Kuultuaan, että olin muuttamassa Afganistaniin, professorini ehdotti, että minun olisi täältä käsin kirjoitettava Kabulin päiväkirjoja, joissa kerron, mitä kertoa voi. Elämänmenosta maassa, joka on yksi maailman köyhimmistä - tasolla, josta muuten löytyy lähinnä vain mustan Afrikan maita - yksi maailman konservatiivisimmista muslimimaista, ellei konservatiivisin, ja ehkäpä myös yksi maailman pelätyimmistä paikoista, ainakin mikäli uutisiin on uskomista. Eihän niihin aina ole. Mutta ei Kabul nyt aivan idyllinen lomakohdekaan ole.
Tänne muuttamisessa oli nostalgian tuntua. Täältä nimittäin oikeastaan alkoi kansainvälinen urani kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002, jolloin Talibanin seitsemän vuotta kestänyt hirmuvalta Afganistanissa kukistui ja alkoi viimeisin monista toisiaan seuranneiden sotien ja valtakamppailujen jaksoista tämän keskiaasialaisen maan historiassa.
Silloin olin intoa täynnä oleva opiskelijapoikanen ja utelias kuin Mars-luotain, lompakko tyhjää täynnä, mutta mukana sitäkin enemmän luovuutta kulloinkin halvimpien matkakeinojen ja majapaikkojen löytämiseksi. Silloinen kotikaupunkini oli naapurimaan pääkaupunki Islamabad, jossa asuin kansalaisjärjestöaktivistin ullakkohuoneessa rottien ja torakoiden kanssa, lentävätkoirat roikkuivat puussa ikkunani takana. Islamabad oli viihtyisä paikka luonnonystävälle, puutarhojen, vihreiden Margallakukkuloiden ja Rawaljärven kosteikoiden ympäröimä. Mutta levottomalle sielulle Pakistan oli kovin rauhallinen. En voinut vastustaa saadessani ensimmäisen tehtäväni Afganistanissa.
Muistan vielä eläväisesti ensimmäisen kerran, kun lentokone kaartoi vuorten ympäröimään laaksoon, jossa Kabul sijaitsee. Kabulin lentokentällä yksi kiitorata oli raivattu puhtaaksi siviilikoneiden käyttöön, mutta kaikkialla sen ympärillä näkyi räjähtäneiden lentokoneiden jäänteitä pitkin ja poikin. Osa kentästä oli vielä miinoitettua.
Muutenkin Kabul on muuttunut paljon kymmenen vuoden takaisesta. Silloin vasta yksi tie oli asfaltoitu - se, joka johtaa Kabulista yhdentoista kilometrin päähän Pul-i Charkhiin, jossa kansainvälisten joukkojen leirit sijaitsivat. Silloin suurin osa Kabulin rakennuskannasta oli tuusan nuuskana raunioina. Puolityhjänä kaikuva neuvostotyylinen Intercontinental majoitti suurimman osan ulkomaalaisista, mutta minä köyhänä asuin mieluummin keskustan hotelli Mustafassa lähellä Kanakatua, jonka näkeminen viime viikolla herätti aavemaisen tuttuuden tunteen.
Muuten ei Kabulia enää tunnista entisekseen. Kadut on asfaltoitu. Keskusta on täynnä moderneja liikerakennuksia, kauppoja ja ostoskeskuksia, risteyksissä loistavat valomainokset ja kaikkialla matelevat liikenneruuhkat, koska paluumuuton ansiosta Kabul on paisunut viiden miljoonan asukkaan metropoliksi. Ikävä kyllä se tuntuu myös kaupungin saastetasossa, joka yhdessä ylängöillä puhaltavien tomumyrskyjen kanssa saa silmät kirvelemään ja nenän tukkoiseksi.
Elämänmeno on nykyisessä työssäni varsin toisenlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin Afganistan oli raunioina ja paljon epävakaampi kuin nyt, liikuin kaupungilla kävellen, takseilla ja minibusseilla. Tulkkini oli Pakistanista pakolaiskoulusta palannut lukiolainen, koska hän osasi englantia paremmin kuin juuri kukaan Afganistanin aikuisväestössä.
Nyt täällä on kaupunki täynnä erilaisia kansainvälisiä organisaatioita, YK-järjestöjä, rauhanturvaajia, edustustoja, avustusjärjestöjä, kansalaisjärjestöjä, yrittäjiä, turvafirmoja ja delegaatioita. Kaikki liikkuvat ristiin rastiin panssariautoilla aseistettujen rambojen kera, jaellen rahaa sinne ja rahaa tuonne, mutta eristäytyen afgaaneista ja heidän yhteiskunnastaan omiin kompoundeihinsa, suljetuille kaduilleen, vartioituihin kortteleihinsa ja ekspättiskeneensä, jossa länkkärit seurustelevat länkkärien kanssa. Kaikki on tullut niin paljon raskaammaksi, kalliimmaksi ja hankalammaksi. Turvallisuushysteria on suoranaisesti absurdilla tasolla.
Olen siis ainakin ensimmäisten kahden viikon aikana joutunut unohtamaan käyskentelyn Bāburin puutarhoissa ja näkymät Balahisarista. Sen sijaan olen taistellut päiväkausia saadakseni elektroniikan toimimaan ja käyttänyt luovat lahjani järjestääkseni asiat niin, että nyt nettiyhteydet jotenkuten toimivat (kuten tästä blogista näette) ja pystyn myös katselemaan iltaisin intialaisia ja arabialaisia satelliittikanavia, joista tulee amerikkalaisia elokuvia ja saippuasarjoja ja japanilaisia piirrettyjä, niin kuin mistä tahansa televisiokanavilta missä tahansa maailmassa.
Lintuharrastuksen joudun toistaiseksi unohtamaan, kunnes löydän keinot uhmata turvasääntöjä ja käydä maaseudulla, mutta pienen toimistokoppini yhteydessä olevalla pihalla näkee pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä, pihamainoja ja bramiinikottaraisia. Illan hämärtyessä ja korttelin chawkidarien valmistautuessa iftarille kaupungissa yleiset pihamainat ja kauluskaijat lentävät kiljuen yöpymäpuilleen. Kaupunkien puutarhat ovatkin niitä harvoja paikkoja, joissa puut ovat Afganistanissa säilyneet - Nuristanissa saattaa vielä jossain olla vuoristometsiä jäljellä, mutta keskialueen ylängöt ovat lohduttoman paljaiksi kaluttuja.
Ensi viikonloppuna on ramadanin päättävä pyhä, eid al-fitr, ja Talibanin johtaja mulla Omar on sentään ilmoittanut iskujen siviilikohteisiin olevan silloin harām ja islaminvastaisia. Ikävä kyllä toisen ääriryhmän, Haqqani-verkoston, johtaja on puolestaan luvannut paratiisia niille, jotka iskevät pyhien aikana ulkomaalaisia vastaan. Vaikka päivittäin jossain päin Afganistania milloin räjähtää tienvarsipommi, milloin ammuskellaan, ovat kuolonuhrit vähentyneet viisitoista prosenttia viime vuoden alkupuoliskon vastaavista luvuista. Näyttääkin selvältä, että ääriryhmät ovat siirtyneet yhä enemmän sissitaktiikoista kohdennettuihin iskuihin.
Tänne muuttamisessa oli nostalgian tuntua. Täältä nimittäin oikeastaan alkoi kansainvälinen urani kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002, jolloin Talibanin seitsemän vuotta kestänyt hirmuvalta Afganistanissa kukistui ja alkoi viimeisin monista toisiaan seuranneiden sotien ja valtakamppailujen jaksoista tämän keskiaasialaisen maan historiassa.
Silloin olin intoa täynnä oleva opiskelijapoikanen ja utelias kuin Mars-luotain, lompakko tyhjää täynnä, mutta mukana sitäkin enemmän luovuutta kulloinkin halvimpien matkakeinojen ja majapaikkojen löytämiseksi. Silloinen kotikaupunkini oli naapurimaan pääkaupunki Islamabad, jossa asuin kansalaisjärjestöaktivistin ullakkohuoneessa rottien ja torakoiden kanssa, lentävätkoirat roikkuivat puussa ikkunani takana. Islamabad oli viihtyisä paikka luonnonystävälle, puutarhojen, vihreiden Margallakukkuloiden ja Rawaljärven kosteikoiden ympäröimä. Mutta levottomalle sielulle Pakistan oli kovin rauhallinen. En voinut vastustaa saadessani ensimmäisen tehtäväni Afganistanissa.
Muistan vielä eläväisesti ensimmäisen kerran, kun lentokone kaartoi vuorten ympäröimään laaksoon, jossa Kabul sijaitsee. Kabulin lentokentällä yksi kiitorata oli raivattu puhtaaksi siviilikoneiden käyttöön, mutta kaikkialla sen ympärillä näkyi räjähtäneiden lentokoneiden jäänteitä pitkin ja poikin. Osa kentästä oli vielä miinoitettua.
Muutenkin Kabul on muuttunut paljon kymmenen vuoden takaisesta. Silloin vasta yksi tie oli asfaltoitu - se, joka johtaa Kabulista yhdentoista kilometrin päähän Pul-i Charkhiin, jossa kansainvälisten joukkojen leirit sijaitsivat. Silloin suurin osa Kabulin rakennuskannasta oli tuusan nuuskana raunioina. Puolityhjänä kaikuva neuvostotyylinen Intercontinental majoitti suurimman osan ulkomaalaisista, mutta minä köyhänä asuin mieluummin keskustan hotelli Mustafassa lähellä Kanakatua, jonka näkeminen viime viikolla herätti aavemaisen tuttuuden tunteen.
Muuten ei Kabulia enää tunnista entisekseen. Kadut on asfaltoitu. Keskusta on täynnä moderneja liikerakennuksia, kauppoja ja ostoskeskuksia, risteyksissä loistavat valomainokset ja kaikkialla matelevat liikenneruuhkat, koska paluumuuton ansiosta Kabul on paisunut viiden miljoonan asukkaan metropoliksi. Ikävä kyllä se tuntuu myös kaupungin saastetasossa, joka yhdessä ylängöillä puhaltavien tomumyrskyjen kanssa saa silmät kirvelemään ja nenän tukkoiseksi.
Elämänmeno on nykyisessä työssäni varsin toisenlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin Afganistan oli raunioina ja paljon epävakaampi kuin nyt, liikuin kaupungilla kävellen, takseilla ja minibusseilla. Tulkkini oli Pakistanista pakolaiskoulusta palannut lukiolainen, koska hän osasi englantia paremmin kuin juuri kukaan Afganistanin aikuisväestössä.
Nyt täällä on kaupunki täynnä erilaisia kansainvälisiä organisaatioita, YK-järjestöjä, rauhanturvaajia, edustustoja, avustusjärjestöjä, kansalaisjärjestöjä, yrittäjiä, turvafirmoja ja delegaatioita. Kaikki liikkuvat ristiin rastiin panssariautoilla aseistettujen rambojen kera, jaellen rahaa sinne ja rahaa tuonne, mutta eristäytyen afgaaneista ja heidän yhteiskunnastaan omiin kompoundeihinsa, suljetuille kaduilleen, vartioituihin kortteleihinsa ja ekspättiskeneensä, jossa länkkärit seurustelevat länkkärien kanssa. Kaikki on tullut niin paljon raskaammaksi, kalliimmaksi ja hankalammaksi. Turvallisuushysteria on suoranaisesti absurdilla tasolla.
Olen siis ainakin ensimmäisten kahden viikon aikana joutunut unohtamaan käyskentelyn Bāburin puutarhoissa ja näkymät Balahisarista. Sen sijaan olen taistellut päiväkausia saadakseni elektroniikan toimimaan ja käyttänyt luovat lahjani järjestääkseni asiat niin, että nyt nettiyhteydet jotenkuten toimivat (kuten tästä blogista näette) ja pystyn myös katselemaan iltaisin intialaisia ja arabialaisia satelliittikanavia, joista tulee amerikkalaisia elokuvia ja saippuasarjoja ja japanilaisia piirrettyjä, niin kuin mistä tahansa televisiokanavilta missä tahansa maailmassa.
Lintuharrastuksen joudun toistaiseksi unohtamaan, kunnes löydän keinot uhmata turvasääntöjä ja käydä maaseudulla, mutta pienen toimistokoppini yhteydessä olevalla pihalla näkee pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä, pihamainoja ja bramiinikottaraisia. Illan hämärtyessä ja korttelin chawkidarien valmistautuessa iftarille kaupungissa yleiset pihamainat ja kauluskaijat lentävät kiljuen yöpymäpuilleen. Kaupunkien puutarhat ovatkin niitä harvoja paikkoja, joissa puut ovat Afganistanissa säilyneet - Nuristanissa saattaa vielä jossain olla vuoristometsiä jäljellä, mutta keskialueen ylängöt ovat lohduttoman paljaiksi kaluttuja.
Ensi viikonloppuna on ramadanin päättävä pyhä, eid al-fitr, ja Talibanin johtaja mulla Omar on sentään ilmoittanut iskujen siviilikohteisiin olevan silloin harām ja islaminvastaisia. Ikävä kyllä toisen ääriryhmän, Haqqani-verkoston, johtaja on puolestaan luvannut paratiisia niille, jotka iskevät pyhien aikana ulkomaalaisia vastaan. Vaikka päivittäin jossain päin Afganistania milloin räjähtää tienvarsipommi, milloin ammuskellaan, ovat kuolonuhrit vähentyneet viisitoista prosenttia viime vuoden alkupuoliskon vastaavista luvuista. Näyttääkin selvältä, että ääriryhmät ovat siirtyneet yhä enemmän sissitaktiikoista kohdennettuihin iskuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti