venäjän asekaupoista. Faktan puolesta kotiläksyt on tehty molempiin; jälkimmäisen kirjan roisto on ilmeisesti mukaeltu Thaimaassa oikeuden eteen joutuneesta venäläisestä asekauppiaasta Viktor Butista.
Niissä on uskottavaa operationaalisuutta kuin Ignatiuksella, mutta paljon liian ilmeistä le Carré -pastissia, mikä tosin on aina nautittavaa lukea. Lisäksi kaksi yksityiskohtaa häiritsi: 1) Silva plagioi itseään - toistaa jopa sananmukaisina samoja kuvauksia samoista henkilöistään kirjasta toiseen. 2) Silva eikä hänen kustannustoimittajansa eivät osaa venäjää, eivätkä tiedä, että venäjällä on maskuliini- ja feminiinimuodot ja siten adjektiivin on pääsanan edessä oltava pääsanan mukaisessa muodossa ja naisten sukunimet ovat feminiinissä eivätkä siis identtisiä miestensä sukunimien kanssa.
Akunin, Ignatius ja le Carré jäävät yhä kärkisijoille, mutteivät ole keskenään vertauskelpoisia erilaisten tyylien vuoksi. Dryden ja Silva ovat molemmat kirjoittaneet aivan tämän päivän teemoista - al-Qa'idasta ja Putinin Venäjästä - ja tehneet aiheiden puolesta hyvää taustaselvitystä, mutta jäävät taiteellisesti jälkeen kärkikolmikosta, tai ehkä tarvitsevat ajan patinaa. Akunin kuvaa keisariajan loppuaikojen konspiratiivista Venäjää ja le Carré pääosassa tuotantoaan kylmää sotaa; näistä aikakausista omakohtaiset eletyt kokemukseni ovat vähäisempiä joten pystyn arvioimaan realistisuutta huonommin kuin Ignatiuksen, Drydenin ja Silvan kohdalla eivätkä Akunin ja le Carré siksi jää yhtä helposti kiinni häiritsevistä pikkuvirheistä tai epäjohdonmukaisuuksista. Le Carrén myöhäisemmässä tuotannossa ärsyttää sen saama muodikkaan amerikkalaisvastaisen poliittisen paatoksen sävy ja vastaavasti Silvan kohdalla edelliseen nähden vastakkainen israelilaismielinen näkökulma. Drydenilta jää kaikesta hyvästä huolimatta puuttumaan "sitä jotain" ja ehkä nimenomaan taiteellisesti. Kaikki tämä näyttäisi siis nostavan Ignatiuksen ja Akuninin kärkeen.
Suosikkini Ignatiuksen kohdalla on Agents of Innocence, ehkä siksi, että minäkin asuin Beirutissa ja tunnistin siten paikat, kahvilat ja jopa henkilöt, mutta huono ei ole myöhempikään Irakin sodan ja al-Qa'idan aikaan sijoittuva Body of Lies, josta tehty elokuvaversio kuulemma paraikaa pyörii Suomessa. Elokuvaversiot harvemmin tekevät kirjoille oikeutta, mutta elokuvaversio Akuninin loistavasta Statskii sovjetnikista ("Valtioneuvos", ei vielä tiettävästi suomennettu) ei ole lainkaan hullumpi. Lukijoille: löytyy vaikka Tallinnasta venäläisten elokuvien hyllystä. Miinuspiste tulee tietysti siitä, että elokuvaversiossa aivan viimeinen loppuratkaisu on korjattu poliittisesti korrektimmaksi, koska tsaariahan pitää palvella, vaikkei pitäisikään moraalisesti oikeana sitä, että oma salainen poliisi viljelee terrorismia ja provokaatioita, räjäyttää kerrostaloja jne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti