lauantai 7. syyskuuta 2013

Euroopan jaosta

Tammikuussa 2010 kirjoitin blogiini artikkelin Euroopan uusi kahtiajakojossa hahmottelin Euroopan jakautuvan demokraattiseen Eurooppaan ja autoritääriseen Eurooppaan. Tuolloin Ukraina eli viimeisillään oranssikoalition aikaa ja arabikeväästä oltiin vielä yli vuoden päässä. Muuten ennusteeni menivät aika lailla nappiin, mutta venäläismielisten palattua Ukrainassa valtaan saman kuun vaaleissa maan vajoaminen takaisin autoritääriseen leiriin oli nopeampi kuin odotin.

Oranssikoalitio kaatui keskinäiseen riitelyynsä. Selvä enemmistö ukrainalaisista - niistäkin, jotka puhuvat ensimmäisenä kielenään venäjää - olisi kannattanut oranssia ja sen ajamaa kurssia kohti länttä, demokratiaa ja niinkutsutusti eurooppalaisia arvoja. Venäjä ei levännyt: idänkaupasta riippuvaisten oligarkkien ja Donbasin teollisuusomistajien mediavallan sekä monenlaisten temppujen avulla se nosti Viktor Janukovitšin takaisin valtaan. Nykyisin Ukrainassa puhutaankin, että Donetsk on maan epävirallinen pääkaupunki. Sieltä tulevat Janukovitš ja hänen suosikkinsa, ja alue on sekä taloudellisesti että kulttuurisesti neuvostoliittolainen, Venäjään kytkeytyneen raskaan teollisuuden tyyssija.

Se tiedetään, että Kiovassa enemmistö kannattaa oranssia oppositiota. Senpä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaalit onkin lykätty jo seitsemän vuotta ja sopivasti vuoteen 2015, seuraavien presidentinvaalien jälkeiseen aikaan. Kiovan kaupungin hallitsijoilla on merkitystä nykyhallinnon tehdessä kaikkensa pysyäkseen vallassa.

Tammikuun 2010 vaalien jälkeen halusin nähdä Ukrainan vallanvaihdoksen toiveikkaasti enkä maalailla liian synkkiä piruja seinille:
Mikäli Janukovitšista tulee Ukrainan seuraava presidentti, ratkaisevaa on, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Janukovitš on jo etukäteen lievitellyt vastustajiensa pelkoja puhumalla Ukrainan eurooppalaisuudesta ja demokraattisuudesta. Hän ei ole uhonnut palauttavansa maan Venäjän helmaan ja rakentavansa uuden rautaesiripun erottamaan Ukrainaa länsinaapureistaan. Hän ei ole uhkaillut vainojen käynnistämisellä oranssivallankumouksellisia vastaan eikä ole ilmoittanut sensuurin toimeenpanosta väärin ajattelevaa lehdistöä vastaan.
Ukrainan kypsyyskoe eurooppalaisena demokratiana on, pystyykö Janukovitš jatkamaan aiempien vastustajiensa käynnistämällä tiellä demokratian vakiinnuttamiseksi, hyvän hallinnon edistämiseksi ja länsi-integraation tiivistämiseksi, vaikka viimeksi mainittu tie onkin tällä hetkellä tukossa Länsi-Euroopan rakenteellisten itse aiheutettujen ongelmien vuoksi - asia, josta myös Turkki, Georgia ja Moldova EU:n ratapihalla jatkuvasti kärsivät.
Puola ja Romania pystyivät kypsyyskokeen läpäisemään aiemmin. Kun Aleksander Kwasniewski aikoinaan korvasi Lech Wałęsan ja myöhemmin Ion Iliescu korvasi Emil Constantinescun, ulkopuoliset pelkäsivät, että Puola ja Romania palaisivat entisaikoihin. Sen sijaan Kwasniewski ja Iliescu olivatkin kääntäneet takkejaan ja jatkoivat edeltäjiensä aloittamilla teillä, vieden Puolan ja Romanian talouden ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin sekä EU:n ja NATO:n jäseniksi.
Janukovitšilla on mahdollisuus samaan, mutta on myös asioita, jotka tekevät Ukrainan tiestä vaikeamman kuin Puolan ja Romanian tiet olivat. Ensinnäkin Puola ja Romania pääsivät etenemään suuren osan matkastaan aikana, jolloin Venäjällä valtaa piti periaatteessa länsimielinen Jeltsin. Putinin kansallismielisen imperialismin aikana samanlainen irtiotto olisi ollut vaikeampaa ja vastatoimet härskimpiä. Toiseksi, Puolan ja Romanian etuna oli myös Länsi-Euroopan paljon nykyistä innokkaampi suhtautuminen EU:n ja NATO:n laajenemiseen.

Tuossa tulikin todettua tärkeimmät syyt siihen, miksi Ukraina vallanvaihdoksen jälkeen taantui - etenkin mitä tulee demokratiaan, oikeusvaltioon, ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Ukraina ehti jo jonkin aikaa oranssivallankumouksen jälkeen tehdä selvää edistystä mainituissa asioissa. Janukovitšin hallinto ryhtyi kuitenkin heittämään poliittisia vastustajiaan vankilaan, harjoittamaan politisoitunutta oikeudenkäyttöä ja jakelemaan etuja venäläismielisille oligarkeille. Ukraina vajosi Euroopan korruptoituneimmaksi valtioksi, jääden jälkeen sellaisista maista kuin Albania, Makedonia ja Moldova ja sijoittuen Transparencyn luokituksessa jopa Venäjän ja Azerbaidžanin alapuolelle.

Janukovitš ei kyennyt samaan takin kääntämiseen kohti länttä kuin Kwasniewski ja Iliescu aiemmin. Toisaalta, Venäjän vasalleina valtaan nostetut ja alun perin autoritariaan taipuvaiset johtajat ovat ennenkin halunneet paitsi pysyä vallassa, myös pysyä vallassa itsenäisten valtioiden johtajina eikä Venäjän lääninherroina. Tämä sai alkujaan Venäjän valtaan nostamat Eduard Shevardnadzen, Haidar Alijevin ja Leonid Kutšman määrätietoisesti tavoittelemaan Georgian, Azerbaidžanin ja Ukrainan todellista itsenäisyyttä Venäjästä sekä lähentymistä länteen.

Moldovassa kommunistien valtaan nostama Vladimir Voronin julisti alun perin, että "Moldovan pitäisi vastustaa Eurooppaa kuten Kuuba vastustaa Yhdysvaltoja", ja että "Valko-Venäjän tie on Moldovan tie". Sitten hänkään ei pidemmän päälle halunnut valtionsa olevan johdettu Tiraspolista tai Kremlistä. Nyt Moldovassa on jälleen vallassa länsimielinen koalitio. Minskin tie ei ollutkaan Moldovan tie. Ukrainassa Kutšma pyrki ensimmäisellä kaudellaan aktiivisesti lähentämään Ukrainaa länteen, mutta toisella kaudellaan hän valtaan takertuessaan ja murhauttaessaan kriitikoitaan ajautui riippuvaiseksi autoritääristen tyrannien ikiaikaisen ystävän, Moskovan, tuesta.

Tämä vallan dynamiikka selittää käytännössä, miksi Eurooppa jakautuu demokraattiseen ja autoritääriseen. Länsi tukee demokraattista kehitystä, kun taas autoritääriset johtajat, joiden keskeisin intressi on pysyä vallassa, tukeutuvat Venäjään. Heille ei ole luvassa tukea länsimaista, elleivät he ole arabialaisten öljymaiden "vakauden takaajia", jolloin länsikin mielellään katselee tyranniaa ja ihmisoikeusloukkauksia läpi sormiensa.

Tammikuussa 2010 kirjoitin Euroopan kahtiajaosta seuraavaa: 
Euroopassa eletään jälleen ideologisen kahtiajaon aikaa. EU ja Venäjä ovat kahtiajaon vastakkaisia pooleja, eivätkä ne paljosta puheesta huolimatta jaa yhteisiä arvoja. Vaikka ne käyttäisivät samoja sanoja, kuten "vakaus" tai "moninapaisuus", ne tarkoittavat niillä aivan eri asioita. On jälleen olemassa demokraattinen Eurooppa ja autoritäärinen Eurooppa. 
Tilanne ei toki ole täysin samanlainen kuin kylmän sodan aikana. Ensinnäkin, demokraattinen Eurooppa on nyt paljon laajempi kuin vuosikymmeninä, joina Moskovan nyrkki puristi otteessaan Itä-Berliiniä, Varsovaa, Prahaa ja Budapestiä. Nämä hengittävät nyt kaikki varsin rauhassa, Naton turvatakuiden hellässä huomassa. Myös aiemmin suoraan neuvostovallan alla viruneet Tallinna, Riika ja Vilna ovat nyt Natossa, vaikkakin joutuvat pidättämään henkeään paljon enemmän kuin ossit ja polakit. [...]
Toiseksi, autoritäärinen Eurooppa ei ole yhtä autoritäärinen kuin kylmän sodan aikana. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei se ole länsimaa eikä aito demokratia, mutta ei se ole myöskään totalitäärinen valtakunta. Totalitarismin mittoina olivat aikanaan nimenomaan natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Putinin esikunnan termein nyky-Venäjä on "suvereeni demokratia" tai "kontrolloitu demokratia". On selvää, että paino ei näissä ole sanalla demokratia, vaan sanoissa suvereeni ja kontrolli. [...]

Länsimaissa uskotaan avoimeen yhteiskuntaan, vaikka sana "vapaus" onkin jostain syystä mennyt huolestuttavasti pois muodista. Uskotaan, että valtion tulee olla kansalaisten ystävä ja tukija, ja hallitukset voivat vaihtua vaaleilla ilman, että mikään valtio siitä romahtaa. Pelisäännöt ja lait eivät koske vain kansalaisia vaan myös hallitsijoita. Tämä on länsimainen käsitys vakaudesta.
 
Venäjällä uskotaan, että maailmassa vallitsevat kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi tarvitaan vakautta. Venäjällä uskotaan, että vakautta tuo vain vahva johtaja, joka kukistaa kaikki vakauden horjuttajat. Vakautta ei ole, jos johtaja voi vaihtua. Niinpä hallitsijoiden on varmistettava, että valta ei vaihdu. Lait ja pelisäännöt ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Ne ovat joka päivä muokattavissa, jos valtion intressi ja suuruus sitä vaativat. Yhteiskunta ei voi olla avoin, koska muutenhan tulisi muutoksia ja vakautta voisi kuka vain horjuttaa. 
Demokraattiseen Eurooppaan kuuluvat kaikki Euroopan unionin jäsenmaat sekä lisäksi ainakin Norja, Islanti, Sveitsi, Kroatia, Albania, Montenegro, Kosovo, Turkki, Ukraina ja Georgia. Bosnia ja Moldova keikkuvat niillä rajoilla, etenkin kun kummassakin maassa on osa maasta irrotettu autoritäärisen Euroopan piiriin. 
Autoritääriseen Eurooppaan kuuluvat Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Serbia, Armenia, Azerbaidžan sekä Venäjän miehittämät autoritääriset saarekkeet Transnistriassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Autoritäärinen vyöhyke jatkuu edelleen itään Keski-Aasiaan, Iraniin ja Syyriaan, mutta keskittykäämme nyt Euroopan puolelle.

Niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, jotka tuon kirjoittamisesta ovat kuluneet, on Ukraina taantunut, joskaan ei edelläänkään vajonnut Venäjän tai Valko-Venäjän tasolle. Korruptio ja politisoitunut oikeudenkäyttö rehottavat ja jäytävät pohjaa demokraattiselta, avoimelta yhteiskunnalta. Ilmapiiri Ukrainassa on silti edelleen paljon vapaampi kuin pohjoisissa naapurimaissaan. 

Georgian kurssi on antanut ajoittain syytä huoleen, sillä poliittinen oikeudenkäyttö ja sen myötä mahdollisesti myös korruptio ovat nostaneet päitään Bidzina Ivanišvilin vaalivoiton jälkeen. Georgia on silti yhä selvästi edellä Ukrainaa, mikä on merkittävää ottaen huomioon sen, että Venäjä sentään hyökkäsi maahan, miehittää edelleen Georgialle kuuluvia alueita ja käyttää ylipäätään Georgiaa vastaan huomattavasti härskimpiä menetelmiä kuin Ukrainaa vastaan.

Kolmen ja puolen vuoden takaisen arvioni jälkeen Moldova on selvästi harpannut eteenpäin. Länsimielinen koalitio palasi valtaan jo syksyllä 2009 ja Voronin erosi, mutta maan kurssi heilahteli kommunistien paineessa vielä vuosia. Keväällä 2012 presidentiksi tuli Nicolae Timofti. Tämän vuoden keväällä puolestaan muodostettiin uusi länsimielinen koalitio, Proeurooppalainen koalitio, jonka johtajia ovat Vlad Filat, Marian Lupu ja Ion Hadârcă. Pääministerinä on toiminut tästä keväästä Iurie Leancă, samasta Liberaalidemokraattisesta puolueesta kuin edeltäjänsä Filat. Moldova on tällä hetkellä pisimmälle edistynyt EU:n assosiaatiosopimuksen solmimisen suhteen, ja siis ohittanut Ukrainan ja jopa Georgian.

EU on kehittänyt demokraattisen ja autoritäärisen Euroopan väliin jäävän harmaavyöhykkeen houkuttelemiseksi itäisen kumppanuuden, jonka huippukokous pidetään puheenjohtajamaa Liettuan pääkaupungissa Vilnassa marraskuussa. Vilnassa odotetaan ainakin joidenkin entisten neuvostotasavaltojen allekirjoittavan EU:n kanssa assosiaatiosopimukset ja niihin kuuluvat sopimukset vapaakauppa-alueesta. Moldova ja Georgia näyttävät tällä hetkellä edistyneimmiltä, Armenia niiden kintereillä, mutta kaikkein suurimmat odotukset kohdistuvat valtavan kokoiseen Ukrainaan.

Venäjä suunnittelee EU:n vastavoimaksi omaa geopoliittista blokkiaan, Euraasian unionia, jonka edeltäjäksi se on perustanut tulliliiton. Toistaiseksi Moskova on onnistunut liittämään tulliliittoonsa vasta Valko-Venäjän ja Kazakstanin. Näistäkin Kazakstan on tulliliittoon liityttyään katunut ratkaisua katkerasti ja etsinyt keinoja ottaa etäisyyttä, mutta kun pikkusormi on annettu Venäjälle, sitä ei noin vain vedetä pois. Huhut kiertävät jo, että Moskova haluaisi nostaa Nursultan Nazarbajevin seuraajaksi Kazakstanin KGB:n päällikön. Sellainen ratkaisu seurailisikin jo Keski-Aasian hallitsemisen perinteitä, sillä sama tapahtui aiemmin Turkmenistanissa.

Toisin kuin EU, joka luettelee kumppanuutta haluaville itäisille maille monenmoisia ehtoja ja uudistussuosituksia, Venäjä ei ole kiinnostunut demokraattisista uudistuksista tai ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen aseman parantamisesta. Sitä kiinnostaa vain valta: tottelevatko uuden neuvostoliiton johtajat Kremlin käskyjä ja alistavatko salaiset poliisinsa ja valtiolliset mediansa Kremlin valtapolitiikan välineiksi euraasialaisen imperiumin hallitsemiseen.

Niinpä kun EU kosiskelee erityisesti kumppanimaiden kansaa, lupailemalla vähemmän korruptiota, alenevia kuluttajahintoja ja helpompaa pääsyä Euroopan tuote- ja työmarkkinoille, Venäjä suuntaa viestinsä erityisesti eliiteille. Se lupaa asioita, joita EU ei lupaa: vallassa pysymistä, korruptio- ja privilegiojärjestelmien säilymistä, edullisia diilejä hallitseville oligarkeille ja kilpailijoiden eliminointia. Kaikki tämä sitä vaatimatonta myönnytystä vastaan, että Venäjä saa kyntensä maiden turvallisuus- ja tiedustelujärjestelmien hallitsijaksi. Tähän vain kätkeytyy troijanhevonen, sillä turvallisuusorgaaneja kontrolloimalla kontrolloidaan lopulta aina myös poliittista ja taloudellista eliittiä.

Itä-Euroopan maiden johtajat tuntevat Venäjän ja sen toimintatavat paljon paremmin kuin länsimaiden vakaaseen demokratiaan tottuneet sinisilmäiset johtajat. Niinpä heillä ei ole illuusioita siitä, mitä pikkusormien antaminen Moskovaan merkitsee heille ja johtamilleen valtioille. Länsi-integraatio toimii hyvänä keinona lisätä toimintavapautta suhteessa Venäjään. Siksi Venäjä käytteleekin porkkanoidensa ohessa ahkerasti keppiä.

Moldovan ja Etelä-Kaukasian maiden tapauksessa Venäjän parhaita keppejä on sen tuki Abhasian, Etelä-Ossetian, Karabahin ja Transnistrian separatistialueille, jotka kaikki ovat eriasteisesti Venäjän turvallisuusorgaanien kontrollissa. Venäjällä ei ole intressejä saada näitä konflikteja ratkaistuksi, vaan se haluaa pitää ne matalalla intensiteetillä käynnissä ja miehittämiensa alueiden kansainvälisen statuksen avoimena, jotta se voi käyttää niitä Georgian, Armenian, Azerbaidžanin ja Moldovan suvereniteetin vahingoittamiseen sekä ratkaisemattomia ongelmia kammoavien EU:n ja Naton pitämiseen nihkeinä näitä valtioita kohtaan.

Vaikka siis Armenia oli Moldovan ja Georgian jälkeen edistynein EU:n assosiaatiosopimuksen tavoittelija, harva yllättyi, kun presidentti Serž Sarkisian julisti haluavansa liittää Armenian Venäjän johtamaan tulliliittoon. Karabah toimii Kremlin kiristysruuvina, jolla Armenia pidetään tottelevaisena. Armenialaiset tietävät saaneensa Karabahin itselleen vain ja ainoastaan Venäjän sotilaallisen avun vuoksi. Muistutuksena tästä Putin kävi juuri Bakussa sopimassa miljardin arvoisista asekaupoista.

Muutamaa päivää aiemmin Venäjän varapääministeri Dmitri Rogozin kävi uhkailemassa Moldovaa, että jos maa allekirjoittaisi EU:n assosiaatiosopimuksen, kaasuhanat sulkeutuisivat ja Transnistrian konflikti leimahtaisi taas yllättäen liekkeihin. Ilman Venäjän langettamaa varjoa Moldova olisi valmis sopimukseensa ja voisi ryhtyä tavoittelemaan seuraavaa askelta eurooppalaisen integraation tiellä, virallista jäsenehdokasstatusta Albanian ja Bosnian tapaan.

Ukrainan tilanne on ehkäpä kaikkein kriittisin. Varsinkin sen EU:hun ja Natoon jo päässeet länsinaapurit Puola, Slovakia, Unkari ja Romania haluaisivat edetä Ukrainan kanssa niin nopeasti kuin suinkin, mutta muu Eurooppa edellyttää Ukrainaa noudattamaan monenlaisia ehtoja, toteuttamaan oikeusvaltiouudistuksia sekä parannuksia ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Venäjä heilutteli keppiä jo loppukesällä käynnistämällä Ukrainaa vastaan koeluontoisen kauppasodan. Kaasuhanatkin saattavat talvipakkasilla taas mystisesti sulkeutua. Venäjä pitää edelleen hallussaan Sevastopolin kaupunkia Krimillä, jossa sillä on laivastotukikohta, vaikka se voisi aivan hyvin siirtää tukikohtansa Novorossijskiin tärkeimmän Mustanmeren-öljysatamansa suojaksi.

Janukovitšin venäläismielinen hallinto haluaisi kyllä EU:lta assosiaatiosopimuksen ja vapaakauppaedut, mutta ei ole lainkaan yhtä halukas täyttämään demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon liittyviä uudistuksia. Hän haluaisi edelleen pitää poliittisen vastustajansa, entisen pääministerin Julia Tymošenkon vankilassa, käyttää oikeuslaitosta ja turvallisuusviranomaisia poliittisina nyrkkeinä, ja jaella taloudelliset korruptioedut venäläismielisille oligarkeille, joiden tuesta on riippuvainen. Kuitenkin kun Sarkisian julisti haluavansa liittyä Venäjän tulliliittoon, Janukovitšille tuli kiire näyttää vihreää valoa lakiuudistuksille ja lähettää medioihin viestiä, että Tymošenko saatettaisiin sittenkin päästää sairaalahoitoon Saksaan.

Georgiassa Ivanišvili meni lipsauttamaan harkitsevansa liittymistä Euraasian unioniin, jos siitä olisi Georgialle etua, mutta vastalauseryöppy Georgiassa oli välittömästi sellainen, että sekä Ivanišvili itse että hänen ulkoministerinsä kiirehtivät korjaamaan lausuntoa ja selittämään, että EU ja Nato yhä olivat Georgian ensisijaisessa tähtäimessä. Georgiassa on yhä itäkumppanuusmaista vapain media, Moldovan ja Armenian seuratessa perässä.

Autoritäärisimpiä ovat Venäjän ohella Valko-Venäjä, jossa tarvittaisiin käytännössä vallankumous jos kurssia enää haluttaisiin muuttaa, ja Azerbaidžan, joka tukeutuu öljyynsä. Azerbaidžan on Qatarin ja Kazakstanin ohella viimeisten kymmenen vuoden aikana maailman eniten vaurastunut maa. Itse asiassa koko eniten vaurastuneiden maiden listan kymmenen kärjen voi generoida laskemalla energiaraaka-aineiden hinnannousun ja tuotantokapasiteetin lisäyksen. Azerbaidžanin ja Kazakstanin taloudet ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin Venäjän, Saudi-Arabian ja Qatarin, että ne riippuvat täysin energiaraaka-aineiden ylikorkeasta hinnasta.

Venäjä on lisäämässä aggressiivisuuttaan - ja mikäli sitä ei pysäytetä Syyriassa, se rohkaistuu yhä hyökkäävämpään politiikkaan myös Euroopan-rintamallaan. Johtajille heiluteltu porkkana autoritääristen tyrannien ikuisena ystävänä ja samanaikainen kaasu-, konflikti-, vallankaappaus- ja salamurhakepeillä huitominen luovat ahdistavaa todellisuutta suvereniteettinsa ja eurooppalaisen suuntauksensa puolesta kamppailevissa rajamaissa, joista Ukraina on suurin.

Samaan aikaan Länsi on historiallisen väsyneessä ja voimattomassa tilassa. Yhdysvaltain poliittinen johto sekoilee linjattomuudessaan ja päättämättömyydessään Egyptistä Syyriaan ja Irakista Afganistaniin. Länsimaista tuntuu puuttuvan johtajuus, vaikka François Hollande ja David Cameron ovatkin yrittäneet sellaista ottaa ja Saksakin selkeästi etsiskellyt selkärankaansa. Erityisesti Ranska on Hollanden aikana ryhdistäytynyt tavoittelemaan takaisin pitkään alamaissa ollutta länsimaista moraalista johtajuutta, joka anglosakseilta tuntuu olevan nykyisin hukassa. Mutta Ranskan johtajuus suuntautuu aktiivisimmin arabimaihin ja Afrikkaan; itäisen kumppanuuden maat eivät koskaan ole kiinnostaneet Ranskaa samassa määrin kuin vaikka Saksaa ja Puolaa.

EU on edelleen väsyneessä tilassa. Sillä menee surkeasti sekä taloudessa että politiikassa. Talouden osalta madonluvut ovat sitä musertavampia, mitä enemmän niistä tietää. Pääkaupungeissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta siihen ei ole poliittista uskallusta eikä voimaa. Parhaiten menee Sveitsillä ja Ruotsilla. Ruotsin osalta näen esimerkiksi omasta vaatimattomasta sijoitustoiminnastani, kuinka ruotsalaisyritykset tahkoavat yli kuusinkertaista voittoa suomalaisiin verrattuna.

Onkin Suomessa yleinen myytti, että Ruotsi olisi jotenkin erityisen sosialistinen valtio. Se aloitti tarpeelliset taloutta vapauttaneet uudistukset jo sosiaalidemokraattien aikana, mistä lähtien Ruotsi on ollut porvarihallitusten johdossa. Lisäksi on syytä muistaa, että Ruotsin taloudella on aivan toisen luokan pohja kustantaa kallistakin julkista sektoria kuin Suomessa, jossa puuttuvasta katteesta huolimatta paisutetaan jatkuvasti julkista tuhlaamista.

Länsi-Euroopassa maanosan integraatio nähdään ennen kaikkea laadullisena ja institutionaalisena prosessina. EU-byrokratian ylimmillä paikoilla on aivan liikaa juristeja ja hallintobyrokraatteja ja aivan liian vähän historioitsijoita, jotta Euroopan integraation historiallisuus ymmärrettäisiin. Siksipä Lännellä onkin suuria vaikeuksia kommunikoida viestejään Idälle, joka näkee integraation ensisijaisesti geopoliittisena, territoriaalisena ja sivilisaatiollisena prosessina - reviiritaisteluna kahden arvomaailmaltaan vastakkaisen leirin välillä.

Länneltä on tällä hetkellä hakusessa nimenomaan sen ymmärrys, että sen ajamalla arvopolitiikalla - puheella vapaudesta, demokratiasta, oikeusvaltiosta ja avoimesta yhteiskunnasta - on väistämättä territoriaalinen, geopoliittinen ulottuvuus. Kysymys ei ole, eikä voi olla, vain juristeriasta, muodollisista sopimuksista ja liittymisistä tai liittymättä jättämisistä erilaisiin ylikansallisiin instituutioihin. EU:ssa täytyy unionin toimimiseksi olla kyse myös arvoyhteisöstä, ja tuon arvoyhteisön muskeli ja suoja on Nato.

Sama koskee Lännen tavoitteita myös Euroopan lähiympäristössä - erityisesti arabimaissa, jotka muodostavat EU:n välittömän, suurimman ja nopeimmin kasvavan naapuruston. Arabikevät edusti niitä arvoja, joita Yhdysvallat ja EU:kin sanovat edustavansa. Nämä arvot eivät suinkaan voita itsestäänselvyytenä, vaan niitä vastaan kamppailee useampi arvomaailmaltaan vastakkainen voima: autoritääristä imperialismia edustava Venäjä, autoritääristä islamismia edustava Iran sekä radikaalia islamismia ja jihadismia edustavat erikokoiset ääriliikkeet.

Jos länsivallat eivät kykene näkemään, muotoilemaan ja toteuttamaan arvojaan niinkään räikeissä tapauksissa kuin Syyria, jossa vastassa ovat kaikki kolme mainittua läntisten arvojen vihollista, silloin ne ovat tuomittuja epäonnistumaan niissä moninaisissa tapauksissa, joissa arvojen ja intressien yhtälö on paljon epäselvempi. Esimerkiksi siinä, pitäisikö geopoliittisten etujen johtaa ihmisoikeus-, demokratia- ja korruptioasioiden sormien läpi katsomiseen Ukrainan eurointegraatiossa, tai painaako jonkin arabialaisen öljymaan vakaus vaakakupissa enemmän kuin kyseisen maan autoritaria.

Ei kommentteja: