Ennen kuin jatkan kirjoituksia Amerikasta, on mainittava, että viime viikolla kävin jälleen Genevessä ja tulen sinne taas ensi viikollakin menemään. Syyskuu on vuoden kiireisintä aikaa, juoksemista paikasta toiseen ja turhautumista kiirehtimiseen. Aika loppuu koko ajan käsistä ja kaikki se, mikä piti kiireellä tehdä, muuttuu saman tien valmistuttuaan turhaksi, ikään kuin pyyhkiytyy ohi. Tällaisina aikoina ei mitään tärkeää tule tehdyksi. Käsitelläänpä vaihteeksi hieman kirjallisuutta.
Jokin aika sitten luin loppuun Boris Akuninin novellikokoelman Nefriittirukoushelmet, vai pitäisikö se kääntää Jaderukoushelmet (viroksi Nefriitpalvehelmed). Se tilkitsee aukkokohtia Akuninin sankarin Fandorinin elämästä 1800-luvun loppuaikoina vyöryttäen eteen pienempiä ja hieman suurempia tarinoita, jotka sijoittuvat Moskovaan, Venäjän provinsseihin, Japaniin, Amerikkaan, Englantiin ja Ranskaan.
Suoraan sanottuna tämä kirja oli jonkinmoinen pettymys. Akunin ratsasti Fandorinin maneereilla ja tarinat saivat christiemäisen kaavamaisia piirteitä. Kuin mikä tahansa Poirot-kokoelma. Kirjan ideana oli, että kukin tarina on kirjoitettu jonkun dekkarien klassikon tyyliin, pastissiksi. Monen kohdalla tämä on kuitenkin jäänyt ideoiden, elementtien ja viittausten asteelle. Parissa paikoin hieman lapsellisella tasolla, toisaalla oivaltavammin.
Tulee kysyneeksi itseltään, että jos jopa kosmopoliitti Grigori Tškhartišvili (Akunin) on länsimaiden kulttuurin detaljien suhteen tällainen, onko Venäjä vielä epäeurooppalaisempi kuin oli luultu. Näyttää kuin Akunin olisi tarkoittanut Amerikan-seikkailut sekä kohtaamisen Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin kanssa kovinkin nerokkaiksi, mutta ne ovat minusta huonoimmin onnistuneita tähän astisista Akuninilta lukemistani tarinoista, eikä pelkästään Lännen detaljien puutteellisen ymmärtämisen vaan myös tarinoiden loogisten epäjohdonmukaisuuksien vuoksi. Näistä tarinoista paljastuu se häkellyttävä seikka, että Akunin ei ehkä tarinoita kirjoittaessaan ole miettinyt niitä loppuun saakka, lyhyitäkään, vaan loppua kohti tulee aiempien vaiheiden kanssa pienissä mutta sitäkin kiusallisemmissa yksityiskohdissa epäjohdonmukaisia ratkaisuja, vaikka aiemmasta kuultaa selvästi toinen looginen ratkaisu.
Kirjan tarinoihin mahtuu sentään kohtuullisen hyvä aloitusjuttu Shigumo sekä yksi varsinainen helmi, Maailmanlopun edellä vai mikä sen nimi olikaan. Tämä jälkimmäinen pelasti koko kirjan. Siinä Fandorin on pitkien Lännessä vietettyjen vuosien jälkeen palannut Venäjälle ja liittynyt retkikuntaan, jonka tarkoitus on tehdä suurta edistyksellistä väestönlaskentaa vanhauskoisten kylissä jossain provinssissa, joka ehkä on kuvitteellinen. Tässä tarinassa päästään taas Akuninin omimpaan tunnelmaan ja symboliikkaan. Tarina onkin tarkoitettu Umberto Econ pastissiksi.
Olen kuullut, että Timanttivankkuri olisi erinomainen. Mutta Tornin vangin jälkeen tarvitaan ensin tauko Akuninista ja olenkin jo keskellä Jan Guilloun lupaavalta vaikuttavan Madame Terrorin lukemista ruotsiksi. Kirja löytyy kirjakaupoista myös suomennettuna.
Jokin aika sitten luin loppuun Boris Akuninin novellikokoelman Nefriittirukoushelmet, vai pitäisikö se kääntää Jaderukoushelmet (viroksi Nefriitpalvehelmed). Se tilkitsee aukkokohtia Akuninin sankarin Fandorinin elämästä 1800-luvun loppuaikoina vyöryttäen eteen pienempiä ja hieman suurempia tarinoita, jotka sijoittuvat Moskovaan, Venäjän provinsseihin, Japaniin, Amerikkaan, Englantiin ja Ranskaan.
Suoraan sanottuna tämä kirja oli jonkinmoinen pettymys. Akunin ratsasti Fandorinin maneereilla ja tarinat saivat christiemäisen kaavamaisia piirteitä. Kuin mikä tahansa Poirot-kokoelma. Kirjan ideana oli, että kukin tarina on kirjoitettu jonkun dekkarien klassikon tyyliin, pastissiksi. Monen kohdalla tämä on kuitenkin jäänyt ideoiden, elementtien ja viittausten asteelle. Parissa paikoin hieman lapsellisella tasolla, toisaalla oivaltavammin.
Tulee kysyneeksi itseltään, että jos jopa kosmopoliitti Grigori Tškhartišvili (Akunin) on länsimaiden kulttuurin detaljien suhteen tällainen, onko Venäjä vielä epäeurooppalaisempi kuin oli luultu. Näyttää kuin Akunin olisi tarkoittanut Amerikan-seikkailut sekä kohtaamisen Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin kanssa kovinkin nerokkaiksi, mutta ne ovat minusta huonoimmin onnistuneita tähän astisista Akuninilta lukemistani tarinoista, eikä pelkästään Lännen detaljien puutteellisen ymmärtämisen vaan myös tarinoiden loogisten epäjohdonmukaisuuksien vuoksi. Näistä tarinoista paljastuu se häkellyttävä seikka, että Akunin ei ehkä tarinoita kirjoittaessaan ole miettinyt niitä loppuun saakka, lyhyitäkään, vaan loppua kohti tulee aiempien vaiheiden kanssa pienissä mutta sitäkin kiusallisemmissa yksityiskohdissa epäjohdonmukaisia ratkaisuja, vaikka aiemmasta kuultaa selvästi toinen looginen ratkaisu.
Kirjan tarinoihin mahtuu sentään kohtuullisen hyvä aloitusjuttu Shigumo sekä yksi varsinainen helmi, Maailmanlopun edellä vai mikä sen nimi olikaan. Tämä jälkimmäinen pelasti koko kirjan. Siinä Fandorin on pitkien Lännessä vietettyjen vuosien jälkeen palannut Venäjälle ja liittynyt retkikuntaan, jonka tarkoitus on tehdä suurta edistyksellistä väestönlaskentaa vanhauskoisten kylissä jossain provinssissa, joka ehkä on kuvitteellinen. Tässä tarinassa päästään taas Akuninin omimpaan tunnelmaan ja symboliikkaan. Tarina onkin tarkoitettu Umberto Econ pastissiksi.
Olen kuullut, että Timanttivankkuri olisi erinomainen. Mutta Tornin vangin jälkeen tarvitaan ensin tauko Akuninista ja olenkin jo keskellä Jan Guilloun lupaavalta vaikuttavan Madame Terrorin lukemista ruotsiksi. Kirja löytyy kirjakaupoista myös suomennettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti