Olen hankkinut asunnon. Tänään muutin vähäisen täällä olevan omaisuuteni tilapäisestä turvatalosta tähän löytämääni helmeen lähellä Pyhän Sofian ja Pyhän Mikaelin luostarikirkkoja, vanhan Kiovan ytimessä. Ikkunoideni ja divaanini alla kulkevalla vulitsalla on kokonainen rivi miellyttäviä ravintoloita.
Asuntoni on hieno mutta tyhjä. Turvatalossa oli sentään kalusteet. Nyt joutunen odottelemaan viikonloppuun, ennen kuin minulla on aikaa etsiä jostain esimerkiksi irtopatjaa lattialle ja siihen petivaatteita. Sillä välin nukun vähän aikaa puhallettavalla ilmapatjalla. Huonekalujakin olisi hyvä löytää, koska myin ja lahjoitin pois kaiken, mitä minulla oli Kabulissa. Suomessa olevat tavarat taas joutuvat odottelemaan sitä, että saan hankittua itselleni täällä vielä autonkin - ja viemään sen rekisteriin läpi ukrainalaisen byrokratian.
Onpahan nyt kumminkin asunto, joka ainakin vähäksi aikaa tästä eteenpäin on kotini - paikka, josta inshallah ei tarvitse ihan heti taas muuttaa eteenpäin. Jo käydessäni tätä katsomassa ensimmäisen kerran tunsin jonkinlaista henkistä yhteyttä paikkaan, ylikorkeaan kattoon ja kadulle katselevaan alkoviin.
Vuokraisäntä, poliittinen pilapiirtäjä, toi IT-puuhiin perehtyneen teinipoikansa tulkiksi ja lupasi kehystää pari työtään seinilleni, jotka joutuvat odottamaan ensimmäisiä Suomen-matkojani, ennen kuin saan syyrialaisten taiteilijaystävieni maalauksia siirretyksi tänne. Vuokraisäntä halusi ottaa pari napsua vodkaa vuokrasopimuksemme kunniaksi. Poikansa sai vain seven-upia, mutta näyttäähän se kirkkaalta kuin veteinen. Seremoniaan kuuluivat myös maljapuheet onnelliseksi elämäkseni uudessa kodissani.
Hyvä, että olin ehtinyt jo kolme päivää käydä venäjän oppitunneilla instituutissa, jossa kaikki opettajattaret ovat nuorehkoja ja viehättäviä, kuten niin moni Kiovan vulitsoja tallaavista mitä hämmästyttävimmistä näyistä. Opettajattareni on kriminvenäläinen ja osaa venäjän ja ukrainan lisäksi myös englantia, turkkia ja espanjaa. Meitä on viiden opiskelijan ryhmä istumassa päivät kuumassa instituutissa: ranskalainen taloustieteilijä, sveitsinranskalainen historianopettajatar, amerikkalainen yrittäjä, kolumbialainen CERN-fyysikko ja minä. Mielenkiintoista seuraa myös tuntien ulkopuolella.
Kolmannen päivän tunneilla pääsimme jo Tolstoin Anna Kareninan aloitussanoihin: "Jokainen onnellinen perhe on samanlainen, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."
Itä-Euroopassa intellektuaalisuus ei ole vielä hukkunut arkisen hömpän alle. Siinä suhteessa asiat muistuttavat Lähi-itää. Monet nuoretkin siteeraavat luontevasti ulkoa mitä ylevimpiä lausuntoja kirjallisuuden ja runouden klassikoista. Tietoisuus omasta kulttuuriperinnöstä ja sen arvostus on jotain aivan muuta kuin suomalaisten niin kutsuttujen kansallismielisten öykkä - vaikka toki niitä ääliöitäkin Itä-Euroopassa riittää yllin kyllin.
Bulgakov aloitti Mestarin ja Margaritan (suomeksi Saatana saapuu Moskovaan) kirjoittamisen täällä Kiovassa. Kotitalonsa on nyt museona. Siellä pitäisi käydä. Kielikouluryhmäni genevetär on ehdottomasti aikeissa mennä. Niin genevetär kuin kolumbialainen ja ranskalainenkin näyttävät intoutuneen venäjän opiskeluun juuri venäläisen kirjallisuuden kautta. Amerikkalaisella on käytännöllisempiä tavoitteita.
Kiova on paljon kalliimpi kuin mitä Länsi-Ukraina oli siellä kesällä 2009 matkustaessani. Ainoa, mikä on täällä halpaa, on alkoholi - ravintoloissa kaljatuoppi on aina halvempi kuin vesi tai kahvi, mikä tuntuu hullulta. Kunnollisen lounaan lasku menee 150 hryvnan (15 euron) pintaan. Vaateostosten suhteen Istanbul on Kiovaa edullisempi. Mutta on täällä toki silti halvempaa kuin Suomessa, puhumattakaan Moskovasta tai Pietarista. Tai Kabulin ulkomaalaispaikoista.
Kuulemma ukrainalaiset käyvät tekemässä ostoksensa viikonloppuisin kaupungin ulkopuolella sijaitsevissa megamarketeissa, joissa kaikki on paljon halvempaa kuin kaupungissa. Vuokraisäntä jo kutsui mukaan tulevana viikonloppuna.
Asuntoni on hieno mutta tyhjä. Turvatalossa oli sentään kalusteet. Nyt joutunen odottelemaan viikonloppuun, ennen kuin minulla on aikaa etsiä jostain esimerkiksi irtopatjaa lattialle ja siihen petivaatteita. Sillä välin nukun vähän aikaa puhallettavalla ilmapatjalla. Huonekalujakin olisi hyvä löytää, koska myin ja lahjoitin pois kaiken, mitä minulla oli Kabulissa. Suomessa olevat tavarat taas joutuvat odottelemaan sitä, että saan hankittua itselleni täällä vielä autonkin - ja viemään sen rekisteriin läpi ukrainalaisen byrokratian.
Onpahan nyt kumminkin asunto, joka ainakin vähäksi aikaa tästä eteenpäin on kotini - paikka, josta inshallah ei tarvitse ihan heti taas muuttaa eteenpäin. Jo käydessäni tätä katsomassa ensimmäisen kerran tunsin jonkinlaista henkistä yhteyttä paikkaan, ylikorkeaan kattoon ja kadulle katselevaan alkoviin.
Vuokraisäntä, poliittinen pilapiirtäjä, toi IT-puuhiin perehtyneen teinipoikansa tulkiksi ja lupasi kehystää pari työtään seinilleni, jotka joutuvat odottamaan ensimmäisiä Suomen-matkojani, ennen kuin saan syyrialaisten taiteilijaystävieni maalauksia siirretyksi tänne. Vuokraisäntä halusi ottaa pari napsua vodkaa vuokrasopimuksemme kunniaksi. Poikansa sai vain seven-upia, mutta näyttäähän se kirkkaalta kuin veteinen. Seremoniaan kuuluivat myös maljapuheet onnelliseksi elämäkseni uudessa kodissani.
Hyvä, että olin ehtinyt jo kolme päivää käydä venäjän oppitunneilla instituutissa, jossa kaikki opettajattaret ovat nuorehkoja ja viehättäviä, kuten niin moni Kiovan vulitsoja tallaavista mitä hämmästyttävimmistä näyistä. Opettajattareni on kriminvenäläinen ja osaa venäjän ja ukrainan lisäksi myös englantia, turkkia ja espanjaa. Meitä on viiden opiskelijan ryhmä istumassa päivät kuumassa instituutissa: ranskalainen taloustieteilijä, sveitsinranskalainen historianopettajatar, amerikkalainen yrittäjä, kolumbialainen CERN-fyysikko ja minä. Mielenkiintoista seuraa myös tuntien ulkopuolella.
Kolmannen päivän tunneilla pääsimme jo Tolstoin Anna Kareninan aloitussanoihin: "Jokainen onnellinen perhe on samanlainen, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."
Itä-Euroopassa intellektuaalisuus ei ole vielä hukkunut arkisen hömpän alle. Siinä suhteessa asiat muistuttavat Lähi-itää. Monet nuoretkin siteeraavat luontevasti ulkoa mitä ylevimpiä lausuntoja kirjallisuuden ja runouden klassikoista. Tietoisuus omasta kulttuuriperinnöstä ja sen arvostus on jotain aivan muuta kuin suomalaisten niin kutsuttujen kansallismielisten öykkä - vaikka toki niitä ääliöitäkin Itä-Euroopassa riittää yllin kyllin.
Bulgakov aloitti Mestarin ja Margaritan (suomeksi Saatana saapuu Moskovaan) kirjoittamisen täällä Kiovassa. Kotitalonsa on nyt museona. Siellä pitäisi käydä. Kielikouluryhmäni genevetär on ehdottomasti aikeissa mennä. Niin genevetär kuin kolumbialainen ja ranskalainenkin näyttävät intoutuneen venäjän opiskeluun juuri venäläisen kirjallisuuden kautta. Amerikkalaisella on käytännöllisempiä tavoitteita.
Kiova on paljon kalliimpi kuin mitä Länsi-Ukraina oli siellä kesällä 2009 matkustaessani. Ainoa, mikä on täällä halpaa, on alkoholi - ravintoloissa kaljatuoppi on aina halvempi kuin vesi tai kahvi, mikä tuntuu hullulta. Kunnollisen lounaan lasku menee 150 hryvnan (15 euron) pintaan. Vaateostosten suhteen Istanbul on Kiovaa edullisempi. Mutta on täällä toki silti halvempaa kuin Suomessa, puhumattakaan Moskovasta tai Pietarista. Tai Kabulin ulkomaalaispaikoista.
Kuulemma ukrainalaiset käyvät tekemässä ostoksensa viikonloppuisin kaupungin ulkopuolella sijaitsevissa megamarketeissa, joissa kaikki on paljon halvempaa kuin kaupungissa. Vuokraisäntä jo kutsui mukaan tulevana viikonloppuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti