lauantai 14. syyskuuta 2013

Keskusteluni kuoleman kanssa

Viime aikoina kuolema on ollut lähellä minua useammallakin tavalla. Ensinnäkin, olen seurannut jatkuvasti Syyrian tapahtumia ja tilanteesta käytävää paikoin absurdia ja paikoin muuten vain vastenmielistä keskustelua selkärankansa kadottaneissa länsimaissa. On vaikea käsittää niiden ihmisten valheellisuutta, jotka toivovat mieluummin sodan ja kansanmurhan jatkumista sekä toisten sadantuhannen syyrialaisen murhaamista kuin sitä, että länsimaat käyttäisivät voimaa Venäjän ja Iranin aseellisesti tukeman Assadin roistohallinnon pysäyttämiseksi.

Olen usein huomannut kärsiväni jonkinasteisesti niinkutsutusta eloonjääneen syndroomasta. Tällä nimityksellä kutsutaan niitä syyllisyyden, tyhjyyden ja masennuksen tunteita, joita traumaattisista tapahtumista tai läheisten kuolemasta selvinnyt kokee myöhemmin. Huomaan esimerkiksi, että ollessani Libanonissa kahden sodan aikana en tuntenut lainkaan samanlaisia voimattomuuden tuntemuksia, koska silloin olin itse siellä, keskellä tapahtumia, tunsin voivani tehdä jotain (vaikka harvoin todella voin) ja vähintäänkin tunsin jakavani niitä kokemuksia, joita libanonilaiset ystäväni kokivat.

Silloin kun asuin Syyriassa, tunsin kyllä jatkuvaa ahdistusta syyrialaisten ystävieni turvallisuudesta, etenkin jos joku heistä katosi tai tuntui joutuvan salaisen poliisin tähtäimeen. Mutta koska olin itse Syyriassa, oli helpompaa tavata ihmisiä ja jakaa välittömästi suurin osa heidän huolistaan. Nyt huomaan kärsiväni samanlaisista mielentiloista kuin kaikki ne syyrialaiset ja libanonilaiset ystäväni, jotka ovat paenneet Syyriasta ja asettuneet läppäriensä ääreen kuka mihinkin: Suomeen, Ukrainaan, Turkkiin, Libanoniin, Qatariin, Ranskaan, Amerikkaan...

Kaikissa syyrialaisissa ystävissäni ja monissa libanonilaisissa havaitsen eloonjääneen syndrooman oireita: he tuntevat syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että eivät ole rintamalla eivätkä itse hengenvaarassa, kun taas monet heidän tuntemansa ihmiset ja maanmiehensä ovat. Kauheiden tapahtumien katseleminen voimattomasti jostain etäältä - vailla mahdollisuuksia tehdä juuri muuta kuin puhua ja kirjoittaa siitä, ehkä järjestää joskus jokin tapahtuma tai auttaa humanitääristä järjestöä - on henkisesti jotenkin vaikeampaa kuin olla itse keskellä tapahtumia. Uhka omaa turvallisuutta kohtaan jotenkin helpottaa oloa sen suhteen, mikä uhka muihin ihmisiin kohdistuu.

Syyrian sodan jatkuttua yli kaksi vuotta ja yli sadantuhannen syyrialaisen tultua roistohallinnon murhaamiksi kaikki tuntemani syyrialaiset tai Syyriassa olleet ulkomaalaiset ovat menettäneet myös konkreettisesti läheisiään. Jotkut ihmiset, jotka vielä muutama vuosi sitten istuivat samoissa kahvilapöydissä, debatoivat kanssamme politiikasta tai arkiasioista, söivät, joivat ja polttivat vesipiippua kanssamme, hymyilivät, opiskelivat, tekivät videoprojekteja, seurustelivat, innostuivat Tunisian ja Egyptin tapahtumista - niin, jotkut näistä ihmisistä eivät enää ole kanssamme. Vaikka tiedämme, mikä diktatuuri auttajineen on heidän murhaamisestaan vastuussa, meillä ei ole ketään, johon kohdistaa kielteiset tunteemme asian johdosta. Emmehän ole taistelukentällä, ja ympärillämme Euroopassa, Amerikassa tai Persianlahdella on lähinnä ihmisiä, jotka joko eivät tiedä mistä puhuvat, tai jotka häpeämättömästi sivuuttavat syyrialaisten hädän ja välittävät ainoastaan Amerikan vastustamisesta.

Kuluneen viikon aikana olen joutunut lähelle kuolemaa myös omassa henkilökohtaisessa elämässäni. Eilen, 13. päivä ja perjantai, olin viimein leikkauksessa, jossa kaikki mahdollisesti meni ihan hyvin - se nähdään - mutta sain kuulla lääkäriltä, että minun olisi pitänyt tulla sinne paljon aiemmin, ja jos leikkaus olisi vielä viipynyt päivän tai pari, olisin voinut kuolla. Tuo kävi parina viimeisenä päivänä useastikin mielessäni, kun tilanne paheni niin nopeasti. Mutta aikoja vain ei ollut, ja jouduin kuitenkin olemaan töissä, meneväthän työasiat kiireisinä aikoina aina sellaisten pikkujuttujen kuin terveyden edelle.

Olen ollut tuossa risteyksessä ennenkin, joten olen jo monta kertaa elämäni varrella käynyt läpi ne ajatukset, joita kuoleman mahdollinen läheisyys aiheuttaa. Nuo ajatukset eivät ole minulle vieraita eivätkä yllättäviä. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaa, olen valmistautunut kuolemaan jo hyvin nuorena enkä siksi kovin dramaattisesti ylläty siitä mahdollisuudesta nykyään. Periaatteessa olen ollut valmis lähtemään koko aikuisikäni. Eikä se suinkaan tarkoita, etten arvostaisi tai olisi kiintynyt nykyiseen elämääni, päinvastoin.

Yksi suurimpia syitä siihen, miksi kuolema ei pelota, ei suinkaan ole metafyysinen varmuus siitä, mitä sen jälkeen mahdollisesti seuraa, vaan se, että olen jo elänyt varsin hyvän ja monipuolisen elämän. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut jo tähän asti niin paljon enemmän kuin useimmat pitkän iän eläneet eläkepäiviinsä ehtiessään. Tai "enemmän" on ehkä väärä sana, koska toiset näkevät ja kokevat paljon enemmän kuin toiset, vaikka tekisivät samaa.

Voin silti olla varsin tyytyväinen. Elämäni ei ainakaan ole ollut tylsää. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sellaista hetkeä, ettei olisi ollut mitään tekemistä. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka kuolevat ikävystymiseen - tämä asia on itselleni ahdistava ei suinkaan itseni vaan eräiden läheisteni vuoksi. Ihmisten ei koskaan pitäisi vain odottaa, että joku muu tulee ja antaa heille elämän.

Voin tietysti olla tyytymätön joihinkin jaksoihin elämässäni, kuten lapsuuteen, jonka aikana en muista koskaan olleeni onnellinen (tosin muistoni eivät ulotu kovin varhaisiin vaiheisiin), tai kuten teini-ikään, jollaista minulla ei eräällä tavoin koskaan oikeastaan ollut. Olin lapsi ja sitten minusta tuli nuori aikuinen. On kuitenkin turhaa murehtia jotain, mitä olemme menettäneet tai mitä emme ole koskaan saaneet. Se energia tulisi suunnata parhaan ilon ottamiseen irti kaikesta siitä, mitä osaksemme on tullut. Minun osakseni on tullut todella paljon.

Minun oli pitänyt lähteä tänä viikonloppuna Harkovaan ja tuon miljoonakaupungin lähellä olevaan Petšenegiin, jossa on iso folktapahtuma. Mahtavatko Itä-Euroopan aroilla jossain vaiheessa historiaa riehuneet petšenegit olla alun perin tuolta kotoisin, vai onko paikka vain heidän mukaansa nimetty? Kaspian suunnalta tulleita turkinsukuisia petšenegejä on pidetty joissain puheissa ugrilaisina, mutta siinä on ilmeisesti sekoitettu heidät samoihin aikoihin syvemmälle Eurooppaan tunkeutuneisiin madjaareihin, nykyisiin unkarilaisiin. Toisaalta yhdistäväthän unkarilaiset itsensä myös hunneihin, joita heitäkin on pidetty vaihtelevasti turkinsukuisina, ugrilaisina, iraanisina tai gootteina. Voi olla, että kuten monessa muussakin tapauksessa etnonyymi ei alun perin viitannut mihinkään tiettyyn kieleen tai kansallisuuteen, vaan sillä saatettiin kutsua mitä tahansa sotaisaa ratsastajakansaa.

No, nyt Harkovan ja Petšenegin matka tietysti peruuntui, kun minun pitää ravata joka päivä sairaalassa. Blogikirjoittelua ei tilanteeni kuitenkaan rajoita, sitähän voin tehdä kotoa tai vaikka alakerran baarista käsin. Eipä tuo jo viikkoja jatkunut sateenvihma ulkona houkuttele sinnekään lähtemään. Tuuli on riepotellut kultaiset lehdet puista ja Kiova näyttää lokakuiselta Suomelta. Toivottavasti kuun loppuun mennessä selkenisi, jotta edes lokakuussa pääsisi katsomaan joitain luontopaikkoja.

Ei kommentteja: