Olen uneton Ukrainassa. Syksy on saapunut Kiovaan. Puiden lehdet ovat kellastuneet ja ruskistuneet, viime viikolla useimpina päivinä satoi ja sää on harmaa. Seuraan päivittäin ahdistuksen vallassa Syyrian uutisia, mikä vie yöunetkin, koska usein vasta illalla ehtii uutisia lukemaan. Kiinnostuneille blogini lukijoille olen kerännyt joitain hyviä artikkeleita viime viikolta.
Ensinnäkin ranskalaisen professori Jean-Pierre Filiun artikkeli. Filiu on Euroopan johtavia islamilaisen uskonnollisen radikalismin asiantuntijoita ja myös parhaita luennoitsijoita, joita olen ollut kuulemassa. Hän vietti viimeksi heinäkuussa aikaa Syyrian Aleppossa ja tuntee maan läpikotaisin. Häntä kannattaa lukea, erityisesti aikana, jona monet akateemiset asiantuntijat puhuvat julkisuudessa ja tekevät kaikkensa sanoakseen mahdollisimman vähän, tai arvailevat, mikä mielipide muodostuu vallitsevaksi, jotta sen kannalle uskaltaisi kallistua. Filiu sen sijaan tietää mistä puhuu, eikä pelkää kertoa, mitä asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella tietää. Linkin takaa löytyy lisälinkkejä Filiun kokemuksiin kentältä Syyriasta.
Suomessakin on julkaistu ainakin yksi tasapainoinen ja tietopohjainen artikkeli kentältä. Kirjoittaja on toimittaja Saana-Maria Jokinen, joka on tehnyt vuosia työtä syyrialaispakolaisten parissa ja Syyrian naapurimaissa, ja on tiiviissä yhteydessä Syyrian sisällä oleviin kontakteihin. Yksi humanitääristä työtä tekevistä kontakteista kertoi saaneensa sisäpiiritietoa hallinnon sisällä olevalta henkilöltä, joka suhtautuu kriittisesti hallintonsa julmaan strategiaan. Tietojen perusteella voi päätellä Assadin tukeutuvan edelleen isänsä ns. vanhaan kaartiin eikä olevan näistä erillinen, kuten jotkut optimistit ovat halunneet uskoa.
Myös toimittaja ja kirjailija Michael Totten on kirjoittanut Syyrian kemiallisesta iskusta ja siitä, ettei Yhdysvalloilla näytä olevan halua tehdä muuta kuin jokin rajallinen isku, joka ei muuta tilannetta kentällä miksikään. Totten kirjoittaa:
Tässä lopulta Noah Schachtmanin artikkeli Yhdysvaltain mielenkiintoisesta vuodosta, jonka mukaan joku Syyrian puolustusministeriöstä olisi vaatinut kemialliset iskut tehneeltä kenraalilta selityksiä puhelimitse.
Ei ole mielestäni lainkaan yllättävää, että Amerikka on haluton ryhtymään sotilaalliseen interventioon Syyrian suhteen. Se maksaa edelleen isoja laskuja Afganistanin, Irakin ja Libyan interventioista. Maailma ei suinkaan osoita avomielisesti kiitollisuuttaan siitä, että amerikkalainen sotilasvoima auttoi kukistamaan Talibanin, Saddamin ja Qaddafin, joiden tyrannia ja hirmuhallinto vaativat yhteensä miljoonia uhreja. Sen sijaan maailma muistaa joka välissä syyttää Amerikkaa kaikesta siitä, mitä Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa on tapahtunut huolimatta ja riippumatta interventioista.
Ironista kyllä, jos nuo interventiot olisivat jääneet tekemättä, Amerikkaa syytettäisiin afgaanien, irakilaisten ja libyalaisten hylkäämisestä reaalipolitiikan kyynisessä hengessä. Kuten sitä itse asiassa joka tapauksessa syytettiin: Saddam sai rauhassa kaasuttaa kurdeja ja šiioja ilman amerikkalaista interventiota, Taliban sai riehua rauhassa koko 90-luvun jälkipuoliskon ja vallata Kabulinkin, ja Qaddafilla oli aluksi kaikki syyt uskoa vastaavaan rankaisemattomuuteen. Maailma hoki, ettei Amerikka välitä libyalaisista, koska Libyalla on öljyä.
Koko läntinen maailma kärsii johtajuusvajeesta. Minulle ei tule mieleen ainuttakaan kovan luokan valtiomiestä nykyisten länsijohtajien joukosta, eikä itse asiassa koko maailmasta. Mitään Churchillin tai Reaganin kaltaista arvojohtajaa ei ole näköpiirissä. Tästä huolimatta brittiparlamentin nynnyys onnistui vielä yllättämään minut. Olin sentään odottanut briteiltä vähintään sitä, mitä ranskalaisilta. Toisaalta britit eivät Obaman tavoin koskaan hirttäneet itseään mihinkään katteettomiin ”punaisiin viivoihin” ja katteettomiin vakuutteluihin auttamisesta.
Ranska näyttää jälleen hamuavan Lännen moraalisen johtotähden paikkaa, kun anglosaksinen maailma rypee kollektiivisessa kyvyttömyydessä. Ranska hoiti Malin ihan mallikkaasti. Valitettavasti Ranskalla ei yksin ole kuitenkaan muskelia Syyriaan niin kauan kuin Assadilla on takanaan Venäjä. Vain Yhdysvaltain sotilaallinen ja poliittinen mahti riittää patoamaan Venäjän.
Erityisen masentavaa viime viikon velloneessa keskustelussa on se valehtelun ja denialismin määrä, joka on taas tulvinut ilmoille salaliittoteorioineen. Useimmat näistä ”sodanvastaisista” kiihkoilijoista eivät tiedä eivätkä ymmärrä Syyriasta hölkäsen pöläystä eivätkä välitä syyrialaisten hädästä tuon taivaallista. He vain vastustavat periaatteesta Yhdysvaltain puuttumista tähän tai mihinkään, eivätkä kaihda valehtelemasta tai vääristelemästä Syyrian konfliktin kuvaa tuon asiansa ajamiseksi.
Todellisuudessa nämä ”sodanvastustajat” kannattavat Syyrian sodan pitkittymistä – kuka kyynisistä, kuka rasistisista ja kuka yksinkertaisesti ymmärtämättömistä syistä – ja tulevat ajaneeksi kansanmurhan asiaa. He kun ovat osa sitä vihreää valoa, jonka Assad kokee saavansa teoilleen.
Samalla tavalla kokivat Milošević ja Saddam aiemmin saavansa vihreää valoa kansanmurhapolitiikalleen, kunnes johtavien länsivaltain mieli lopulta muuttui. Toisin sanoen, toimettomuuden seuraukset alkoivat lopulta hirvittää enemmän kuin pelko sitoutumisesta toimintaan.
On hyvä välillä muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, jos Assadin annetaan Venäjän ja Iranin tuella tappaa kaikki vastustajansa. Jotkut ehkä kuvittelevat, että silloin palataan takaisin ”normaalijärjestykseen”, tiukan diktatuurin kurinpitoon, joka ei näy kiusallisesti länsiyleisön televisioissa ja sanomalehdissä. Tällaisen haihattelu osoittaa vaarallista ymmärtämättömyyttä Lähi-idän tilanteesta erityisesti ja maailmanpolitiikasta yleensä.
Mikäli Assad autetaan kansainvälisellä käsien vääntelyllä voittoon Syyriassa, maa ei suinkaan palaa mihinkään vuoteen 2001 tai 2005. Sen sijaan keskelle Lähi-itää – Turkin, Israelin ja Irakin naapuriin – syntyy uusi Pohjois-Korea, suljettu valtio, joka aseistautuu hampaisiin asti, tukeutuu Venäjään ja muihin maailman diktatuurien ystäviin ja kihisee revanssia. Satojatuhansia syyrialaisia tapetaan ensin sodassa ja kansanmurhassa, sitten laajamittaisissa vainoissa, jotka eskaloituvat kattamaan yhä vainoharhaisempia viholliskuvia. Kokonaisia kaupunkeja hävitetään todennäköisesti maan tasalle.
Turkkiin ja Eurooppaan – Syyrian naapurimaista puhumattakaan – virtaa miljoonia syyrialaisia pakolaisia. Iranin islamistihallinnon ja sen vasallina toimivan Hizbullahin valta kasvaa eksponentiaalisesti ja ulottuu Iranista Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin, sulkien Turkin ja Euroopan pohjoiseen ja avaten Venäjälle tien Persianlahdelle ja itäiselle Välimerelle. Turkki kääntyy pois lännestä.
Diktatuurit alueella vahvistuvat. Kaikki se hyvä, mitä arabikevään myötä olisi voinut saavuttaa, kuten päästä monopolististen poliittisten järjestelmien hegemoniasta poliittiseen pluralismiin, menetetään, ja sen sijaan vahvistetaan kielteistä kertomusta arabikeväästä. Tällä on erittäin huonoja seurauksia Euroopan välittömälle lähialueelle, puhumattakaan siitä, että diktatuurien rankaisemattomuuden kulttuurin vahvistuminen asettaa diktatuurien naapurissa olevat pienet maat hengenvaaraan.
Venäjällä oli jo tehty mielipidekysely, johon vastanneista yli kolmannes katsoi, että jos Yhdysvallat tekee intervention Syyriaan, Venäjän tulisi kostoksi hyökätä Baltian maihin. Vaara on kuitenkin vielä suurempi, jos Venäjä onnistuu pelottelemaan länsimaat vetäytymään Lähi-idästä. Sellainen lopputulos houkuttelee voimankäyttöön ja törkeisiin provokaatioihin jatkossakin.
YK ja länsimaat joutuvat vuosikymmeniksi eteenpäin sensuroimaan ja peittelemään kyvyttömyytensä ja välinpitämättömyytensä seurauksena Syyriassa tapahtuvia massamurhia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Samalla Iran ja Syyria aseistautuvat hampaisiin asti, hankkien lisää joukkotuhoaseita ja jatkaen ydinaseen kehittämistä Venäjän hyötyessä tästä tietysti pääasiallisena aseiden tuottajana alueelle. Myös Iranin ja Syyrian avokätisesti tukemat terroristijärjestöt vahvistuvat ja suuntaavat toimintansa länsimaita, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita vastaan.
Vaihtoehtoja aina oli. Erityisesti niitä oli keväällä 2011 ainakin puolen vuoden ajan, jolloin Syyrian oppositio pitäytyi aseettomassa vastarinnassa. Syyrian hallituksen ei ollut mikään pakko eskaloida tilannetta täysimittaiseksi sisällissodaksi järjettömällä väkivallallaan aseettomia siviilejä vastaan.
Tunisian armeijan erikoisyksiköt puuttuivat lopulta Tunisian tilanteeseen ja auttoivat kaatamaan Ben Alin. Marokon kuningas salli mielenosoitusten jatkumisen ja oli jo varhain ryhtynyt uudistuksiin, joiden ansiosta marokkolaisilla oli jo arabikevään tullessa runsaat määrät oikeuksia ja vapauksia, joista syyrialaiset tai libyalaiset saattoivat vain uneksia. Kaikki voivat kuvitella mielessään, millainen paikka Maghreb olisi ja millainen pakolaistilanne Länsi-Euroopassa, jos Tunisian kansalliskaartin johdossa olisi ollut Maher al-Assad tai jos Marokon kuningas olisi toiminut kuten Qaddafi ja Assad.
Jopa autoritäärinen Algeria hoiti asiansa paljon paremmin kuin Assad. Luultavasti tämä johtui siitä, ettei Algeria turvautunut yhtä häikäilemättömiin ja huonoihin neuvojiin kuin Assad. Assad seuraa Syyriassa olennaisesti Venäjän Tšetšeniassa testaamaa mallia: tapetaan kaikki, alkaen maltillisimmista voimista; levitetään sumeilematonta propagandaa ja masinoidaan se koko maailmalle tarkoituksena leimata vastarinta ”terroristeiksi” ja ”bandiiteiksi”; kohdistetaan hävitys suoraan siviiliväestöön eikä kaihdeta hävittämästä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Seurauksena tällaisesta strategiasta on täystuho, jonka raunioilla vain pahimmat elementit puolin toisin selviävät. Terrorismi ei koskaan ole ollut ongelma Venäjän tai Syyrian johtajille – nehän ovat alan asiantuntijoita ja tietävät, ettei terrorismi ole niille merkittävä uhka vaan hyvä väline likaisiin operaatioihin ja provokaatioihin.
Libya olisi tänä päivänä kuin Syyria, jos sinne ei olisi tehty länsijohtoista interventiota. Kukaan järjissään oleva länsimaisten arvojen kannattaja ei kai toivoisi sellaista. Tästä huolimatta Libyan interventiota arvostellaan jatkuvasti muka huonosti onnistuneeksi, kun se ei välittömästi tuonut pohjoismaista hyvinvointivaltiota Libyaan, ja kun Qaddafin palkkasotilaat tuottivat ongelmia Malissa ja jihadistit ovat tehneet terrori-iskuja.
Yllä mainitsemistani artikkeleista Schachtman käsittelee niin kutsuttua rogue element -vaihtoehtoa, jota jo edellisessä Syyrian tilannetta käsitelleessä kirjoituksessani epäilin kasvojen säilyttämisen optioksi. Roistoelementtiteorian mukaan jokin taho hallinnon sisältä olisi toteuttanut iskun ilman Assadin tai koko hallinnon hyväksyntää. Yleisimpien teorioiden mukaan tämä taho olisi voinut olla Basharin veli Maher al-Assad, joka on ollut kansalliskaartin ja shabiha-militioiden komennossa, tai sitten niin kutsuttu vanha kaarti, joka koostuu isä-Assadin aikaisista kenraaleista ja tiedustelujohtajista, Haman tuhoamisen veteraaneista.
Schachtmanin käsittelemässä nauhoituksessa joku puolustusministeriön virkamies olisi soittanut hätääntyneesti kemiallisia aseita siviilejä vastaan ampuneiden joukkojen kenraalille ja protestoinut. Tällaisen nauhoituksen vuotaminen voi hyvinkin olla Yhdysvaltain puolelta kädenojennus: jos hallinnon sisällä oli ihmisiä, jotka olivat tällaista törkeää iskua vastaan, siellä voisi myös olla ihmisiä, joiden kanssa voi neuvotella.
On silti edelleen varsin päivänselvää, että korkein poliittinen taho Syyriassa oli tietoinen iskusta. Tämä käy epäsuorasti ilmi myös Jokisen YLE:lle kirjoittamassa artikkelissa. Bashar al-Assad on jatkuvasti ollut isänsä vanhan kaartin ympäröimä, eikä Syyriassa missään vaiheessa tapahtunut mitään uudistusmielisten valtaannousua tai irtiottoa vanhan kaartin toimintatavoista, vaikka Assadin hallintoa puoltanut spinni on pitkään sellaista käsitystä levittänyt.
Johtavia länsivaltoja ei tietystikään voi nykytilanteessa kadehtia. Ne ovat Skyllan ja Kharybdiksen välissä. Sotilaallinen interventio johtaisi jälleen amerikkalaisvastaiseen riehumiseen maailman medioissa ja poliitikkojen pitäisi myydä erittäin epäsuosittu ajatus sotilastoimista kalliine kustannuksineen äänestäjille. Toisaalta toimettomuus johtaisi varmuudella katastrofaalisiin seurauksiin – jos ei kaukana Amerikassa asti, niin vähintäänkin Lähi-idässä.
Syyrialaisille kauheinta olisi, että Yhdysvallat perääntyy nöyryytettynä ja joko tekee vain pari symbolista iskua tai ei iskuja lainkaan, jättäen Assadin sitten teurastamaan kansaansa, kuten Saddam jätettiin teurastamaan kansaansa Persianlahden sodan jälkeen. Perääntyminen olisi varmuudella vihreä valo Assadille tehdä saddamit, ja Venäjältä se saisi siihen täyden siunauksen, sillä Venäjän näkökulmasta on sitä parempi, mitä totaalisempi sen vasallien välirikko länsimaihin on.
Minusta on tullut haukka, vaikka olen periaatteessa pasifistinen yksilö. Minusta on tullut haukka, koska olen nähnyt kyllikseni diktatuureja tietääkseni, etteivät ne ole vakauden tyyssijoja, joissa vallitsee kuri ja järjestys, ja olen nähnyt myös kylliksi diktatuurien vastustajia tietääkseni, etteivät he ole terroristeja ja kiihkoilijoita, kuten diktatuurien ja niiden tukijoiden propaganda poikkeuksetta yrittää saada meidät uskomaan.
Kiihkoilijoitakin aina on, mutta he saavat aikaan diktatuurien veroista pahaa vain tullessaan itse diktatuurien johtoon. Näin kävi esimerkiksi Talibanin kohdalla, kun Afganistan hylättiin oman onnensa nojaan 90-luvun alussa. Näin kävin Somaliassa, kun sinne tehtiin pari symbolista ilmaiskua ja sitten poistuttiin häntä koipien välissä, kun yksi amerikkalainen Black Hawk oli ammuttu alas. Sekä Afganistanissa että Somaliassa tarvittiin ulkopuolinen interventio, jotta Taliban ja Shabaab saatiin kammetuksi vallasta. Ja vuosikymmenen toimettomuudella aiheutettiin vuosikymmeniksi paljon suurempia ongelmia kuin ajoissa tehty interventio olisi aiheuttanut.
Vielä koskaan en ole nähnyt valistunutta itsevaltiasta missään. Sen sijaan olen nähnyt, kuinka diktatuuri poikkeuksetta synnyttää läpimädän korruptiojärjestelmän ja vallassa pysyäkseen kylvää epävakautta niin omaan väestöönsä kuin ympäröiviin maihin.
Ensinnäkin ranskalaisen professori Jean-Pierre Filiun artikkeli. Filiu on Euroopan johtavia islamilaisen uskonnollisen radikalismin asiantuntijoita ja myös parhaita luennoitsijoita, joita olen ollut kuulemassa. Hän vietti viimeksi heinäkuussa aikaa Syyrian Aleppossa ja tuntee maan läpikotaisin. Häntä kannattaa lukea, erityisesti aikana, jona monet akateemiset asiantuntijat puhuvat julkisuudessa ja tekevät kaikkensa sanoakseen mahdollisimman vähän, tai arvailevat, mikä mielipide muodostuu vallitsevaksi, jotta sen kannalle uskaltaisi kallistua. Filiu sen sijaan tietää mistä puhuu, eikä pelkää kertoa, mitä asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella tietää. Linkin takaa löytyy lisälinkkejä Filiun kokemuksiin kentältä Syyriasta.
”Pakkomielle, jonka Bashar al-Assad peri isältään, on vallassa pysyminen hinnalla millä hyvänsä. Syyrian kansa katoaa despootin kaikenkattavaan visioon, joka kaikkien historian diktaattorien tavoin osittain uppoaa omaan propagandaansa.
Ytimessä on olla ottamatta huomioon väestöä, jota pidetään suhteellisen laiminlyötävissä olevana tekijänä, vaan testata kansainvälisen yhteisön passiivisuutta kullakin eskalaatiotasolla väestöä vastaan - väestöä, jonka tietysti väitetään olevan ‘terroristeja’, ‘jihadisteja’ sekä Mossadin, CIA:n ja Persianlahden arabimaiden agentteja.
Aina rauhanomaisten mielenosoitusten alusta alkaen, maaliskuusta 2011, Bashar al-Assadin tarkk’ampujat alkoivat avuttomien ja aseettomien vastustajiensa ampumisen estoitta. Kuukautta myöhemmin aloitettiin puhdistukset mielenosoitusalueilla. Kesällä sama armeija, mutta tällä kertaa konekiväärein varustettuina, kylvi terroria kaupunkeihin, joissa opposition kannatus oli suurta. Seuraavana talvena tykistö alkoi pommittaa oppositiota tukevia alueita.
Joka kerran diktaattori testasi kansainvälisiä reaktioita ottamalla astetta raskaammat toimet käyttöön. Kansainvälisen yhteisön ‘arvojen’ turhuus paljastui niiden ollessa pelkästään verbaalisia kaiken sen edessä, mitä jo tapahtui koko Syyrian alueella. Tämä kauhea eskalaatio jatkui kesällä 2012, jolloin ilmaiskuista siviiliväestön asuma-alueille tuli triviaali käytäntö.
Yhtäkään uskottavaa reaktiota näihin sotarikoksiin ei tullut, lukuun ottamatta joitain huolestuneita ja pelästyneitä uutisraportteja. Assad saattoi nyt siirtyä pommituksiin ballistisilla scud-ohjuksilla, joiden kantama on 300 kilometriä. Tämäntyyppistä strategista asetta ei ole aiemmin käytetty hallituksen toimesta omia kansalaisiaan vastaan. Jälleen passiivisuus vallitsi, mikä luonnollisesti kannusti hallitusta jatkamaan ja systematisoimaan uuden terroriaseensa käytön.
Kemiallisten aseiden käyttö todistettiin ensi kerran jouluaattona 2012 eräällä Homsin asuinalueella. Huolehtien siitä, ettei suoraan haastaisi Obaman hallinnon piirtämää ‘punaista viivaa’, Assad käytti kemiallisia aseita vain ajoittain, sekoittaen joukkotuhoaseiden käytön konventionaalisiin räjähteisiin. Tuloksina näistä iskuista oli kuudessa kuukaudessa noin 150 kuollutta, mikä tietysti kalpenee sen rinnalla, että Syyrian tragediassa on kuollut jo yli 100 000 ihmistä (kokonaisluku on todennäköisesti aliarvioitu).
Hallitus haastettiin sen turvallisuusalueiden ytimessä.
‘Vapautettujen’ alueiden väestöt joutuivat maksamaan korkean hinnan, ennen kuin uskoivat, että tyranninsa Assad ei kaihtaisi käynnistää joukkotuhoiskuja kemiallisilla aseilla. Aleppon vallankumoussairaalat, joissa kävin heinäkuussa, toimivat improvisoiduilla varusteilla, jotka kykenevät vain ensiapuun ja kemiallisten aseiden tapauksissa dekontaminaatioon. Tämän ‘vapaan Aleppon’ alueen miljoonalla asukkaalla on vain kuusitoista kaasunaamaria ja 10 000 annosta atropiinia, joka on ainoa lääke sariinille altistumiseen.
Opposition mukaan päätös käyttää kemiallisia aseita Damaskoksen oppositiomielisiä asuinalueita vastaan tehtiin 8. elokuuta. Assad oli sinä päivänä selvinnyt häntä vastaan tehdystä iskuyrityksestä lähellä Anas bin Malikin moskeijaa, jossa hän osallistui ramadanin päätösrukouksiin.
Olen asunut monta vuotta tuon moskeijan vieressä ja voin sanoa, että se on keskellä hallituksen turvallisuuskoneiston hallitsemaa aluetta. Niinpä Assadin diktatuuri, joka joutui turvautumaan libanonilaiseen kätyriinsä Hizbullahiin saavuttaakseen jalansijaa Homsissa ja Qusairissa, tunsi itsensä uhatuksi pääkaupunkinsa ytimessä.
Basharin rankaisemattomuus.
Selvittyään vastaavasta iskusta kesäkuussa 1980, Basharin isä Hafiz al-Assad määräsi kostoksi satojen poliittisten vankien verilöylyn Palmyran pahamaineisessa vankilassa. Tyrannimurhan yrityksestä rankaistiin absoluuttisena rikoksena Assadien järjestelmässä; koston piti olla yhtä sokea kuin pelko, joka sillä luotiin.
Kenties jo kauan ennen Basharia vastaan tehtyä murhayritystä alkoi valmistelu iskemiseksi kemiallisin asein Damaskoksen vastarinta-alueiden väestöä, joka olisi pitänyt saada karkotetuksi, jotta pääkaupungin jo kuukausia jatkunut vastarinta saataisiin murskattua.
Egyptin sotilasjuntan rankaisemattomuus saattoi kannustaa Assadia ryhtymään toimeen. Olihan lähes tuhannen ihmisen joukkomurhaaminen Egyptissä 14.-16. elokuuta tapahtunut ilman muita kuin verbaalisia kansainvälisiä vastalauseita. Jos tuollainen verilöyly oli mahdollista maissa, joissa sentään sallittiin avoin median toiminta, sittenhän mikä tahansa olisi sallittua Syyriassa.
YK-tarkastajien saapuminen Damaskokseen saattoi ainoastaan kannustaa suunnitelmaa: Heidän mandaattinsa oli Assadia tukevien voimien kiivaasti neuvottelema ja rajoittui vain kolmeen Damaskoksen ulkopuoliseen kohteeseen. YK:n ei ollut sallittua julkisesti ilmoittaa, ketkä iskuihin olivat syyllistyneet. YK:n läsnäolo onkin rakenteellisesti voimaton pelottamaan murhaajia ja kannustaa pikemminkin päinvastaiseen päättäväisyyteen.
Elokuun 21. päivänä kymmeniä ohjuksia ammuttiin 2:30 ja 5:30 välillä aamuyöstä hallituksen asemista Ghutaan ja pääkaupungin itä- ja länsipuolilla oleviin lähiöihin. Improvisoidut sairaalat olivat pian täynnä uhreja, joista lasten osuus oli hälyttävä, johtuen alttiudestaan kaasun vaikutuksille. Kokonaisia perheitä murhattiin heidän ollessaan unessa, sillä kesäkuumuus pakotti heidät nukkumaan ikkunat avoinna. Lopputulos on paljon enemmän kuin tuhat kuollutta. Lääkärit ilman rajoja -järjestö raportoi ainakin 355 hermokaasun uhria.
On kulunut neljä päivää tästä Bashar al-Assadin hallinnon Syyriassa toteuttamasta ennennäkemättömästä joukkomurhasta eikä edelleenkään ole mitään, mikä kyseenalaistaisi hänen rankaisemattomuutensa. Hallinto tulee näin ollen eskalaatiotendenssinsä mukaisesti trivialisoimaan tämänkin uuden aseensa käytön väestöä vastaan.
Kolme mahdollista skenaariota.
Damaskoksen lähiöiden jälkeen isketään Homsiin ja Dayr az-Zawriin. Emme voi jättää laskusta kemiallisilla kärjillä varustettujen scud-ohjusten käyttöä Aleppoa vastaan sen estämiseksi, ettei maan toiseksi suurimmasta kaupungista tulisi vallankumouksen kokonaan kontrolloimaa tukikohtaa.
Kolme pääasiallista skenaariota häämöttää lähellä, ainakin uskottavammassa horisontissa:
1) Obaman hallinto saattaa lopultakin uudelleenarvioida epäonnistunutta politiikkaansa, joka on vahvistanut sekä Bashar al-Assadia että jihadisteja, ja päättää liittolaisineen iskeä hallinnon komentokeskuksia vastaan, päätähtäimessä kemiallisten aseiden laukaisukyky. Laivaston mobilisointi itäiselle Välimerelle näyttäisi puoltavan tätä hypoteesiä.
Mutta tämä ‘kylmän sodan’ logiikka sopii oikein hyvin Assadin ja hänen liittolaisensa Putinin propagandajuoneen. Ja Yhdysvaltain presidentin haluttomuus sotilastoimiin Lähi-idässä on hyvin tiedossa.
Lopulta myös Israel on aina ollut tyytyväinen, jos šiialaiset militiat ja sunnalaiset radikaalit taistelevat toisiaan vastaan. Mitä Turkkiin tulee, se on liian syvällä Erdoğanin järjestelmän kriisissä voidakseen olla aloitteellinen.
2) Syyrian vastarinta voisi viimeinkin saada ne ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseet, jotka sille luvattiin viime vuonna, mutta joita ei koskaan toimitettu. Tässä vaihtoehdossa on se etu, että se vahvistaa nationalistista elementtiä Syyrian vastarinnassa, auttaen siten neutraloimaan jihadistien valtapyyteitä.
Voi olla, että juuri tämä optio paremman aseistuksen toimittamiseksi syksyllä 2012 olisi nyt taistelussa keskeisessä osassa, mikä on johtanut kemiallisten aseiden taktisen käytön trivialisoimiseen. CIA haluaa aina viime kädessä ehdollistaa tukensa omaan kontrolliinsa, kuten kävi Kosovossa vuonna 1999, ja se kieltäytyy yhteistyöstä syyrialaisten itsepintaisesti insistoiman itsenäisen komennon kanssa.
3) On siten hyvin todennäköistä, ettei mitään merkittävää tapahdu, paitsi hieman diplomaattista ja sotilaallista hermostusta, jolla ei lopultakaan ole juuri yhteyttä kehityskulkuihin kentällä.
‘Vuotojen’ suodattaminen viisaasti luo perusteita tarinalle läntisten palvelujen salaisesta toiminnasta, ja auttaa siten oikeuttamaan johtajiensa julkisen passiivisuuden. Se, että kansainväliset tutkimukset Syyrian maaperällä kielletään, raivaa tietä salaliittoteorioille. Itsensä Voltaireksi julistaneet puhuvat päät vetoavat ‘sananvapauteensa’ kieltäessään Syyrian kansalta omien kuolleidensa laskemisen.
Ennen ja jälkeen 21.8.2013.
Ja niin maailma jatkaa pyörimistään. Tai niin se uskoo - todellisuudessa tulee olemaan ero sen välillä, mitä maailma oli ennen 21.8.2013 ja mitä se on sen jälkeen. Assad valmistelee jo seuraavaa kemiallista joukkotuhontaa eri mittaluokassa. Sen voi lukea Syyriasta kuin avoimesta kirjasta, eikä hänellä ole minkäänlaista kunnioitusta meidän yhteiskuntiamme kohtaan.
Olin aikanaan paikalla, kun Hafiz al-Assad julisti, että Gorbatšov olisi pitänyt ampua Neuvostoliiton maanpetturina. Bashar ja hänen kätyrinsä varmaan juhlivat ‘kansainvälisen yhteisön’ heikkoutta.
Nykyinen passiivisuus on niin ollen osasyyllinen tappamiseen, joka tulee jatkumaan jo pian. Damaskoksen isäntä kylvää terroria esteittä. Ja on myös paljon mahdollisuuksia levittää kaaosta naapurimaihin.
Kaksi vuotta Irakin kurdeja vastaan tehdyn Halabjan kemiallisen holokaustin jälkeen Saddam Hussein, rankaisemattomuudestaan humaltuneena, hyökkäsi Kuwaitiin vuonna 1990. Lyön vetoa, ettei Assad tule odottamaan niinkään kauan ennen kuin syöksee koko alueen kauhun valtaan.
Syyrian suhteen pätee alkeellinen moraali, mutta kollektiivinen turvallisuus.”
Suomessakin on julkaistu ainakin yksi tasapainoinen ja tietopohjainen artikkeli kentältä. Kirjoittaja on toimittaja Saana-Maria Jokinen, joka on tehnyt vuosia työtä syyrialaispakolaisten parissa ja Syyrian naapurimaissa, ja on tiiviissä yhteydessä Syyrian sisällä oleviin kontakteihin. Yksi humanitääristä työtä tekevistä kontakteista kertoi saaneensa sisäpiiritietoa hallinnon sisällä olevalta henkilöltä, joka suhtautuu kriittisesti hallintonsa julmaan strategiaan. Tietojen perusteella voi päätellä Assadin tukeutuvan edelleen isänsä ns. vanhaan kaartiin eikä olevan näistä erillinen, kuten jotkut optimistit ovat halunneet uskoa.
"Abu Hamza väittää saaneensa sisäpiirin tietoa kemiallisen iskun taustoista.
- Ajatus iskusta tuli kahdelta hyvin korkea-arvoiselta, niin kutsutun vanhan kaartin edustajalta al-Assadin hallinnossa, aktivisti kertoo.
- Vain kaikkein ylin johto tiesi suunnitelmasta; edes sotilaat, jotka ampuivat kemikaaleja sisältävät raketit, eivät tienneet, mitä tekivät.
Abu Hamzalla on myös selitys iskun erikoiselle ajoitukselle.
- Henkilöt, jotka tilasivat iskun, olivat jo Bashar al-Assadin isän, Hafez al-Assadin, läheisimpiä neuvonantajia. Heillä on edelleen Hama-mentaliteetti, hän selittää.
Vuonna 1982 arviolta 20 000–40 000 syyrialaista sai surmansa Haman kaupungissa, kun Hafez al-Assadin johtaman Syyrian armeija tukahdutti verisesti Muslimiveljeskunnan johtaman kansannousun.
- Lisäksi, al-Assadin hallinto ei ole ennenkään lopettanut siviilien surmaamista, kun YK:n tai Arabiliiton tarkkailijat ovat saapuneet maahan. Hallinto luotti tälläkin kertaa siihen, että Venäjä lopulta turvaa sen selustan, Abu Hamza jatkaa.
Abu Hamzan mukaan syyrialaisten mielipiteet USA:n ja sen liittolaisten mahdollisesta aseellisesta interventiosta vaihtelevat.
- Moni kannattaa voimatoimia, mutta osa on huolissaan. Yhdysvaltojen johto on todennut, ettei iskujen tarkoitus ole kaataa al-Assadin hallintoa. Siksi moni pelkää hallinnon reaktiota pommituksiin.
- Lisäksi jotkut pitävät suunniteltuja, varsin rajallisia iskuja vain USA:n yrityksenä pelastaa kasvonsa."
Myös toimittaja ja kirjailija Michael Totten on kirjoittanut Syyrian kemiallisesta iskusta ja siitä, ettei Yhdysvalloilla näytä olevan halua tehdä muuta kuin jokin rajallinen isku, joka ei muuta tilannetta kentällä miksikään. Totten kirjoittaa:
"Ajatus, että Barack Obama kehittelisi väärää tekosyytä pommittaakseen Syyriaa, ei ole lainkaan järkevä. Hän on selvästi ollut koko ajan sitä vastaan, että Yhdysvallat sekaantuisi tilanteeseen, jos hän suinkin voi sen välttää."Libanonilaisen tutkijan Paul Salemin pessimistinen artikkeli kertoo meille todennäköisen toteuman: Yhdysvallat ja sen muskelin puuttuessa muukaan länsiyhteisö ei ole halukas laajempaan operaatioon Syyrian tilanteen muuttamiseksi todella paremmaksi.
Tässä lopulta Noah Schachtmanin artikkeli Yhdysvaltain mielenkiintoisesta vuodosta, jonka mukaan joku Syyrian puolustusministeriöstä olisi vaatinut kemialliset iskut tehneeltä kenraalilta selityksiä puhelimitse.
Ei ole mielestäni lainkaan yllättävää, että Amerikka on haluton ryhtymään sotilaalliseen interventioon Syyrian suhteen. Se maksaa edelleen isoja laskuja Afganistanin, Irakin ja Libyan interventioista. Maailma ei suinkaan osoita avomielisesti kiitollisuuttaan siitä, että amerikkalainen sotilasvoima auttoi kukistamaan Talibanin, Saddamin ja Qaddafin, joiden tyrannia ja hirmuhallinto vaativat yhteensä miljoonia uhreja. Sen sijaan maailma muistaa joka välissä syyttää Amerikkaa kaikesta siitä, mitä Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa on tapahtunut huolimatta ja riippumatta interventioista.
Ironista kyllä, jos nuo interventiot olisivat jääneet tekemättä, Amerikkaa syytettäisiin afgaanien, irakilaisten ja libyalaisten hylkäämisestä reaalipolitiikan kyynisessä hengessä. Kuten sitä itse asiassa joka tapauksessa syytettiin: Saddam sai rauhassa kaasuttaa kurdeja ja šiioja ilman amerikkalaista interventiota, Taliban sai riehua rauhassa koko 90-luvun jälkipuoliskon ja vallata Kabulinkin, ja Qaddafilla oli aluksi kaikki syyt uskoa vastaavaan rankaisemattomuuteen. Maailma hoki, ettei Amerikka välitä libyalaisista, koska Libyalla on öljyä.
Koko läntinen maailma kärsii johtajuusvajeesta. Minulle ei tule mieleen ainuttakaan kovan luokan valtiomiestä nykyisten länsijohtajien joukosta, eikä itse asiassa koko maailmasta. Mitään Churchillin tai Reaganin kaltaista arvojohtajaa ei ole näköpiirissä. Tästä huolimatta brittiparlamentin nynnyys onnistui vielä yllättämään minut. Olin sentään odottanut briteiltä vähintään sitä, mitä ranskalaisilta. Toisaalta britit eivät Obaman tavoin koskaan hirttäneet itseään mihinkään katteettomiin ”punaisiin viivoihin” ja katteettomiin vakuutteluihin auttamisesta.
Ranska näyttää jälleen hamuavan Lännen moraalisen johtotähden paikkaa, kun anglosaksinen maailma rypee kollektiivisessa kyvyttömyydessä. Ranska hoiti Malin ihan mallikkaasti. Valitettavasti Ranskalla ei yksin ole kuitenkaan muskelia Syyriaan niin kauan kuin Assadilla on takanaan Venäjä. Vain Yhdysvaltain sotilaallinen ja poliittinen mahti riittää patoamaan Venäjän.
Erityisen masentavaa viime viikon velloneessa keskustelussa on se valehtelun ja denialismin määrä, joka on taas tulvinut ilmoille salaliittoteorioineen. Useimmat näistä ”sodanvastaisista” kiihkoilijoista eivät tiedä eivätkä ymmärrä Syyriasta hölkäsen pöläystä eivätkä välitä syyrialaisten hädästä tuon taivaallista. He vain vastustavat periaatteesta Yhdysvaltain puuttumista tähän tai mihinkään, eivätkä kaihda valehtelemasta tai vääristelemästä Syyrian konfliktin kuvaa tuon asiansa ajamiseksi.
Todellisuudessa nämä ”sodanvastustajat” kannattavat Syyrian sodan pitkittymistä – kuka kyynisistä, kuka rasistisista ja kuka yksinkertaisesti ymmärtämättömistä syistä – ja tulevat ajaneeksi kansanmurhan asiaa. He kun ovat osa sitä vihreää valoa, jonka Assad kokee saavansa teoilleen.
Samalla tavalla kokivat Milošević ja Saddam aiemmin saavansa vihreää valoa kansanmurhapolitiikalleen, kunnes johtavien länsivaltain mieli lopulta muuttui. Toisin sanoen, toimettomuuden seuraukset alkoivat lopulta hirvittää enemmän kuin pelko sitoutumisesta toimintaan.
On hyvä välillä muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, jos Assadin annetaan Venäjän ja Iranin tuella tappaa kaikki vastustajansa. Jotkut ehkä kuvittelevat, että silloin palataan takaisin ”normaalijärjestykseen”, tiukan diktatuurin kurinpitoon, joka ei näy kiusallisesti länsiyleisön televisioissa ja sanomalehdissä. Tällaisen haihattelu osoittaa vaarallista ymmärtämättömyyttä Lähi-idän tilanteesta erityisesti ja maailmanpolitiikasta yleensä.
Mikäli Assad autetaan kansainvälisellä käsien vääntelyllä voittoon Syyriassa, maa ei suinkaan palaa mihinkään vuoteen 2001 tai 2005. Sen sijaan keskelle Lähi-itää – Turkin, Israelin ja Irakin naapuriin – syntyy uusi Pohjois-Korea, suljettu valtio, joka aseistautuu hampaisiin asti, tukeutuu Venäjään ja muihin maailman diktatuurien ystäviin ja kihisee revanssia. Satojatuhansia syyrialaisia tapetaan ensin sodassa ja kansanmurhassa, sitten laajamittaisissa vainoissa, jotka eskaloituvat kattamaan yhä vainoharhaisempia viholliskuvia. Kokonaisia kaupunkeja hävitetään todennäköisesti maan tasalle.
Turkkiin ja Eurooppaan – Syyrian naapurimaista puhumattakaan – virtaa miljoonia syyrialaisia pakolaisia. Iranin islamistihallinnon ja sen vasallina toimivan Hizbullahin valta kasvaa eksponentiaalisesti ja ulottuu Iranista Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin, sulkien Turkin ja Euroopan pohjoiseen ja avaten Venäjälle tien Persianlahdelle ja itäiselle Välimerelle. Turkki kääntyy pois lännestä.
Diktatuurit alueella vahvistuvat. Kaikki se hyvä, mitä arabikevään myötä olisi voinut saavuttaa, kuten päästä monopolististen poliittisten järjestelmien hegemoniasta poliittiseen pluralismiin, menetetään, ja sen sijaan vahvistetaan kielteistä kertomusta arabikeväästä. Tällä on erittäin huonoja seurauksia Euroopan välittömälle lähialueelle, puhumattakaan siitä, että diktatuurien rankaisemattomuuden kulttuurin vahvistuminen asettaa diktatuurien naapurissa olevat pienet maat hengenvaaraan.
Venäjällä oli jo tehty mielipidekysely, johon vastanneista yli kolmannes katsoi, että jos Yhdysvallat tekee intervention Syyriaan, Venäjän tulisi kostoksi hyökätä Baltian maihin. Vaara on kuitenkin vielä suurempi, jos Venäjä onnistuu pelottelemaan länsimaat vetäytymään Lähi-idästä. Sellainen lopputulos houkuttelee voimankäyttöön ja törkeisiin provokaatioihin jatkossakin.
YK ja länsimaat joutuvat vuosikymmeniksi eteenpäin sensuroimaan ja peittelemään kyvyttömyytensä ja välinpitämättömyytensä seurauksena Syyriassa tapahtuvia massamurhia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Samalla Iran ja Syyria aseistautuvat hampaisiin asti, hankkien lisää joukkotuhoaseita ja jatkaen ydinaseen kehittämistä Venäjän hyötyessä tästä tietysti pääasiallisena aseiden tuottajana alueelle. Myös Iranin ja Syyrian avokätisesti tukemat terroristijärjestöt vahvistuvat ja suuntaavat toimintansa länsimaita, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita vastaan.
Vaihtoehtoja aina oli. Erityisesti niitä oli keväällä 2011 ainakin puolen vuoden ajan, jolloin Syyrian oppositio pitäytyi aseettomassa vastarinnassa. Syyrian hallituksen ei ollut mikään pakko eskaloida tilannetta täysimittaiseksi sisällissodaksi järjettömällä väkivallallaan aseettomia siviilejä vastaan.
Tunisian armeijan erikoisyksiköt puuttuivat lopulta Tunisian tilanteeseen ja auttoivat kaatamaan Ben Alin. Marokon kuningas salli mielenosoitusten jatkumisen ja oli jo varhain ryhtynyt uudistuksiin, joiden ansiosta marokkolaisilla oli jo arabikevään tullessa runsaat määrät oikeuksia ja vapauksia, joista syyrialaiset tai libyalaiset saattoivat vain uneksia. Kaikki voivat kuvitella mielessään, millainen paikka Maghreb olisi ja millainen pakolaistilanne Länsi-Euroopassa, jos Tunisian kansalliskaartin johdossa olisi ollut Maher al-Assad tai jos Marokon kuningas olisi toiminut kuten Qaddafi ja Assad.
Jopa autoritäärinen Algeria hoiti asiansa paljon paremmin kuin Assad. Luultavasti tämä johtui siitä, ettei Algeria turvautunut yhtä häikäilemättömiin ja huonoihin neuvojiin kuin Assad. Assad seuraa Syyriassa olennaisesti Venäjän Tšetšeniassa testaamaa mallia: tapetaan kaikki, alkaen maltillisimmista voimista; levitetään sumeilematonta propagandaa ja masinoidaan se koko maailmalle tarkoituksena leimata vastarinta ”terroristeiksi” ja ”bandiiteiksi”; kohdistetaan hävitys suoraan siviiliväestöön eikä kaihdeta hävittämästä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Seurauksena tällaisesta strategiasta on täystuho, jonka raunioilla vain pahimmat elementit puolin toisin selviävät. Terrorismi ei koskaan ole ollut ongelma Venäjän tai Syyrian johtajille – nehän ovat alan asiantuntijoita ja tietävät, ettei terrorismi ole niille merkittävä uhka vaan hyvä väline likaisiin operaatioihin ja provokaatioihin.
Libya olisi tänä päivänä kuin Syyria, jos sinne ei olisi tehty länsijohtoista interventiota. Kukaan järjissään oleva länsimaisten arvojen kannattaja ei kai toivoisi sellaista. Tästä huolimatta Libyan interventiota arvostellaan jatkuvasti muka huonosti onnistuneeksi, kun se ei välittömästi tuonut pohjoismaista hyvinvointivaltiota Libyaan, ja kun Qaddafin palkkasotilaat tuottivat ongelmia Malissa ja jihadistit ovat tehneet terrori-iskuja.
Yllä mainitsemistani artikkeleista Schachtman käsittelee niin kutsuttua rogue element -vaihtoehtoa, jota jo edellisessä Syyrian tilannetta käsitelleessä kirjoituksessani epäilin kasvojen säilyttämisen optioksi. Roistoelementtiteorian mukaan jokin taho hallinnon sisältä olisi toteuttanut iskun ilman Assadin tai koko hallinnon hyväksyntää. Yleisimpien teorioiden mukaan tämä taho olisi voinut olla Basharin veli Maher al-Assad, joka on ollut kansalliskaartin ja shabiha-militioiden komennossa, tai sitten niin kutsuttu vanha kaarti, joka koostuu isä-Assadin aikaisista kenraaleista ja tiedustelujohtajista, Haman tuhoamisen veteraaneista.
Schachtmanin käsittelemässä nauhoituksessa joku puolustusministeriön virkamies olisi soittanut hätääntyneesti kemiallisia aseita siviilejä vastaan ampuneiden joukkojen kenraalille ja protestoinut. Tällaisen nauhoituksen vuotaminen voi hyvinkin olla Yhdysvaltain puolelta kädenojennus: jos hallinnon sisällä oli ihmisiä, jotka olivat tällaista törkeää iskua vastaan, siellä voisi myös olla ihmisiä, joiden kanssa voi neuvotella.
On silti edelleen varsin päivänselvää, että korkein poliittinen taho Syyriassa oli tietoinen iskusta. Tämä käy epäsuorasti ilmi myös Jokisen YLE:lle kirjoittamassa artikkelissa. Bashar al-Assad on jatkuvasti ollut isänsä vanhan kaartin ympäröimä, eikä Syyriassa missään vaiheessa tapahtunut mitään uudistusmielisten valtaannousua tai irtiottoa vanhan kaartin toimintatavoista, vaikka Assadin hallintoa puoltanut spinni on pitkään sellaista käsitystä levittänyt.
Johtavia länsivaltoja ei tietystikään voi nykytilanteessa kadehtia. Ne ovat Skyllan ja Kharybdiksen välissä. Sotilaallinen interventio johtaisi jälleen amerikkalaisvastaiseen riehumiseen maailman medioissa ja poliitikkojen pitäisi myydä erittäin epäsuosittu ajatus sotilastoimista kalliine kustannuksineen äänestäjille. Toisaalta toimettomuus johtaisi varmuudella katastrofaalisiin seurauksiin – jos ei kaukana Amerikassa asti, niin vähintäänkin Lähi-idässä.
Syyrialaisille kauheinta olisi, että Yhdysvallat perääntyy nöyryytettynä ja joko tekee vain pari symbolista iskua tai ei iskuja lainkaan, jättäen Assadin sitten teurastamaan kansaansa, kuten Saddam jätettiin teurastamaan kansaansa Persianlahden sodan jälkeen. Perääntyminen olisi varmuudella vihreä valo Assadille tehdä saddamit, ja Venäjältä se saisi siihen täyden siunauksen, sillä Venäjän näkökulmasta on sitä parempi, mitä totaalisempi sen vasallien välirikko länsimaihin on.
Minusta on tullut haukka, vaikka olen periaatteessa pasifistinen yksilö. Minusta on tullut haukka, koska olen nähnyt kyllikseni diktatuureja tietääkseni, etteivät ne ole vakauden tyyssijoja, joissa vallitsee kuri ja järjestys, ja olen nähnyt myös kylliksi diktatuurien vastustajia tietääkseni, etteivät he ole terroristeja ja kiihkoilijoita, kuten diktatuurien ja niiden tukijoiden propaganda poikkeuksetta yrittää saada meidät uskomaan.
Kiihkoilijoitakin aina on, mutta he saavat aikaan diktatuurien veroista pahaa vain tullessaan itse diktatuurien johtoon. Näin kävi esimerkiksi Talibanin kohdalla, kun Afganistan hylättiin oman onnensa nojaan 90-luvun alussa. Näin kävin Somaliassa, kun sinne tehtiin pari symbolista ilmaiskua ja sitten poistuttiin häntä koipien välissä, kun yksi amerikkalainen Black Hawk oli ammuttu alas. Sekä Afganistanissa että Somaliassa tarvittiin ulkopuolinen interventio, jotta Taliban ja Shabaab saatiin kammetuksi vallasta. Ja vuosikymmenen toimettomuudella aiheutettiin vuosikymmeniksi paljon suurempia ongelmia kuin ajoissa tehty interventio olisi aiheuttanut.
Vielä koskaan en ole nähnyt valistunutta itsevaltiasta missään. Sen sijaan olen nähnyt, kuinka diktatuuri poikkeuksetta synnyttää läpimädän korruptiojärjestelmän ja vallassa pysyäkseen kylvää epävakautta niin omaan väestöönsä kuin ympäröiviin maihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti