Venäjän sota Ukrainaa ja koko "kollektiivista Länttä" vastaan (kuten venäläiset sen propagandassaan ilmaisevat) jatkuu painopisteen siirtyessä nyt Itä-Ukrainaan. Venäjä tavoittelee ennen kaikkea territoriaalista ekspansiota, joka onnistuessaan ei jää siihen, vaan jatkuu. On lähes selviö, että varsinkin Kiovan alueen tappioidensa ja kiusallisen sotarikosjulkisuuden myötä Venäjä tulee eskaloimaan sotatoimia lähitulevaisuudessa. Putin haluaa julistaa sotansa ainakin jonkinlaiseksi voitoksi viimeistään voitonpäivän paraateihinsa mennessä. Mikäli hän onnistuu siinä, tulee sotahysteria Venäjällä entisestään paisumaan eivätkä sotatoimet Länttä vastaan varmasti jää Ukrainaan. Loppukevät ja kesä tulevat siis olemaan vaarallista aikaa myös Suomelle.
Venäjän ja Ukrainan tilanteesta kiinnostuneet voivat lukea kolme hiljattaista kirjoitustani: Venäjän tavoitteista, Mordorin musta marssi ja Butšan savuava ase. Koska näkemykseni tuppaavat osumaan oikeaan siitä huolimatta, että haluaisin mieluummin olla väärässä, minulla ei yleensä ole tarvetta korjailla tai päivittää kirjoituksiani. Linkatut kirjoitukset pätevät yhä ja vanhempaa taustaa tapahtumille löytyy Ukrainan-vuosieni kirjoituksista, elokuusta 2013 elokuuhun 2017. Nyt nimittäin kirjoitan jälleen jostain vähän myönteisemmästä.
* * *
Aprillipäivänä Belgiaan tuli takatalvi, joka toi noin vuorokauden ajaksi myös lumipeitteen Brysseliin - ensimmäistä kertaa koko talvena, lukuun ottamatta lyhyttä ja heti sulanutta lunta kerran loppusyksyllä. Kylmät säät näyttävät langenneen koko Euroopan osaksi siitä lähtien.
Huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna kävin koleasta säästä huolimatta Gentin kupeessa Bourgoyenissa, jonka kosteikoille olikin pudonnut suuria määriä vesilintuja, pienempiä määriä kahlaajia. Varsinkin haapanoita, taveja ja lapasorsia oli suurina parvina. Harmaa- ja sinisorsia, tukka- ja punasotkia pienempiä määriä.
Alueella oli viittä hanhilajia: satojen valkoposkihanhien massa pysytteli niin kaukana alueen keskellä olevalla "arolla", ettei voinut nähdä, oliko niillä esimerkiksi värirenkaita ja olisiko joukossa siis voinut olla suomalaisiakin valkoposkia. Merihanhia ja kanadanhanhia oli niin ikään paljon, joukossa yksi hyvin pieni ja lyhytkaulainen yksilö, jota hetken epäilin pikkukanadanhanheksi, kunnes totesin, että sen nokka näytti normaalikokoiselta eikä otsa ollut kovin jyrkkä. Kuten viime vuonna samoihin aikoihin Blankaartissa, löysin Bourgoyenista tiibetinhanhia - tällä kertaa peräti kaksin kappalein. Mitä ilmeisimmin ne ovat Alankomaiden populaatiosta. Viides laji oli niilinhanhi, jonka löytää Belgiassa yleisesti lähes kaikilta kosteikoilta.
Kahlaajamuutto oli vaisumpaa, mutta mustapyrstökuireja oli saapunut isohko parvi, kuoveja huuteli siellä täällä, töyhtöhyyppä vingutteli ja pari yksittäistä valkovikloa.
Pikkulintujen osalta ei muuttopuolella ollut juurikaan liikennettä, mutta huomasin, että paikkalintu silkkikerttunen esiintyy näemmä Bourgoyenissakin. Jokunen vuosikymmen sitten Harchies oli ainoa varma paikka lajille Belgiassa, mutta nyt olen sen löytänyt jo ainakin neljästä paikasta. Koska se on paikkalintu, sen leviäminen pohjoista kohti vaatii tarpeeksi leutoja talvia. Länsi-Euroopassa se on jo hyvin vakiintunut Englantiin ja Hollantiin, mutta Suomessa sen äänipurkauksia ei tultane vielä aikoihin kuulemaan.
Pyrstötiaiset rakentelivat pallomaista pesäänsä saman lintutornin kupeessa, jonka luona tiibetinhanhet laidunsivat.
Bourgoyenin lähellä ovat myös Maariankirkko ja Ter Bekenin linna. Kävin syömässä Den Boerissa.
9 kommenttia:
Itsekin olen ollut Venäjän suhteen enimäkseen oikeassa. Johtunee pääasiassa siitä, että kun odottaa aina pahinta, ei voi osua kovin paljon harhaan.
Vielä kuukausi sitten olin suomen suhteen todella huolissani. Nyt kun suomen pikainen nato-hakemus näyttää todennäköiseltä ja Venäjä on ottanut Ukrainassa aika pahasti ns. pataan, tilanne on toinen. Venäjällä ei yksinkertaisesti ole tämän vuoden puolella sotilaallista kykyä / resursseja tehdä mitään sellaista mistä Suomi ei selviäisi.
Olisi mukava lukea ajatuksiasi siitä, kuinka sota Ukrainassa etenee ja miten se lopulta päättyy.
Itse ajattelen, että odotettu Venäjän suurhyökkäys idässä/etelässä ratkaisee paljon:
Vaihtoehto 1. Jos Ukraina kykenee torjumaan suurhyökkäyksen, sota kestää vielä pitkään. Jopa vuosia.
Vaihtoehto 2. Jos taas Venäjä onnistuu valtaamaan isoja alueita, sota voi päättyä tulitaukosopimukseen jo tämän vuoden puolella.
Vaihtoehto 1. Lännen usko Ukrainan mahdollisuuteen voittaa sota ja ajaa Venäläiset v. 2014 rajoille kasvaa merkittävästi ja odotusarvo sodan kestosta venyy vuosiin. Niinpä länsi antaa / myy Ukrainalle myös läntisiä raskaita asejärjestelmiä (pitkän kantaman raketinheittimiä, telatykkejä, vastatykistötutkia, pitkän ja keskipitkän kantaman ilmatorjuntajärjestelmiä, miehittämättömiä ilma-aluksia esim. Predator, tai jopa F-16 hävittäjiä).
Tähän mennessä näitä ei ole toimitettu johtuen mm. siitä, että niiden operointi edellyttää pitkää koulutusta, erityisesti ilmakaluston huollon osalta. Logistiikasta nyt puhumattakaan. Ukraina ei saa näitä järjestelmiä operatiiviseen käyttöön nopeasti. Jos toimitukset alkavat kesällä, Ukraina voisi aloittaa niiden turvin offensiivin ehkä ensivuoden puolivälin jälkeen.
Venäjä ehtii siihen mennessä toipua nyt kärsimistään miehistötappioista, mutta korvaavaa uutta kalustoa se ei kykene tuottamaan suuria määriä. Niinpä menetetty kalusto korvataan varastoidulla romulla. Sen käyttökuntoon laitto vie aikaa ja kyvykkyys Urkainalle toimitettuja uusia läntisiä asejärjestelmiä vastaan on joka tapauksessa lähes nolla.
Tässä skenaariossa Ukraina voittaa sodan ja palauttaa 2014 rajansa. Venäjällä vaihtuu valta, mutta tuskin nykyistä parempaan.
Vaihtoehto 2. Lännen silmissä a) Ukraina kykenee pelkästään hidastamaan Venäjää, ei voittamaan sotaa ja b), että taistelut päättyvät suhteellisen nopeasti (länsi ei välttämättä ole oikeassa koska Ukrainalaisten taistelutahto on kova. Mutta näin oletan länsimaiden ajattelevan, ja se on oleellista).
Länsi jatkaa kevyen kaluston asetoimituksia, mutta ei annan Ukrainalle raskasta läntistä kalustoa. Ukrainan mahdollisuudet ajaa Venäjä ulos heikkenevät lähes olemattomiin.
Sekä Ukrainan, että Venäjän kyky käydä sotaa heikkenee koko ajan ja nopeasti. Taistelut kestävät korkeintaan muutaman kuukauden. Tulitauko solmitaan kun Venäjä on saanut riittävän ison alueen joka voidaan markkinoida omalle kansalle voittona. Putin pysyy vallassa ja ryhtyy valmistelemaan armeijaansa uuteen koitokseen.
Vuoden parin kuluessa Venäjä aloitaa uuden hyökkäyksen. Jos länsi ryhtyy tulitauon aikana päättäväisesti modernisoimaan Ukrainan asevoimia, voi käydä niin, ettei Venäjä edes yritä uutta valloitusretkeä. Jos länsi jättää Ukrainan oman onnensa nojaan, niin heikostihan siinä lopulta käy. Ja tässä skenaariossa muutkin Venäjän naapurit tulevat ajan myötä saamaan osansa.
Disclaimer. Taktisen ydinaseen käyttö siirtää em. skenaariot roskakoriin välittömästi. Monien mielestä ydinaseen käyttö ei ole realistinen vaihtoehto, mutta itse en olisi siitä niin varma. Jos veikata pitää, niin minusta on huomattavasti nollaa suurempi todennäköisyys sille, että Venäjä voi käyttää ydinasetta. Etenkin 1. skenaariossa.
"Olisi mukava lukea ajatuksiasi siitä, kuinka sota Ukrainassa etenee ja miten se lopulta päättyy."
Näitä ajatuksia on niissä kolmessa kirjoituksessa, jotka linkkasin Bourgoyen-kirjoituksen aluksi.
Venäjä ei tule muuttumaan rauhallisemmaksi ellei se käy läpi tietoista denatsifikaatiota - ja sitä taas ei tapahdu ellei Venäjä käy läpi sotilaallista tappiota ja vallanvaihdosta.
Koska tällä hetkellä optimistisinkin skenaario on vain rajallinen sotilaallinen tappio (ts. Suomen talvi- ja jatkosotien kaltainen "torjuntavoitto" Ukrainalle), se skenaario, jonka Suomi ja muu Eurooppa joutuvat kohtaamaan vuosikymmeniksi eteenpäin, on pysyvä vihamielinen suurvaltanaapuri, joka käy meitä vastaan taukoamatonta kylmää sotaa ja ajoittaisia kuumia sotia (parin vuoden välein). Tämä on se skenaario, johon Suomen ja Euroopan täytyy pystyä vastaamaan, jotta pysyisimme itse hengissä. Suomen Nato-jäsenyys on osa tuota vastausta, muttei tietenkään riitä, sillä nykytilanteessa ollaan juuri siksi, ettei NATO:nkaan pelote ole enää Venäjän silmissä uskottava - ts. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä ensin on välttämätöntä palauttaa tuo kunnioitus, jotta päästään edes kylmän sodan tasoiseen "vakauteen".
Tuo on siis optimistisin skenaario, jonka näen tällä hetkellä mahdolliseksi. Paljon huonompia skenaarioita on tarjolla, mikäli Venäjä miehittää puolet Ukrainasta, koko Ukrainan tai Ukrainan ja lisäksi Moldovan ja Georgian, joiden jälkeen Suomi, Baltia ja Balkan ovat seuraavat.
Jokainen alue, jonka Venäjä saa haltuunsa, kohtaa saman minkä Butša. Mitä enemmän alueita Venäjä saa haltuunsa, sitä pahempi ongelma kansallissosialistisesta Venäjästä tulee kaikille jäljellä oleville naapureilleen.
Tällä hetkellä eurooppalaiset yrittävät painostaa Ukrainaa mihin tahansa välittömät sotatoimet lopettavaan ratkaisuun, jossa Ukraina menettää laajoja alueita ja Venäjä kansanmurhaa ne sekä valmistautuu uuteen sotaan vähän myöhemmin. Amerikkalaiset taas kuvittelevat, että tukemalla Ukrainaa vähäsen voidaan sitoa Venäjä kuluttavaan sotaan, joka heikentää sitä ja vapauttaa Yhdysvallat keskittymään taas Kiinaan.
Nämä ovat vaarallisen harhaisia näkemyksiä. Molemmat myös lisäävät taktisen ydinaseen käytön riskiä, koska eurooppalaisten suunnitelmaan kuuluu pakottaa Ukraina antautumaan - todellisuudessa Venäjän ydinaseille antautuu koko Eurooppa, ja sillä tulee olemaan myöhempiä seurauksia. Amerikkalaisten kuluttavan sodan strategia taas houkuttelee Venäjää käyttämään joukkotuhoaseita päästäkseen sotilaalliseen läpimurtoon. Jos kaupunkeja ei saada vallatuiksi, ne voidaan tuhota - asia hoituu kyllä pitkällä aikavälillä myös tavanomaisin asein, mutta joukkotuhoaseita kannattaa käyttää jos ei muuten niin ainakin normalisoimalla tavanomaisin asein tapahtuva kaupunkien täystuho hyväksytyksi toiminnaksi. Näinhän Venäjä toimi Syyriassa.
@Observer
Optimistinen skenaariosi näyttää karkeasti ottaen samankaltaiselta kuin esittämäni vaihtoehto 2. Olet oikeassa siinä, että maalaamasi pahin vaihtoehto on myös mahdolllinen. Siitä olen täysin samaa mieltä siitä, että juuri pahimpaan skenaarioon lännen tulisi varautua.
Samalla lännen kuitenkin pitäisi tehdä kaikkensa sen eteen, että Ukraina voittaa. Monet läntiset päättäjät luultavasti ajattelevat kuten kuvasit - rauha nyt hinnalla millä hyvänsä. Uskoakseni noille ajatuksille on ollut tilaa pääasiassa siksi, että sotilaalliset neuvonantajat eivät ole aiemmin pitäneet Ukrainan voittoa realistisena mahdollisuutena.
Nyt tilanne on siinä suhteessa muuttunut ja sotilasasiantuntijoiden kanta on kääntymässä suuntaan, jossa Ukrainan voittoa pidetään mahdollisena - olettaen, että sitä ehditään varustaa moderneilla asejärjestelmillä. Ensihätään Ukraina on jo nyt saanut vanhaa raskasta neuvostokalustoa: tankkeja, panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, tykkejä ja korkealle ulottuvia ilmatorjuntajärjestelmiä.
Lisäksi "rauhankyyhkyjen" liikkumatila kapenee sitä mukaa, kun todisteet Venäjän suunnittelemasta kansanmurhasta kasaantuvat. Minusta on vielä mahdollista, että lännessä voittaa kanta joka tavoittelee ensisijaisesti Ukrainan voittoa. Etenkin jos Ukraina torjuu uumoillun suurhyökkäyksen.
En yhtään epäile, etteikö Venäjällä olisi tahtoa painaa päälle miehistö- ja kalustotappioista välittämättä. Ja juuri sen varaan perustan vaihtoehto 1:n. Putinin paine saada tuloksia ennen voitonpäivää, ts. suurhyökkäys jota odotetaan, antaa Ukrainalle mahdollisuuden.
Nimittäin, jos Venäjä aloittaa suurhyökkäyksen idässä nopeasti, antamatta pohjoisesta siirrettäville joukoille lepoa ja kalusto/miehistötäydennystä, ao. joukot ovat käytännössä taistelukelvottomia. Tästä johtuen Ukrainalla on paitsi mahdollisuus torjua hyökkäys, myös aiheuttaa Venäläisille niin suuret tappiot, että he eivät yksinkertaisesti kykene enää hyökkäämään. Tällöin Venäläiset joutuvat parhaimmillaankin vain yrittämään vallattujen alueiden hallussapitoa.
Niinpä tulitauosta tulee Venäjän kannalta edullinen vaihtoehto. Se on myös Ukrainalle edullinen vaihtoehto mikäli länsi suostuu sen aikana modernisoimaan Ukrainan asevoimia.
En väitä, että näin tulee käymään. Halusin kuitenkin avata optimistisen vaihtoehto 1:n perusteluita. Pessimistisemmät vaihtoehdot ovat kuitenkin taatusti mahdollisia. Ehkä jopa todennäköisempiä.
Ymmärrän, eikä torjuntavoittoskenaario mielestäni ole sama kuin että Venäjä valtaisi puoli Ukrainaa tai koko Ukrainan, jotka molemmat olivat sodan ensimmäisinä päivinä vallitsevia odotuksia länsimaissa.
Pessimistisemmäksi arvioni tekee se, että sota on rajattu Ukrainan alueelle. Lukuun ottamatta paria taktista iskua Venäjän kalusto- ja polttoainekohteisiin Venäjän puolella rajaa (kuitenkin aivan Ukrainan rajan tuntumassa) koko sota käydään Ukrainassa - eikä Ukrainassa puolestaan ole mitään aluetta, joka olisi ukrainalaisille turvallinen, koska lentokieltoaluetta ei suostuta harkitsemaan. Niin ikään ukrainalaiset eivät voi käyttää Nato-naapuriensa alueita koulutukseen, uudelleen ryhmittymiseen tai lepoon. Ainoastaan siviilejä voidaan toimittaa pakolaisiksi Länteen sillä välin kun venäläiset ryöstävät ja raiskaavat näiden rintamille jääneissä kodeissa.
Kun koko Ukraina on koko ajan tuhoamistoimien kohteena ja mikään osa Venäjästä ei, tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että Ukraina menettää koko ajan kykyään tuottaa lisää kalustoa ja miehiä, kun taas Venäjä voi jatkaa tuotantoaan heti kun on korvannut sanktioista aiheutuneet tilapäiset puutteet Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Brasiliasta ym. hankituilla sekä ranskalaisten ja muiden länsimaalaisten kiertoteitse toimittamilla.
Jos kuitenkin Eurooppa käyttää Ukrainan taistelemalla meille antaman ajan täysipainoisesti hyödyksi tavoittelemalla Ukrainan tukemista voittoon, se tietysti parantaa tilannetta merkittävästi - mutta samalla myös tarkoittaa, että Venäjä tulee käymään läpi kaikki eskalaatioasteet, jotka sen annetaan rankaisematta käyttää. Myös ydinaseen. Länsimaiden tulisikin valmistautua varmistamaan, että rankaisutoimet riittävät siihen, että Venäjä tulee käyttämään taktista ydinasetta vain kerran. Mikäli tästä seuraava rangaistus palauttaa pelotteen, tasapainoa saadaan lisää ja se auttaa patoamaan konfliktin tasolle, jonka Venäjä ja länsimaat kokevat siedettäväksi. (Ukrainalaisilta ei kysytä.)
Venäjä vetäytyy kohti Donbassia
Todennäköisimmin raja vedetään sinne, länsi vetää punaisen linjan Donbassiin koska Kiovan valtausyritys tarkoittaisi vääjäämättä sodan leviämistä Ukrainen ulkopuolelle
Sellaista vaihtoehtoa jossa länsi seuraisi sivusta kun Ukraina vallataan kokonaan ei ole
Putinin ei tarvitse piitata eristämisestä
Lännen hegemonian haastaminen on uuden globaalin valta-asetelman kiintopiste; Venäjälle sen länsiraja on vihollisraja joka tapauksessa, kyse on siitä että kiista Ukrainasta on kiista tuon rajan sijainnista. Historialliset näkökulmat ovat yksi asia, toinen asia on tapa jolla Ukraina tullaan halvaannuttamaan
SOdan leviäminen tässä vaiheessa riippuu siis siitä millä tavoin ja millaisen voiton Venäjä saavuttaa. Ukraina ei sotaa voi voittaa, Donbassin liittäminen Venäjän hallintopiiriin, suoraan tai nukkehallituksen kautta on edessä ja kyseon lännen reaktiosta.
Lännen hegemonian perusteltuun haastamiseen kansalaisytheiskunnan, globalisaatiokoriitkin lännen itsereflektion talousjärjestelmän itseoikaisun jne kautta korvautuu sodan myötä järjstelmällä jossa hegemonian purku muodostaa jakolinjat
Stubb puhui USA sta hiipuvana suurvaltana ja Kiinasta uutena suurvaltana sekä edelleen tulevasta moninapaisesta järjestelmästä jossa Euroopan tulee löytää paikkansa. Trump ei juuri salaillut tämän implikaatioita, Bidenin hallinnon pyrkimys yhdistää länsi sotilasliittovetoisesti on Putinin sodan varsinainen aihe ja kärki
Eurooppalaiseen hegmoniasyyllisyyteen kuuluu kasvava itsekriisttisyys joka palvelee ainakin aluksi Putinin agendaa.Kyse on siis siitä onko Lännellä varaa antaa Putinin jähmettää Ukrainan halvaantuneeksi konfilktiksi, antaa edes Donbassia Putunille. Sodan päättyminen merkitsee lännen koalition jähemttymistä sotilasliitoksi mikä merkitsee EU:n agendan totaalista vesittymistä, mitä tulee kansallisvaltioiden jälkeiseen aikaan
Venäjän agendan taantumuksellisuudesta tuskin tarvitsee kiistellä.
Kansallisvaltioiden maailassa Putinin agednalle löytyy silti riittävästi perusteluja jotta länsi ei koskaa saa taakseen koko maailman tukea
Varsinainen konflikti käydäänkin juuri täällä. Edistyksellisten voimien pyrkimys kansallisvaltioiden jälkeiseen agendaan tulee törmäämään lujaa niiden tahojen vastustukseen joiden identiteetti ei perustu nationalistiseen agendaan: valtiot jotka ovat kahden sukupolven päässä siirtomaalvallasta tuskin näkevät edistyksellisyyden samalla tavoin
Demokratian, kapitalismin ja näiden jälkeen tulevien systeemien aiheuttamien vääristymien korjaamiseen ei ole aikaa, siinä mielessä hegemonian haastaminen on vääjäämätöntä. Venäjän tai Kiinan kyky tai pyrkimys näiden vääristymien korjaamiseen on tuskin kovin korkea
Propagnadasta ja mielipidevaikuttamisesta...Venäjän hyökkäävä, vahingoittamistarkoituksessa harjoittama informaatioväristely ja mind fuck on yksi asia, lännessä vallalla oleva konsensususko toinen. Laumamentaliteettia tietoisesti tai tiedostamatta hyödyntävä uutisointimalli, sam ajoka sai aikaiseksi vääristyneen yksimielisyydeen koronaepidemian aikana, ajaa nyt Suomea Natoon. Yhtäkkiä keskustelu asiasta on kielletty, vuosikymmente asiaperusteinen kokemus kuitataan huuruiluna ja sosiaalinen media on tullut asiassa yhteistuumaisesti päätökseen.
Tendenssi on kiistaton ja sen esiin tuominen ei merkitse alitustumista Putinoitumiselle.
Naton osalta, Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon on koko Euroopan tappio. Tämä on fakta. Tässä vaiheessa sille ei liene enää vaihtoehtoa ja sen osalta syypää on yksin Venäjä, mutta Naton ja lännen synonymiosituminen jonkinalisen yhtenäisyyden agendan nimissä merkitsee de facto sodan logiikan ja talouden logiikan yhdistymistä EU:n perustaksi mikä merkitsee EU:n idealismin murentumista. EU on sodanvastainen järjestelmä
Kenen agendaa tämä lopulta ajaa ja kuka voi väittää etteikö tämäkin tendenssi ole ollut näkyvissä jo pitkään?
Putinin huoli lännen hegemoniasta on oikeutettu. Sodan oikeutukseksi sitä ei kukaan täysijärkinen vo väittää mutta sosiaalisen median, äänikirjojen monotonisen pop-kulttuurin, psotmodernin rakenteiden purkumentaliteetin seuraukset eivät ole 'vapauden' osalta yksiselitteiset.
On ymmärrettävä että vaikkapa Intian kaltaisissa maissa maan henkinen perintö kasvaa arvostuksessa samaan aikaan kun nuoriso länsimaistuu vääjäämättä. Syntynty jännite tulkittuu oikeisopolittiikan mutta myös kärjistyvien asenteiden kautta.
Länsimainen liberaali demokratia ja vapausihanne yhdistetttyin'ä kehitysuskoon itseoarvoiksi kuviteltuina ovat väkivalrtaisia ideologisaatioita joiden ajamiseen on jo pitkään valjastettu asevoimien ohella erilaiset tiedustelupalvelut
Natsinarratiivin yhtäkkinen rjähtäminen käsiin kaikkialla johtuu varmasti eräänlaisesta kollektiivisen trauman käsittelystä osana historian varjon väöistymistä mutta sen vauhdittaminen vaikuttaa jonkinaliselta psykologiselta operaatiolta. Kukahan hyötyy natsikäsitteen pysymisedstä pinnalla?
Viime kädessä natsinarrativii Ukrainan ja Venäjön valillä liittyy lopulta alisteiseen asemaan jonka purkaminen aiheuttaa vihareaktion. Venäläisten avoin haveksunta kaikki enstisiä Neuvosotasavaltoja kohtaan on ollut selviö viimeiset 30 vuotta, näiden vapauden muistuttaessa kivuliaasti menneisyyden selvittämisen tarpeesta. Tätä työtä Venäjöällä ei ole tehty lainkaan
Ukrainalaiset ovat puolestaan suhtautuneet venäläisiin 'epähmisinä' vähintään Maidanista alkaen mutta jo ennen sitä. Elukoiksi kutsuminen ollut tapana niin kaunan kuin Ukrainalaisilta asiaa tiedustellut. Kuvaava on että niin ukranailiset kuin virolaisetkin tukeutuvat tässä ylemmydeentunteessaan eräänlaiseen klassisen sivistyksen asenteeseen, yläpuolelle asettumiseen missä suhteessa on vaikea olla näkemättä klassisen slaavilaisen ja venäläisen sivistysnarrativiin vaikutusta. Tämä siis suhen hegemoniaan liittyen. Erityisesti virolaisille on ollut tärkeää löyttä identiteetti joka riippumaton Neuvostoajasta. Tämä kiista sivistyksen lähteestä ja slaavilaisen sivistyksen perinteestä ja oikeudesta siihen on yksi natsinarratiivin ja hegemonianarratiivin keskisistä elementeistä
Kyse siten Venäjän laiminlöydystä historiallisesta tehtävästä oman lähihistorian selvittämiseen. Tämä ei teietnkään ole pelkästään Venäjän tehtävä. Viimeisen sadan vuoden varjo, modernin varjo,r raskauttaa myös läntistä maailmaa. Tästä kyse hegmonioiden osadassa, velvollisuudesta itsereflektioon, totuudesta, velvollisuudesta tuntemattoman kohtaamiseen
Asiassa tarpeen säilyttää suhteellisuudentaju mutta lännen hegemonian onttous paljastuu parhaillaan ilmastonmuutoksen globalisaation ongelmien siirtomaa-ajan perinnön paljastumisen jne muodossa. Varjo on yhteinen.
Nimettömän kaksi kommenttia (tai kahden nimettömän kommentit):
Moniarvoisen Lännen vahvuus ja heikkous ovat sen moniarvoisuus ja itsekriittisyys. Autoritäärisistä suurvalloista kuten Venäjältä ja Kiinasta sellainen puuttuu - tai se on rajattu toisinajattelija-intelligentsian yksinoikeudeksi, jota voidaan sietää hetki, mutta jossain vaiheessa toisinajattelija aina joko tapetaan tai ajetaan maanpakoon. Maanpaosta käsin he sitten jatkavat kotimaansa omantunnon ja kunnian säilyttämistä ja heitä juhlitaan Lännessä esimerkkeinä siitä, ettei kaikki Venäjällä, Kiinassa, Iranissa, Venezuelassa tai missä lie ole niin pahaa kuin miltä hallituksensa näyttää.
Länsimaisen kulttuurihegemonian ansiosta länsimainen itsekritiikki leviää myös välittömästi postkoloniaaliseen maailmaan. Omista läheisistä ystävistäni moni on nuoria intellektuelleja ei-länsimaista, ja siten tiedän, että kun he menevät kahvilaan tai baariin, puhe kääntyy ennemmin tai myöhemmin siihen, mikä kaikki jurppii länsimaisessa ylimielisyydessä, imperialismissa, kaksoisstandardeissa, tekopyhyydessä, autismissa, itseriittoisuudessa, piilorasismissa ja paljossa muussa. Näin puhuvat ihmiset, jotka kuitenkin omassa elämäntavassaan ja unelmissaan ihailevat Länttä, ja joiden viimekätinen unelma - patrioottisuudesta riippuen joko piilevä tai avoin - on yleensä joko muuttaa Länteen tai muuttaa oma maansa länsimaiseksi yhteiskunnaksi. Kun yhteiskunnan toivot Venäjällä, arabimaissa, Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa, Etelä-Aasiassa jne. ajattelevat näin, ei pidä ihmetellä sitä, miksi alempien yhteiskuntaluokkien kapakoissa, teehuoneissa ja pulquerioissa puhutaan Lännestä syntipukkina kaikkien kaikkiin ongelmiin.
Tämä ristiriita on olennainen osa ajallemme ominaista postkoloniaalisuutta, jossa kolonialismia itse koskaan kokemattomat sukupolvet yhä kantavat antikoloniaalisia narratiiveja, joita länsimainen postkoloniaalinen itsekritiikki ruokkii globaalilla diskurssihegemoniallaan.
Autoritääriset suurvallat, kuten Venäjä ja Kiina, ovat olleet aiheuttamassa tätä ongelmaa propagandallaan, mutta niiden propaganda ei toki ole ainoa eikä tärkein syy sille, miksi postkoloniaalinen länsivastainen narratiivi elää ja voi hyvin. Nykyisin ne eivät ole tuon narratiivin alullepanevia voimia vaan pikemminkin sen opportunistisia hyödyntäjiä. Niiden propaganda on kohdistettu tarjoilemaan kolmannen maailman kansalaisille juuri sellaisia länsivastaisia narratiiveja, joihin nämä ovat tottuneet, ja jotka saavat teehuoneen tai pulquerian nyökyttelemään "just niin" -fiiliksellä.
Samaan tapaan venäläinen ja kiinalainen propaganda tarjoilevat länsimaiden baareihin ja kapakoihin narratiiveja siitä, kuinka arabit ja meksikolaiset tulevat, vievät työpaikkamme ja raiskaavat naisemme - koska tämä on olemassa oleva paikallinen tyytymättömyyden aihe, jonka vihollisen asiamiehet ovat haistaneet ja hyödyntävät.
Molemmilla puolilla kansalle tarjoillaan eliitinvastaisia narratiiveja ruokkimaan katkeruutta, kun taas eliitille tarjoillaan narratiiveja siitä, kuinka ennen oli paremmin eikä ollut nykyisenlaista moniarvoisuutta ja kaiken maailman plebeijien tunkua eksklusiivisille lihapadoille. Kehitysmaissa tämä menee kuin häkä eliittiin, joka on pääosin tehnyt omaisuutensa kylmän sodan aikana eikä suurin surminkaan kestäisi sitä, että kotimaissaan toteutettaisiin oikeita demokraattisia uudistuksia, lustraatiota tai - Luoja paratkoon - hyvää hallintoa. Kumman hyvin propaganda menee kuitenkin läpi myös länsimaiden eliiteissä, joista tuntuu aina löytyvän jonkinlaista kulttuurimasokistista ihailua Putinin ja Xin lähipiirien ja suosikkioligarkkien sikailulle.
Mitä tulee Suomea koskevaan kommentaariin, niinhän sanotaan, että Suomi on sen verran pieni ja tottelevainen kansakunta, että tänne mahtuu kerrallaan vain yksi mielipide. Muut ovat veneenkeikuttamista tai parhaimmillaankin tarpeettomia. Vielä vähän aikaa sitten se ainoa sallittu mielipide oli, että "nyt ei ole aika mennä Natoon", koska "Venäjä ei ole uhka". Olen vuosikaudet sanonut, että tämä Suomen kansan konsensuksena esitetty mielipide tulee yhdessä yössä muuttumaan, jos yksi kahdesta asiasta toteutuu: a) tasavallan presidentti ilmoittaa, että on aika mennä Natoon, tai b) Ruotsi menee Natoon.
Tällä kertaa a-vaihtoehto toteutui ensin. Kun poliittinen johto signaloi kansalle, että mielipidettä on aika muuttaa, kansa muuttaa mielipidettään, ja vielä vähän enemmänkin, ryhtyy aktiivisesti moittimaan niitä, jotka eivät muuta.
Itse olen ollut koko elinikäni sitä mieltä, että Suomen tulisi liittyä Natoon. Tämä johtuu lähinnä kahdesta asiasta: 1) Suomi on demokraattinen länsimaa. 2) Venäjä ei ole.
Olemme samaa mieltä siitä, että EU on rauhanjärjestö. Olet kuitenkin väärässä siinä, että Nato ei olisi. Nimenomaan Nato on se rauhanjärjestö, joka on luonut ennennäkemättömän pitkän ja laajan rauhan jakson Eurooppaan - mantereelle, joka aiemmin oli alituiseen sotimisen riivaama.
En myöskään ole samaa mieltä siitä, että Lännen kasvava institutionaalinen koheesio olisi jotenkin Euroopalle haitaksi. Vaikka Suomi ja Ruotsi viimein onnistuisivat saamaan itsensä kammetuiksi Natoon (minkä uskon vasta kun näen), tämän jälkeenkin EU:ssa on jäsenmaita, jotka eivät ole Natossa (Itävalta, Irlanti, Kypros, Malta), ja Natossa on eurooppalaisia jäsenmaita, jotka eivät ole EU:ssa (Iso-Britannia, Norja, Islanti, Albania, Montenegro, Makedonia, Turkki). Tämä osittaispäällekkäisyys on vain hyväksi, sillä sekä EU että Nato saavat jonkin verran puoliulkopuolisia näkemyksiä eivätkä äidy liialliseen itseriittoisuuteen.
Meidät on geneettisesti koodattu tavoittelemaan symmetriaa ja pitämään sitä kauniina, mutta epäsymmetrian joka tapauksessa vallitessa maailmassa meidän on hyvä tiedostaa, missä kaikkialla voimme käyttää sitä hyödyksi. Maailmojen rajat ovat tyypillisesti sellaisia. Liian symmetriset maailmat eivät enää puhu toisilleen. Siksi rajamaita, siltoja ja hankauspintoja tarvitaan.
Ukrainalaisten venäläisvastaisuus on altavastaajan katkeruutta, ei sen kummempaa. Moskoviitit ovat ensin varastaneet Kiovasta oman kulttuurinsa ja sivistyksensä, sitten tulevat päällepäsmäröimään, tappamaan ja orjuuttamaan sen nimissä, vaikka todellisuudessa Kiova pani mongoleille vastaan kun taas Moskova valloitti muut slaaviruhtinaskunnat nimenomaan siksi, että oli ryhtynyt mongolien läntiseksi vasalliksi. Moskoviittiä ei Ukrainassa vihata "eläimellisyytensä" tähden, vaan petollisuutensa. Moskoviitti valehtelee, pettää, varastaa - selän takana heti tappaa, raiskaa ja ryöstää. Ukrainalainen taas on kenties maalainen juntti, mutta sentään rehellinen ja jumalaapelkääväinen. Tämä on ukrainalaisten käsitys kansojen välisistä eroista.
Moskoviitti tuli Ukrainaan puhuen huonoa ranskaa ja teeskennellen maailmanvaltiasta, jonka kautta ukrainalainen juntti sivistyisi, mutta silti moskoviitillä ei ollut alkeellisimpiakaan käytöstapoja, kun taas ukrainalainen tunsi puolalaiset, itävaltalaiset ja unkarilaiset klassikot ja vähäsen romanialaisista ja turkkilaisistakin. "Venäläisistä klassikoista" esimerkiksi Mykola Hohol ja Myhailo Bulhakov olivat todellisuudessa ukrainalaisia. Sitä paitsi Ukrainan valloittanut Katariina II oli saksalainen ja hänen rakastajansa kreivi Potjomkin tuli kuuluisaksi kulisseista, joita perustettiin nimenomaan "Uudelle-Venäjälle" (Novorossija) eli turkkilaisilta vallattuun Etelä-Ukrainaan, jonne väärennettiin helleeninen historia paikannimiä myöten.
Olihan siellä aikoinaan oikeastikin ollut kreikkalaisia siirtokuntia, kuten Hersonessos ja Odyssos, mutta uudet Sevastopolit, Hersonit ja Odessat perustettiin vääriin paikkoihin, ei sinne, missä kreikkalaissiirtokunnat olivat olleet. Nykyisin suurin keskittymä etnisiä kreikkalaisia elää Mariupolissa, jonka samainen moskoviittinen väärentäjähallinto on nyttemmin pommittanut maan tasalle.
Geenitutkimuksen mukaan länsiukrainalaiset polveutuvat persiansukuisista sarmaateista, venäläiset ovat slaaveista, suomensukuisista ja turkinsukuisista koostuva sekakansa ja krimintataarit taas ovat nykykansoista lähimpänä viimeisiä ostrogootteja eli totisia Tauriin germaaneja. Siinä onkin nykykansojen "arjalaisille" mietittävää.
Lähetä kommentti