Xalapa

Paikkoja tulee nyt raportoitua tänne blogiin vähän jälkijättöisesti, koska matkustaessa ei ole ollut kovin usein aikaa nettikahviloille eikä käytetyissä majoituksissa tuppaa olemaan langattomia yhteyksiä öiseen kirjoitteluun.

Méxicosta siirryimme Pueblon osavaltion ylänköjen mäntykankaiden ja omituisten tyräkkimäisten kasvien muodostamien kuivien ylänkömetsien kautta Veracruzin osavaltioon ja sen pääkaupunkiin Xalapaan, joka on myös yliopistokaupunki ja vehreä sekä vireä melko korkealla sijaitseva ja siten ilmastoltaan viileä kaupunki. Kuolleiden päivän vietto jatkui edelleen Xalapan päivinämme ja kaupungin menevin baari- ja kahvilakeskittymä muistutti melkoisesti Tbilisin vastaavaa, jonkinlainen mini-Gemmayze.

Gemmayze tuli mieleen siitäkin seikasta, että Xalapassa näyttää olevan erityinen keskittymä Meksikon libanonilaisia, jotka omistavat monia vaatekauppoja ja elintarvikekauppoja, myös suuria kauppaketjuja. (Itse asiassa myös maailman rikkain mies on Meksikon libanonilainen Carlos Slim.)

Xalapassa on suuria puistoja, joissa on tarjolla kahvia, hattaroita, tivolilaitteita sekä kuolleiden alttareita, mutta joissa ihmiset käyvät lähinnä pitämässä hauskaa ja nuoriso pussailemassa ja halailemassa, koska katolisessa maassa sehän ei kotioloissa käy. Puistossa taas sitä voi tehdä julkisesti kaiken kansan nähden ja samalla näyttäytyä ja esitellä heilojaan muulle nuorisolle.

Puiston lammissa ui kääpiöuikkuja ja rannoilla kuljeksi viherhaikaroita. Puissa pyöri viheraratteja ja kimakkaväijyjä, myös naamioväijyjä. Keskiamerikkalaisilla linnuilla on hauskoja nimiä, erityisesti tyrannien heimoon kuuluvilla tyranneilla, väijyillä, napsuilla, näpsyillä, sieppareilla, nappareilla ja lattanokilla.

Illalla baarissa Alvaradon kaupungista Veracruzin eteläpuolisesta jokisuistosta kotoisin oleva sombreropäinen valkokaapuinen viiksisetä piti meille kiusallisenkin pitkään seuraa ja tilitti siitä kuinka vaimo hakkaa eikä mies tiedä miten matkustaisi taas kotikaupunkiinsa, kun kaupunkimatka oli (taas) päättynyt juomiseen.