Perjantai-iltapäivän ratto

Perjantai-iltapäivä on alkanut ja mullat pauhaavat saarnoja moskeijoissaan. Sijaitsen kolmen eri moskeijan kaiutinten kakofoniassa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, josta näkymättömistä kantautuu taisteluhelikopterien jylyä kuin Kilgoren napalmoiduilta kukkuloilta. Ruusut kukkivat, pikkukiitäjät kirskuvat taivaalla ja pikkuvarpuset sirkuttavat puussa piikkilangan ja betoniaidan välissä.

Kaksi isoa terrori-iskua kuohutti Kabulia viikolla. Ensimmäinen siksi, että se tapahtui lentokentällä ja Kabuliin laskeutumista yrittäneet koneet ohjattiinkin Tadžikistaniin. Seitsemän hyökkääjää saivat itse surmansa; kranaattinsa levittivät kauhua, mutta eivät tiettävästi surmanneet ketään. Seuraavana päivänä tehtiin iltapäivän ruuhka-aikaan paljon tuhoisampi isku Kabulin oikeustalon edustalla, kun korkeimman oikeuden työntekijät olivat lähdössä bussilla töistä. Heidän lisäkseen kuoli paljon kadulla olleita sivullisia, mukaan lukien lapsia. Vastapäisen talon asukkaat ja television katsojat näkivät ihmisten kappaleiden lojuvan pitkin katuja. Bussikuskin ruumiista ei ollut mitään jäljellä.

Ainakin seitsemäntoista sai surmansa, neljäkymmentä haavoittui. Taliban julisti, että oikeustalo oli kohteena, sillä sen tuomarit harjoittivat muukalaisen miehittäjän oikeutta. Afganistanin media kertoi puolestaan tarinoita iskussa marttyroituneista uhreista: Nuori afgaanimies, jonka oli pitänyt kahden päivän kuluttua mennä naimisiin. Nuori afgaaninainen, joka oli kotoisin syrjäkyliltä, mutta vastoin yhteiskunnan odotuksia raivannut opiskelemalla tiensä harjoittelevaksi juristiksi. Hän oli uransa ensimmäisessä oman alansa työpaikassa. Tällaisia ”kansanvihollisia” Taliban murhaa järjettömässä sodassaan kaikkia eri mieltä olevia vastaan, ei suinkaan ”ristiretkeläisten sotilaita”, kuten retoriikastaan voisi kuvitella.

Kaikki viime iskujen uhrit olivat afgaaneja, todennäköisesti kaikki uskovia muslimeja. Heidän panostaan yhteiskunta olisi tarvinnut kipeämmin kuin korruptoituneiden poliitikkojen ja kenraalien tai kiihkossaan raivoavien fanaatikkojen. Länsimaalaisia tapahtumat kiinnostavat yhä vähemmän, koska uhrit eivät olleet länsimaalaisia eikä iskuja voi käyttää keppihevosina Amerikan politiikassa, kun joukkojen vetämisestä on jo päätetty. Tosin viime viikolla surmansa sai seitsemän georgialaista, mikä oli kauhea isku pienelle kansakunnalle, joka on täällä samasta syystä kuin Suomi: jotta olisi mukana länsimaisissa piireissä eikä joutuisi yksin sitten kun itsellä on hätä. Toisin kuin suomalaiset, georgialaiset ja virolaiset palvelevat kaikkein pahimmissa paikoissa.

Kävin erään samaan aikaan kanssani pahoissa paikoissa olleen amerikkalaisen ystävän kanssa keskustelua, jota tähän siteeraan (poistaen viittaukset yksityishenkilöihin), koska minulla ei ole tänään muutakaan kirjoitettavaa. Olkoon amerikkalainen nimeltään A ja minä S niin kuin suomalainen.

A kirjoittaa:

”Minun on kerta kaikkiaan jaettava tämä jonkun kanssa: Tuossa eräänä päivänä ystävättäreni esitteli minut uudelle poikaystävälleen, joka on italialainen, valmistunut filosofian tohtoriksi historiasta, tutkii toista maailmansotaa ja on Yhdysvalloissa Georgetownin stipendillä tekemässä töitä Kansallisarkistossa.”

”Aloitimme keskustelemalla historiankirjoituksen ja -tutkimuksen metodologiasta, joka antoi hyvän pohjan. Mutta kun hän alkoi kuvailla tutkimusintressejään, hälytyskellot alkoivat soida.”

”Hänen teesinsä on, että Britannialla oli Italiassa kolonialistisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Churchill vakuutteli Rooseveltiä, että heidän tulisi kummankin hyökätä Eurooppaan Italian kautta eikä Normandian. Ihmeteltyäni hän sanoi minulle noin vain, ettei strategisilla huolenaiheilla ollut asian kanssa mitään tekemistä.”

”Sitten hän alkoi vuodatuksen amerikkalaisten ja brittien hirmutöistä sodan aikana. Olin samaa mieltä, että sodassa tapahtui hirveitä asioita, kuten Dresden ja Tokion tulipommitukset, ja kysyin, tunsiko hän Vonnegutin töitä. Se sai hänet avautumaan yhä enemmän.”

”Hän alkoi siteerata minulle David Irvingin kirjoituksia. Kun sanoin 'hetkinen, eikös hän ole se holokaustin kieltäjä?', mies vastasi, että amerikkalaiset ja britit yrittävät pimittää kriittisen tiedon vallitsevasta narratiivista, ja että Irvingin teos 'Apokalypsi 1945' on erinomainen historiankirjoitus, jota kukaan ei voi kiistää, minkä vuoksi Irvingiä koetetaan mustamaalata kaikkialla muualla.”

”Niin paljon kuin moderni Eurooppa näyttääkin olevan kiinnostunut ihmisoikeuksista, antisemitismi ja revisionismi jatkuvat voimakkaina juonteina. En ole yllättynyt, että niin on Itä-Euroopassa ja Kreikassa, mutta tämä on italialainen, joka on opiskellut erään maailman parhaan historioitsijan, Carlo Ginzburgin, alaisuudessa, joka on itse juutalainen ja opiskellut Chicagon yliopistossa. Tämä on aivan toisen luokan peto. Asiat, joita hän sanoo tänään, siirtyvät tuleville sukupolville. Se on todella huolestuttavaa.”

S kirjoittaa:

”Ikävä kyllä fasismi on jyrkässä nousussa Euroopassa. Olen syvästi huolissani, ja olen ollut jo joitain vuosia. Kyse ei ole vain sellaisesta uusfasismista, joka näkyy Jobbikin, Kultaisen aamunkoiton ja Perussuomalaisten kaltaisissa ’oikeistopopulisteissa’, vaan se on nouseva virtaus ns. yleisessä mielipiteessä. Tänä päivänä muslimit ovat pääkohteena, mutta juutalaisetkin saavat yhä osansa konspiratiiviselta äärilaidalta.”

”Voi olla, että italialaisesi on ottanut osaa elitistiseen uusfasistiseen verkostoon, joka joskus aikoinaan kutsui itseään Synergoniksi, mutta kadottuaan 2000-luvulla julkisilta silmiltä ovat he yleensä kutsuneet itseään ’traditionalisteiksi’, ’uudeksi oikeistoksi’, ’kulttuurikonservatiiveiksi’ ynnä muuksi. Muistan kuinka heikäläisiin kuuluneet mannereurooppalaiset henkilöt akateemisissa piireissä jo silloin esittivät antisemiittisiä, amerikkalaisvastaisia, uusfasistisia sekä Putinia, Miloševićiä, Qaddafia ja Iranin teokratiaa ihailevia mielipiteitä ja yrittivät rekrytoida meistä opiskelijoista. He levittivät uusfasistien ja eurasianistien kuten Aleksandr Duginin, Julius Evolan, Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin tekstejä ja pitivät myös Irvingistä, vaikka yleensä ottaen halveksivat kaikkea anglosaksista.”

”He perustivat eräitä avokätisesti rahoitettuja ajatushautomoita pitkin Eurooppaa ja pitivät kokouksia milloin missäkin, mm. ristiretkeläisessä miljöössä Maltalla. Minulla on syytä epäillä, että se serbialainen mestari, jonka Anders Breivik kertoo inspiroineen massamurhaansa Norjassa, saattoi kuulua tähän verkostoon.”

”Näitä ihmisiä kannattaa tarkkailla. Heillä tuntuu olevan korkeassa asemassa olevia ystäviä Kremlin politteknologien piireissä, jotka selvästi ja innokkaasti ulottivat venäläistä kättä mannereurooppalaisten ’uusoikeistolaisten’ ja ’traditionalistien’ keskuuteen. Vielä 1990-2000-lukujen vaihteessa Putinia lähellä olevat ihmiset samoin kuin Vojislav Šešeljin kaltaisten serbien aatetoverit kirjoittelivat avoimesti heidän julkaisuihinsa. Nämä jäljet sitten tietysti häivytettiin 2000-luvulla, kun oli tarpeen näyttää Euroopan äärioikeistolaisten virtausten olevan täysin erillisiä Venäjän ulkomaisten intressien edistämisestä. Silti nämä ihmiset olivat aina samaa mieltä, esimerkiksi Serbiasta, Georgiasta, Ukrainasta ja arabikeväästä, ja yhä tänä päivänä jatkavat Venäjän propagandaintressien edistämistä mitä tulee Lähi-idän tapahtumiin, erityisesti Venäjän ja Iranin intressejä Syyriassa.”

”Mitä juutalaisiin ja Israeliin tulee, aluksihan nämä piirit olivat räikeän antisemitistisiä, mutta 2000-luvun puolessavälissä ne risteytyivät anglosaksisessa maailmassa levinneeseen islamofobiseen vastajihadliikkeeseen, johon kuuluivat voimakas Israel-mielisyys ja johon liittyi kristillisiä siionisteja. Tämä risteytymisprosessi tuotti sellaisia sekopäitä kuin Breivik, jotka yrittivät yhdistää ajattelussaan venäläis-serbialaisen uusfasismin ja englanninkielisen maailman israelilaismielisen vastajihadismin. Mutta vanha antisemitismi ja muukin osa taipuvaisuuttaan salaliittoteorioihin säilyi, varsinkin idempänä.”

A kirjoittaa:

”Kuten kommentoin jo Facebookissa katsottuani videoita, joissa Hizbullah juhli voittoaan Qusayrissa: Mietin, tältäkö minusta olisi tuntunut, jos olisin elänyt Euroopassa 30-luvulla. Jotakin on tulossa. Se tulee olemaan kauheaa. Me vain emme tiedä, mitä se on – vielä.”

”Se, mitä aina sanon Amerikassa oleville eurooppalaisille, kun he ryhtyvät myötäilemään Venäjän näkemyksiä: Amerikkalaiset tapaavat operoida eteerisellä tasolla. Kun puhumme voiman projisoimisesta, puhumme ylevillä termeillä, viitaten perustuslakiimme ja valistuksen moraalifilosofiaan. Tunnemme hyvin epämukavaksi vastata maailman tapahtumiin elimellisellä tavalla, ja pelkäämme itseämme, kun tunnemme tyydytystä jonkun tunnetun vihollisemme kuten Saddam Husseinin tai Osama bin Ladenin kiinnisaamisesta tai surmaamisesta. Olemme häpeissämme, kun maanmiehemme juhlivat sellaisia tapauksia, vaikka meillä kaikilla on sellaisia tunteita. Presidentti, kongressiedustajat ja intelligentsia kaikki yrittävät hillitä eläimellisiä tunteitamme.”

”Venäläiset operoivat sen sijaan elimellisellä tasolla ja toimivat myös maailmanpolitiikassa pääsääntöisesti tällä tasolla. Heitä ohjaavat omien intressiensä edistäminen sekä oman heimonsa intressien edistäminen. Vapaakauppa ei ole heille hyödyllistä samalla tavoin kuin amerikkalaisille. Amerikkalaisille sopii hyvin, että virolaisista tulee miljardöörejä myymällä amerikkalaisten kehittämän teknologian kuten Skypen avulla palveluja amerikkalaisille. Venäläiset sen sijaan kokevat sellaisen käytön olevan venäläisen edun pettämistä, ja sellaista ryhmää tulee siksi rangaista ja asettaa Venäjän peukalon alle. Venäjän intresseissä ei ole, että demokratia kukoistaa ja että heidän kontrollinsa ulkopuolisilla talouksilla menee hyvin. Itse asiassa viimeiset kaksikymmentä vuotta talouskasvua, vaikka Amerikan siivittämää, ovat huomattavasti vähentäneet Yhdysvaltain ja Euroopan taloudellista vaikutusvaltaa juuri sinä hetkenä, jolloin heille olisi ollut mahdollista alistaa suuri osa maailmaa uudelleen siirtomaavaltaan.”

”Monet eurooppalaiset ja muiden etnisyyksien ja heimojen jäsenet, etenkin nationalismiin taipuvaiset, kokevat politiikan elimellisesti, ja heillä on vaikeuksia ymmärtää amerikkalaisten eteeristä tapaa viestiä maailman kanssa. Heillä on silloin luonnollinen läheisyys venäläiseen maailmankuvaan. Yhden ryhmän täytyy voittaa ja toisen hävitä. Eräs suurimmista maailmankatsomuksellisista eroista anglojen ja ranskalaisten välillä on, että jos ranskalaiset eivät koe voittavansa, he kokevat jotenkin häviävänsä.”

”Se alue, jossa amerikkalainen tekee itsensä ja muun maailman epämukavaksi, mutta on onnistunut yhdistämään elimellisen ja eteerisen, on miehittämättömien lentolaitteiden käyttäminen valtion vihollisten tuhoamiseen. Amerikkalaiset tuntevat itsensä kovin mukaviksi tällaisen teknologian kanssa. Haluamme pitää sen eksklusiivisesti omassa käytössämme, ja haluamme käyttää sitä milloin ja missä haluamme. Se onkin jotain, mitä venäläisten ja kaikenlaisten nationalistien on syytä pelätä.”

S kirjoittaa:

”Jaan suurimman osan noista käsityksistä, mutta amerikkalaisena sinulla on myös sokea pisteesi sekoittaessasi oman tribalismisi universalismiin. Toimiakseni paholaisen asianajajana minun on sanottava, että juuri tätä niin monet ei-anglot pitävät häiritsevänä erityisesti amerikkalaisissa mutta vähemmässä määrin myös muissa länsimaalaisissa. Useimmat muut, poislukien mahdollisesti jotkin riittävässä kulttuurisessa ja viestinnällisessä autismissa elävät yhteiskunnat, eivät edes kykenisi sekoittamaan omaa tribalismiaan universalismiin, mutta anglot näyttävät olevan täysin kykeneviä siihen, eikä se jää muilta huomaamatta.”

”Myös anglot ovat hyvin tribaaleja. Heidän heimonsa vain on hyvin suuri. He hyväksyvät sydämellisesti mukaan heimoonsa ne muukalaiset, jotka englannin kielen lisäksi hallitsevat sujuvasti myös kansainvälisen anglotribaalin kulttuurin, joka kukoistaa lähes missä tahansa maailman ekspättiskenessä. He odottavat ihmisten nauravan samoille asioille, joille itse nauravat, ja eritoten, etteivät ihmiset nyt ainakaan naura niille asioille, joille he eivät naura. Vain anglot itse eivät huomaa, että heidän universaalina, kansainvälisenä ja inklusiivisena pitämänsä kulttuuri on itse asiassa anglotribaalia kulttuuria. Heitä kauhistuttaa jokainen, joka ei tunne yhteenkuuluvuutta, sillä sellainen henkilöhän ei ole pelkästään antiamerikkalainen vaan antikansainvälinen.”

”Kovin sopivasti vain unohtuu, että joidenkin ihmisten henget ovat paljon arvokkaampia kuin toisten. Kuka välittää paikallisista afgaaneista ja irakilaisista, jotka kuolevat lennokki-iskuissa, tai jostain vähemmän tärkeästä heimosta, kuten tšetšeeneistä tai rohingjoista, jotka pyyhkäistään pois maailmankartalta angloekspättien vitsaillessa siitä. Onhan paljon tärkeämpää taistella terrorismia vastaan missä tahansa sitä esiintyy. Toisin sanoen, taistella islamia vastaan. Tai nationalismia. Tai mitä tahansa, mikä on vierasta sille anglotribaalille kulttuurille, jonka otamme universaalina. Ongelma on, että on monia ihmisiä, jotka välittävät. Ihmisiä, joiden sukulaisia, ystäviä tai tuttuja pommitettiin ilman pätevää syytä, tai joiden koko kansakuntaa pilkataan siksi, että se on tullut mitä elimellisimpien kansanmurhapyrkimysten uhriksi.”

”Ihmiset, jotka välittävät, ja joilla on riittävästi etäisyyttä nähdäkseen anglouniversalismin teennäisyyden, yrittävät usein esittää asiansa painelemalla amerikkalaisten kipunappuloita. Koska he tuntevat amerikkalaisten tavat paremmin kuin amerikkalaiset tuntevat heidän tapansa, he tietävät oikein hyvin esimerkiksi kuinka amerikkalaisten heidän välittämiään ihmisryhmiä kohtaan ilmaiseman kepeän välinpitämättömän asenteen soveltaminen johonkin sellaiseen ryhmään, josta amerikkalaiset välittävät, ja joka on muodostunut suorastaan amerikkalaisten pyhäksi lehmäksi kuten Israel, saa angloheimossa aikaan välittömiä emotionaalisia kauhuntunteita. Onhan niin, että joitain asioita vain tulee käsitellä 'täysin eri asioina' toisiin ulkopuolisen silmin samankaltaisilta näyttäviin asioihin nähden, eikä tämän poliittisesti korrektin erilaisuuden mielessä pitämistä tule pitää kaksoisstandardien harjoittamisena.”

”Yleensä ei-anglo aina lopulta epäonnistuu amerikkalaisen saamisessa ymmärtämään tarkoittamansa. Hän onnistuu ainoastaan šokeeraamaan amerikkalaista. Niinpä ajan myötä liikaan etäisyyteen kykenevä ei-anglo muuttuu turhautuneeksi, vihaiseksi, jopa hyvin vihaiseksi amerikkalaisia ja heidän koko angloheimoaan kohtaan.”

A kirjoittaa:

”Olet täysin oikeassa. En suinkaan jätä tuota huomiotta. Argumenttini koski enemmän näiden asenteiden semiotiikkaa ja vaikutuksia. Amerikkalaiset ja britit pönkittävät ylevää retoriikkaansa toiminnalla: vapaakauppa ydinesimerkkinä. Saksalaiset menestyvät ällistyttävän hyvin vapaakauppajärjestelmässä, mutta he eivät ole adoptoineet anglojen retoriikkaa. Oikeistolaiset ruotsalaiset menestyvät ällistyttävän hyvin vapaakauppajärjestelmässä ja ovat alkaneet puhua kuten anglot ja muuttaa Lontooseen.”

”Venäläiset eivät osallistu ylevän retoriikan vaihdantaan. He sen sijaan jatkuvasti esittävät asiat suvereniteetin termein ja harjoittavat etupolitiikkaa sellaisenaan. He myös ylläpitävät massiivista verbaalista sotaa Yhdysvaltoja vastaan ja hyökkäävät amerikkalaisia intressejä vastaan Venäjällä käyttäen erittäin hyökkäävää kieltä. Yhdysvalloissa harvoin käytetään sellaista röyhkeää retoriikkaa.”

”Tietysti on totta, että Amerikan ulkopolitiikassa on lukuisia epäjohdonmukaisuuksia: tuki Israelille, Saudi-Arabialle, Bahrainille samanaikaisesti jne. On jopa vakavia sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia, jotka saattavat Yhdysvallat säännöllisesti ongelmiin: samanaikainen tuki Intialle, Pakistanille ja Karzaille; maailman intiimein kauppaliitto Kiinan kanssa, mutta läheinen puolustusyhteistyö Taiwanin ja muiden ympäröivien maiden kanssa. Kyse on poliittisten kulttuurien eroista.”

”Ja kuten mainitsin, monet maat pystyvät identifioimaan itsensä vahvemmin Venäjän aggressiiviseen nationalismiin kuin angloperinteeseen, jossa kansalliset edut puetaan ylevän retoriikan kielelle.”

S kirjoittaa:

”Venäläisillä ja kiinalaisilla on kyllä historiassaan pitkät perinteet imperiaalisten intressiensä sekoittamisessa ihmiskunnan intresseihin. Itse asiassa se on tyypillistä imperiaalista käyttäytymistä. Amerikkalainen mahti on toimittanut sellaisia iskuja heidän itseluottamukselleen, että he ovat kääntäneet sen vanhanaikaisen nationalistisen retoriikan kielelle. Kansalliset edut, suvereniteetti, vahva valtio jne. Intia, Pakistan, Turkki ja jotkut muut maat, joilla on alueellisia pyrintöjä, ovat seuranneet perässä. Sillä välin Iran ja Saudi-Arabia jatkavat vielä vanhemman imperiaalisen kielen käyttämistä, jossa uskonnolla, apokalyptisillä visioilla ynnä sellaisella on rooli.”

”Putinin Venäjä on sitä, mitä on jäänyt jäljelle tsaarinvallasta, kun siitä poistetaan ortodoksinen kiihko, ja mitä on jäänyt jäljelle neuvostokommunismista, kun siitä poistetaan kommunismi. Jäljellä ei ole paljoa muuta kuin suurvaltanationalismi ja tietysti vallan ideologia itsessään – vallan, joka projisoidaan Keskuksesta vertikaalisesti, turvallisuuspalvelujen kautta, alamaisista koostuvaan väestöön. Muussa maailmassa kyyniset johtajat, kuten Karzai, jakavat tämän sangen onton ideologian, jonka he sitten myyvät länsimaalaisille pragmatismina, ja länsimaalaiset kallistavat sille vastaanottavaisen korvan, sillä he ovat itsekin menettäneet ideologiansa. Ei enää puhuta vapaudesta, demokratiasta tai edes ihmisoikeuksista, paitsi tyhjänä retoriikkana, jota ei tueta toiminnalla. Sen sijaan puhutaan paljonkin vakaudesta ja pragmatismista, mikä ei voi tulla Putinin ja Karzain kaltaisten toimesta tulkituksi mitenkään muuten kuin suoranaisena tukena heidän visiolleen.”

”Oikeistoliberaalit ideat yksilöiden ja kansakuntien vapaudesta on heitetty susille ja niitä halveksitaan joka käänteessä. Liberalismi tuntuu innostavan massoja vain eksoottisissa asioissa kuten homoliitot. Sillä välin vasemmistoliberaalit ideat hyvinvointivaltiosta, joka olisi vallankäyttäjän ja alistajan sijaan ihmisten ystävä, ovat luoneet byrokraattisia kauhistuksia, joilla ei ole taloudellista kestävyyttä, ja jotka nyt jo ryöstävät lapsenlapsiltaan oikeutensa, kahliten tulevat sukupolvet sen sijaan velkaorjuuteen tuleville kiinalaisille ja korporaateille isännilleen. Humanismi on kuolemassa yksityisyyden kuoleman myötä, samalla kun Matrixia luodaan.”

”Ihmisen aika on haalistumassa. Örkin aika on runnomassa itseään läpi.”

A kirjoittaa:

”Tarjoat aina erinomaisen analyysin ja ainutlaatuisen perspektiivin, joka jättää minulle paljon mietittävää.”

”Oletko sitä mieltä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pitäisi puuttua Syyriaan? Jos kyllä, mitä suosittelisit tekemään?”

”Yhdysvalloilla on potentiaalinen kissingeriläinen tilaisuus Syyriassa, jossa se voisi sitoa venäläiset ja iranilaiset pitkään kuluttavaan ansaan, mutta tietysti siitä seuraisi suuria kärsimyksiä tavallisille ihmisille, suuria ihmisoikeusrikkomuksia jne. Ja se tapahtuisi venäläisillä säännöillä.”

”Amerikkalaisten ulkopoliittisten akateemikkojen parissa kiertää yleinen faasi, että Nixon olisi ollut maailman voimakkain mies, minkä väitetään tulleen jonkun korkea-arvoisen neuvostoviranhaltijan suusta, ja kuultiin myös Maon Kiinassa. Olipa se totta tai ei, Nixon oli se Yhdysvaltain presidentti, joka pani arvot syrjään vallan tavoittelemiseksi. Ulkopolitiikassa hän oli valmis astumaan minkä tahansa punaisen viivan yli jos vain halusi. Kun hän astui punaisten viivojen yli kotimaassa, Amerikan kansa pysäytti hänet. Elämme nyt ajassa, jossa vallan keskittymistä presidentin ympärille on yhä vaikeampi haastaa. Cheney yritti tehdä nixonilaiset temput. Valitettavasti hän selvisi siitä ja kärsimme yhä seurauksista.”

S kirjoittaa:

”Mitä tulee Syyriaan, tässä vaiheessa minusta rohkea ja avoin interventio olisi parasta, samalla tavoin kuin ranskalaiset tekivät menestyksellisesti Malissa. Sellainen muuttaisi koko alueen näkemystä Amerikasta ja sen liittolaisista.”

”Minusta Yhdysvaltain tulisi tehdä se yhdessä halukkaiden koalition kanssa. Ranska, Britannia ja Turkki olisivat hyviä kumppaneita, jos jätetään laskuista se kotimainen sotku, jonka Erdoğan on nyt saanut aikaan Turkissa. Turkkikin tarvitsee nopeasti huomiota osakseen. Lännellä ei ole varaa antaa sen luisua venäläis-iranilaiseen autokratioiden leiriin. Nykytilanne tulee olemaan paha joko Erdoğanin uralle tai Turkin demokraattiselle yhteiskunnalle, ja kaikkien välittömänä huolena pitäisi olla varmistaa, että Erdoğan pikemmin kuin koko alue maksaa hänen virheistään langenneen hinnan.”

”Yhdysvallat tuhlaa aikaansa ja energiaansa tukemalla syvällisesti epäluotettavia autoritäärisiä johtajia. Heidän tulisi keskittyä paljon vähemmän johtajiin ja hallintoihin, ja paljon enemmän poliittisiin maisemiin. Siellä missä he ovat puolueellisia, heidän tulisi olla sitä rohkeasti ja avoimesti, ja hyvistä syistä. Siellä missä heidän ei tulisi olla puolueellisia, heidän tulisi välttää kompromettoimasta itseään yksittäisten epäsuosittujen johtajien tukijoina.”

”Venäjän ja Iranin muodostama haaste on kohdattava ja padottava pian, sillä ne ovat muuttumassa yhä hyökkäävämmiksi ja vaarallisemmiksi, osittain Obaman epäonnistuneiden politiikkojen vuoksi. On ymmärrettävä ensimmäiseksi, että Venäjä ja Iran ovat liittolaisia, ja ovat olleet vuosikymmeniä; tuo liitto on kiinteä, siihen kuuluu sotilaallisia ja tiedustelullisia komponentteja, eikä Länsi tule kykenemään minkään kiilan iskemiseen niiden väliin ilman vallanvaihdosta jommassakummassa. Sama koskee Assadin hallintoa ja Hizbullahia. Ne eivät tule etääntymään millään tavoin Iranin hallinnosta ilman että jommassakummassa, Iranissa tai Syyriassa, toteutuu vallankumous.”

”Länsimaisen voiman käyttäminen nimenomaan vallanvaihdoksiin on erityisen tehokasta. Sen sijaan sekaantuminen pitkällisiin ja kalliisiin valtionrakennusprosesseihin on se, missä suurimmat virheet tehdään. Virheet johtuvat pääasiassa rakenteellisista syistä, Afganistan ja Irak hyvinä esimerkkeinä. Sotilaallisesta interventiosta ei seuraa, että kaikki velat ja velvoitteet siirtyvät automaattisesti Amerikalle, ja että sen täytyy kustantaa kalliita ammattiarmeijoja, rakentaa robusteja tiedustelupalveluja ja poliisivoimia, ja teeskennellä niiden heti huomenna muuttuvan länsimaisiksi hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen tuottajiksi.”

”Voimankäyttö vain sen itsensä vuoksi ei ole todellista voimaa. Sen sijaan voimankäyttö, joka perustuu selkeille, johdonmukaisille arvoille ja visiolle, on potentiaalisesti hyvin voimakasta.”