Viime viikonloppuna olin Kalmthoutin nummilla, Belgian ja Alankomaiden rajalla sijaitsevalla suojelualueella, jonka halki valtionraja kulkee. Viime vuonna näin siellä ensimmäisen palokärkeni Belgiassa - sittemmin olen niitä nähnyt jo useassa paikassa tässä maassa. Tällä kertaa näin kuitenkin palokärjen ensimmäistä kertaa Alankomaiden puolella, joten siitä maapinna. Samoin kanahaukasta, joka suhisten kiisi ohitseni jahdaten uuttukyyhkyä. Belgian puolella nummella oli paljon niittykirvisiä ja mustapäätaskuja ja siellä, missä kohoaa kelopuita, lauloivat valtoimenaan kangaskiurut.
Kävin syömässä angusnaudan pihvin Putse Meulekessä Alankomaiden puolella ja kahvilla Belgian puolella Hoekissa. Kalmthoutissa on varmaan kaunista kanervain kukkimisaikaan. Nämä kappaleet ovat kuitenkin vain harhautusta sille, joka lyhyellä silmäyksellä toteaa tämän blogipostauksen harmittomaksi eikä vaivaudu jatkamaan pidemmälle.
* * *
Putin tunnetusti julisti Neuvostoliiton hajoamisen olevan aikamme suurin geopoliittinen katastrofi - toisin sanoen, suurin geopoliittinen tappio Venäjälle, joka mittaa menestystään vallan vertikaalina ja territoriaalisena ekspansiona.
Entä sitten Eurooppa? Eurooppa ei ole kovin tietoinen, ainakaan avoimesti, siitä, että sen historian suurin geopoliittinen voitto oli mantereen uudelleen yhdistäminen kylmän sodan kahtiajaon ja punaisen tyrannian jälkeen, kun suurin osa entisistä miehitetyistä kaalimaista demokratisoitui ja liittyi ensin Natoon, myöhemmin myös Euroopan unioniin.
Kun Sopronin kuuluisan Paneurooppa-piknikin myötä tuhannet itäsaksalaiset loikkasivat länteen, totesi Itä-Saksan kommunistijohtaja Erich Honecker kauhuissaan, että tämä oli synkkä päivä sosialismille, sillä se, mitä tänään tapahtui, osoitti, että eurooppalainen aate oli ihmisten sydämissä voittanut sosialismin. Paneurooppa-unionin puheenjohtaja, arkkiherttua Otto von Habsburg, kertoi tätä tarinaa Sopronin piknikistä usein myöhemmin Eurooppa-tapahtumissa, joihin nuorena idealistina osallistuin.
Myöhemmin, kun muurin murtumista ja Saksan yhdistymistä juhlittiin, Itä-Saksan viimeinen nukkehallitsija Egon Krenz tuomittiin vankilaan loikkareiden ampumisesta Berliinin muurilla samana päivänä, jona Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli juhlittuna vieraana Berliinissä. Unohdettiin autuaasti se, ettei Krenzillä ollut mitään valtaa Berliinin muuria vartioineeseen KGB:hen, joka itäsaksalaiset loikkarit oli ampunut, vaan murhakäskyn ylin antaja oli ollut Gorbatšov.
Runsas vuosikymmen myöhemmin, kun Putin oli soittanut George W. Bushille jo ennen kuin uutiset ehtivät kertomaan al-Qa'idan terroristien iskuista WTC:n kaksoistorneja ja Pentagonia vastaan, Bush väitti nähneensä Putinin sieluun ja nimitti tätä keskeiseksi liittolaiseksi taistelussa vapauttamme uhkaavaa kauheaa vihollista, Afganistanin luolissa ja kaikenlaisissa muissa periferioissa lymyillyttä islamilaista terrorismia vastaan.
Jos Neuvostoliiton hajoaminen ja kaalimaiden vapautuminen oli Putinin mukaan suurin geopoliittinen katastrofi, mikä sitten on ollut suurin geopoliittinen katastrofi Euroopalle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana? Lähes kaikki asiantuntevat tahot eurooppalaisissa ympyröissä listaavat enemmän tai vähemmän samat epäonnistumiset:
1) Venäjän menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.
2) Turkin menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.
3) Arabikevään sössiminen ja menetetty mahdollisuus muutokseen etelänaapurissamme.
Poliittisesti erileiriset osapuolet Euroopassa ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että nämä ovat suurimpia geopoliittisia epäonnistumisiamme - massiivisia mahdollisuuksia, jotka menetettiin. Sen sijaan eurooppalaiset jakautuvat jyrkästi siinä, miten selittävät näiden epäonnistumisten juurisyyt.
Tarinat toistuvat jotakuinkin samoina - mutta eri leirit ovat usein erimielisiä siitä, missä kolmesta tapauksesta minkäkin strategian olisi pitänyt olla toinen.
Kaikista kolmesta tapauksesta näkee selityksiä, joiden mukaan Länsi aiheutti katastrofit olemalla ylimielinen, haukkamainen, laajentumalla, hyväksymällä uusia jäseniä EU:hun ja Natoon ja niin edelleen. Toisaalta näkee selityksiä, joiden mukaan virhe oli alun perinkin myötäillä ja antaa periksi liikaa, mikä ruokki vihamielisiä voimia ja niiden aggressiivista asennoitumista, kampitti ja marginalisoi eurooppalaismieliset voimat.
Toisaalta kaikista kolmesta näkee kulttuuris-deterministisiä selityksiä, joiden mukaan Euroopan olisi alun pitäenkin pitänyt pysyä poissa kaikkialta lähialueiltaan, koska Venäjä, Turkki ja arabimaat ovat essentialistisesti Euroopan vastakohtia, jotka eivät ikinä tule muuttumaan, ja mieluiten myös suurin osa Itä-Eurooppaa ja vähintäänkin Balkan olisi pitänyt eristää ja jättää toiselle puolen rautaesirippua.
Ne, joiden mielestä Venäjää olisi pitänyt ymmärtää ja myötäillä paljon enemmän, antaen periksi Itä-Euroopassa, Balkanilla ja Kaukasiassa, eivät kuitenkaan yleensä ole samaa mieltä siitä, että tuo menetelmä olisi toiminut Turkin tai arabimaiden kohdalla. Ne, joiden mielestä islamia olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja olla antagonisoimatta, eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui, vaan enemmän Lähi-itää ja Afrikkaa koskevista kolonialisminvastaisista narratiiveista - vaikka myös Serbian ja Venäjän toimeenpanemat kansanmurhat Balkanilla, Kaukasiassa ja Krimillä koskettivat mitä suurimmassa määrin muslimikansoja.
Jos kuitenkin yritämme lähestyä jotenkuten objektiivisesti ja yhteismitallisesti sitä, miksi Eurooppa ensin onnistui itäisessä Keski-Euroopassa, Baltiassa ja osassa Kaakkois-Eurooppaa, mutta epäonnistui Venäjän, Turkin, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kohdalla, voidaan identifioida ainakin joitain selvästi yhteisiä piirteitä:
Eurooppa on onnistunut siellä, missä vallankumoukset ovat olleet verettömiä (sametti- ja värivallankumoukset), kun taas epäonnistunut siellä, missä aseet ovat alkaneet puhua ja sanelleet lopulta lopputuleman. Tämä on loogista sikäli, että EU:lta on kaiken aikaa puuttunut kyky sotilaalliseen toimintaan, jossa se on ollut täysin riippuvainen Yhdysvalloista.
Eurooppa on onnistunut siellä, mihin on riittävässä ajassa (minimi n. 15 vuotta) juurtunut monipuoluejärjestelmä, kun taas epäonnistunut siellä, missä yksi puolue - oli sitten oikeistolainen, vasemmistolainen tai keskustalainen - on saanut tilaisuuden kaapata ja monopolisoida vallan. Monipuoluekilpailu ja ajoittaiset hallituksenvaihdokset ovat eurooppalaistaneet siirtymämaita, kun taas polarisoitunut kaksipuoluejärjestelmä on johtanut autoritääriseen suuntaan ja sen myötä orientoitumiseen ulkopolitiikassa Moskovaa ja Pekingiä kohti.
Edellä mainituista syistä Eurooppa esimerkiksi onnistui ensin Georgian ja Tunisian kohdalla, mutta on nyt menettämässä nämä maat. Ja toisaalta Ukraina menetettiin ensin vuosikausiksi, mutta siellä onnistuttiin vuonna 2014.
Venäjä, Turkki, Egypti ja monta muuta maata menetettiin alun pitäenkin siksi, että uskottiin vahvan johtajan myyttiin sen sijaan, että olisi yritetty vakiinnuttaa näihin maihin monipuoluedemokratia, jossa poliittinen kenttä olisi muodostunut toinen toisiaan tasapainottavista ryhmistä.
Ei ole kiveen hakattua, että asenteen tai politiikan muutos ajoissakaan olisi varmasti saanut Eurooppaa voittamaan Venäjää, Turkkia tai keskeisiä arabimaita puolelleen. Voi olla, että näiden maiden talouden ja yhteiskunnan rakenteet olisivat yhä suosineet vallan monopolisoimista ja siten diktatuuria. Huomiota kuitenkin kiinnittää se, ettei ratkaisevina aikoina yleensä edes yritetty muuta, vaan panostettiin johtajakeskeiseen lähestymistapaan.
7 kommenttia:
En ole opiskellut yhteiskuntatieteitä, mutta olen viime vuosina lukenut ja pohtinut paljon länsimaisuuden ydintä ja olemusta (koska sitä haastetaan niin sisältä kuin ulkoakin).
Minusta aiheeseen liittyvä julkinen (poliittinen) keskustelu on lähes poikkeuksetta pinnallista. Pinnallista siinä mielessä, että se keskittyy asioihin jotka ovat ns. joen alajuoksulla, kuten vaikkapa demokratia ja monipuoluejärjestelmä.
Jos lähtee näistä yläjuoksulle päin, tulee aluksi vastaan muita peruspalikoita (instituutioita) joiden on ensin oltava olemassa. Ensimäisenä mieleen tulee oikeusvaltio yleisesti ja yksilön vapauksia suojeleva lainsäädäntö erityisesti. Ilman näitä voi näytellä demokratiaa, mutta aidosta demokratiasta ei voi kyllä puhua.
Oikeusvaltio ja yksilönvapaudet puolestaan nojaavat ihmisten arvoihin ja moraalikäsitykseen. Ne edellyttävät tietynasteista individualismia. Kollektivismiin ja autoritarismiin kasvatetuille ihmisille on luultavasti täysin järjetön ajatus, että ihmisen oikeudet eivät riippuisi hänen iästään, sukupuolestaan tai asemastaan, että kaikilla on iästä, sukupuolesta ja asemasta riippumatta tasan yksi ääni, että johtajan valinta tehdään säännöllisin välein keinotekoisen aikarajan vuoksi, että sukulaisia ja lähipiiriä ei saisi suosia ja niin edelleen.
Arvot ja moraalikäsitykset voi puolestaan yrittää johtaa epistemologiasta. Jos ihminen uskoo, että totuus tulee auktoriteetin suusta (olipa tämä uskonnollinen tai maallinen, kansan tuntoja tulkitseva suuri johtaja, ideologisen oikeaoppisuuden ylin tuomari tms.), niin individualismi on kauhistus ja pyhäinhäväistys. Silloin se tarkoittaa itsekkyyttä, itsensä kohottamista, ahneutta ja kaikkea muuta negatiivista mikä yksilökeskeisyyteen yleensä liitetään.
Jos ihmiset taas uskovat, että me kaikki olemme erehtyväisiä eikä kenelläkään ole yksinoikeutta totuuteen, on helppo päätyä ajatukseen siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta sanella muille kuinka näiden tulee elää. Tällainen ajattelu johtaa suoraan yksilön primaarisuuteen suhteessa valtioon, yksilön vapauteen ja oikeuksiin joita valtion on suojeltava, vapaaseen vaihdantaan (kapitalismiin tai ainakin markkinatalouteen).
Tällaisesta näkökulmasta ei ole lainkaan ihmeellistä, että Eurooppa (tai länsimaat yleensäkin) ovat epäonnistuneet yrityksissään tehdä täysin toisenlaisista lähtökohdista ponnistavat maat itsensä kaltaisiksi. Itä-Euroopassa menestys oli parempaa, koska sikäläisissä kulttuureissa on kuitenkin olemassa jonkinlainen valistuksen perintö. Mutta tästä huolimatta onnistuminen voi olla lyhytaikaista (Puola, Unkari ovat vielä valinkauhassa).
Ajatus siitä, että Eurooppa olisi voinut kääntää esim. Venäjän tuhatvuotisen kollektivistisen, autoritaarisen, valtioterrorin kyllästämän, fatalismiin taipuvaisen, mystisyyttä ohi rationaalisuuden korostavan kulttuurin ja poliittisen järjestelmän muutamassa vuodessa tai edes vuosikymmenessä muuksi on jo lähtökohtaisesti absurdi.
Summa summarum, minusta Euroopan itseruoskinta näistä geopoliittisista "epäonnistumisista" on lähinnä pinnalliseen ajatteluun perustuvaa hybristä.
EMK, näen kommentissasi paljon, mistä olen samaa mieltä, mutta myös sellaisia tavallaan ennakkoasenteista juontuvia oletuksia, jotka eivät ole kaikilta osin loogisia.
On totta, että poliittisia järjestelmiä koskevat arvot kumpuavat monenlaisista arkiarvoista, joita ihmisillä on. Virta ei kuitenkaan ole yksisuuntainen tässä suhteessa, joten jokimetafora johtaa harhaan, koska oletamme siitä automaattisesti, että vesi tulee yhdestä suunnasta ja virtaa aina samaan suuntaan, jonka loppupäässä oletettavasti on meri. Tämä on sukua sille naiiville oletukselle, että kohtalo johdattaisi ihmiskuntaa vääjäämättä kohti täydellistä poliittista järjestelmää, joka olisi jo melkein näköpiirissämme, elleivät muut ihmiset olisi niin alkukantaisia. Kommunismi ja fasismi alati postuloivat tämäntapaisia evolutiivisia utopioita, mutta myös liberaalidemokratia on tehnyt niin, ja kärsii nyt edistysuskonsa heikkouksien laiminlyönnistä - esimerkiksi siitä, kuinka helppo väkivallalla on muuttaa asioita.
Virtauksen ollessa kaksisuuntainen yksilöiden arvot heijastuvat kyllä jollain tavalla laajempiin poliittisiin järjestelmiin, mutta politiikantutkimuksen kannalta ehkä vielä merkittävämpi asia on se, että poliittiset järjestelmät vaikuttavat hyvinkin nopeasti (jo sukupolvessa, kriisioloissa jo viikoissa tai kuukausissa) ihmisyksilöiden arvoihin.
Oletat, että oikeusvaltion pitäisi edeltää toimivaa demokratiaa, mutta tosielämässä asia on ollut yleensä toisinpäin - oikeusvaltio ei yleensä voi kehittyä ilman funktionaalisen demokratian kaltaista järjestelmää, joka rajoittaa vallanhaltijoita. Singapore on mielenkiintoinen poikkeus, jossa oikeusvaltio on voitu toteuttaa ilman varsinaista demokratiaa, koska muut tuon järjestelmän piirteet ovat monipuoluejärjestelmän sijaan rajoittaneet tehokkaasti vallankäyttäjien vallankäyttöä.
Olen joskus kirjoittanut siitä, miksi autoritääriset järjestelmät ovat kohtuullisen kestäviä - tämä johtuu siitä, että ne ovat lähellä valtion alkuperäistä muotoa ja mallintavat patriarkaalista, perhekeskeistä kulttuuria, joka on ihmiskunnan vallitseva järjestäytymistapa. Demokraattiset järjestelmät ovat sofistikoituneempia ja edellyttävät tasapainoa ylläpitäviä "checks and balances".
Eurooppalaisten kannattaa ehdottomasti miettiä sitä, miksi he ovat epäonnistuneet Venäjän, Turkin ja arabimaiden kohdalla - jos nimittäin Eurooppa mielii koskaan kasvaa kaipaamaansa suurvaltarooliin. Jos ei, asia on tietysti yksinkertaisempi, voi vain sivuuttaa lähialueet barbaarien asuma-alueeksi ja esittää niitä koskevia essentialistisia ja kultturistisia oletuksia, joilla tosin ei välttämättä ole kovin vahvaa relevanssia siihen, mitä haluttiin arvioida.
Se, että Venäjästä ei ole vielä milloinkaan tullut liberaalia demokratiaa, että Turkista tuli sellainen mutta se taantui takaisin autoritariaan, ja että arabimaat (Libanonia lukuun ottamatta) ovat edelleen monopolistisia autoritarioita, ei ole Euroopan ainoa epäonnistuminen lähialueillaan. Poliittisen järjestelmän käännyttämisen lisäksi on koko ajan ollut muitakin vaihtoehtoja - esimerkiksi se, missä muut ovat onnistuneet, eli autoritaaristen vasallien hyödyntäminen. Tämä sujui Euroopalta oikein hyvin siirtomaa-aikaan, jolloin suurin osa maailmasta alistettiin Euroopan suurvaltojen siirtomaiksi. Nyt Eurooppa ei jostain syystä onnistu ohjaamaan poliittisia järjestelmiä ja torjumaan primitiivisempiä kilpailijoitaan edes niissä maissa, joiden hallitukset ovat eurooppalaismielisiä ja aidosti halukkaita toteuttamaan monenlaisia poliittisia uudistuksia.
Tämä ei johdu siitä, että nuo maat ovat kulttuuris-inherentisti kyvyttömiä eurooppalaisiin institutionaalisiin uudistuksiin, vaan siitä, että Eurooppa on kyvytön harjoittamaan voimapolitiikkaa: Eurooppa on passiivinen ja vetäytyvä ja näkee roolinsa lähinnä muiden maiden rahoittajana.
Joki-metafora olisi tosiaan kaivannut tarkennusta. En käyttänyt sitä aikajanan vertauskuvana, vaan vertauskuvana siitä, kuinka ideat ja ajatukset rakentuvat perustavampaa laatua olevien ideoiden pohjalle. Eikä sanaa "rakentuvat" tule ottaa kirjaimellisesti asioiden tapahtumajärjestyksenä. Esittämäni analyysi on luultavasti jälkiviisautta (ts. jo tapahtuneen käsitteellistämistä) ja "rakentuminen" on historiallisessa mielessä tapahtunut enemmän tai vähemmän yhtäaikaisesti.
En usko, että olemme lopulta eri mieltä ainakaan suurista linjoista. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, että puhumme jossain määrin toistemme ohi erilaisen taustamme vuoksi. En tunne yhteiskuntatieteitä, sen piirissä käytävää keskustelua enkä edes terminologiaa kovin hyvin.
Itselläni on tekninen tausta, joten minulla on luontainen taipumus ajatella yhteiskuntia avoimina kompleksisina järjestelminä (avoimia, dynaamisia, epälineaarisia, lukuisia vahvistavia ja heikentäviä palautesilmukoita kaikilla koko- ja aikaskaaloilla, useita attraktoreita, ts. enemmän tai vähemmän stabiileja tiloja). Tässä tapauksessa attraktoreita ovat erilaiset yhteiskuntamallit/järjestelmät.
En kehittele enkä ole esittämässä mitään matemaattista mallia, vaan kuvaan yhtä, omasta mielestäni käyttökelpoista, viitekehystä jonka kautta asioita voi tarkastella.
Esimerkki: Jos ja kun järjestelmän sisäinen dynamiikkaa ajaa sitä kohti jotain tiettyä attraktoria (vaikkapa autoritääristä järjestelmää), tarvitaan suurempi ulkoinen vastavoima ohjaamaan se sen sijaan kohti toista attraktoria (demokratiaa).
Otetaan esim. Putinin Venäjä. Siellä on pitkä autoritaristinen traditio. Yhteiskunnan sisäinen dynamiikka vastustaa voimakkaasti ajatuksia, ideoita ja poliittisia voimia jotka yrittävät ajaa sitä kohti demokratiaa. Erityisesti muutosta vastustaa eliitti, joka on tottunut "sahaamaan" itselleen etuja valtion varoista. Mitä ylempänä eliitin hierarkiassa, sitä enemmän on voinut sahata ja sitä voimakkaammin vastustaa muutosta. Tämä ei tarkoita, etteikö Venäjällä olisi myös toiseen suuntaan vetäviä voimia. Mutta valta ja valtakoneisto on eliitin puolella / käytössä.
Kyse ei ole mistään determinismistä, fatalismista tai essentialismista (siinä mielessä, että Venäjä ei voi koskaan muuttua) vaan realismista; on turha toivoa muutosta jos ei ole voimaa joka voi saada sen aikaan. Voima (paine) voi tulla sisältä tai ulkoa tai molemmista yhtä aikaa, mutta itsestään Putinin Venäjä ei taatusti muutu demokratiaksi.
Jatkuu seuraavassa kommentissa.
Jos palataan 1990-luvun Venäjään ja "menetettyyn mahdollisuuteen", niin minusta on päivänselvää, ettei länsimaissa ajateltu asioita kovinkaan syvällisesti. USA:n ajattelumallin voi tiivistää ajatukseen siitä, että valtion omaisuuden yksityistäminen johtaa markkinatalouteen joka johtaa demokratiaan. Saksassa taas ajatteltiin, että jatkamalla taloudellisten keskinäisriippuvuuksien rakentamista (kuten se teki jo Neuvostoliiton aikana) Venäjä oppii markkinatalouden mekanismit ja siirtyy vähitellen kohti demokratiaa.
Kumpikin ajatusmalli on suoraan sanottuna lapsellinen. Ja lännessä oli paljon diplomaatteja, tutkijoita yms. jotka sanoivat tämän jo etukäteen, mutta heidän viestiään ei haluttu kuunnella. Niinpä oikeusjärjestelmän uudistaminen jäi lapsipuolen asemaan, turvallisuusapparaattia ei purettu jne. jne. Jälkikäteen on helppo nähdä, että yksi syy Venäjän demokratisoinnin epäonnistumiseen on se, että Venäjän johdolle annetut neuvot perustuivat vääriin (pinnallisiin, lapsellisiin) oletuksiin demokratian olemuksesta ja edellytyksistä.
Päinvastainen esimerkki on Japani. Siellähän demokratia pakotettiin II-maailmansodan jälkeen yhteiskuntaan, joka oli erittäin kollektivistinen ja autoritäärinen. Mutta siihen vaadittiin voimakas ulkoinen ja jatkuva paine (USA:n läsnäolo ja valvonta). Vähitellen japanilaiset sopeutuivat, ehkä jopa hyväksyivät uuden järjestelmän. Nykyään he taitavat aidosti myös kannattaa sitä, vaikka vastavoimiakin on.
Ja kolmas tapaus on tietysti länsi. Täällähän kehitys kohti liberaalia demokratiaa tapahtui melko orgaanisesti, ts. yhteiskuntien sisäisen dynaamiikan ohjaamana (valistusaatteen nousu on ehkä lähimpänä jokivertaustani, vaikka eiväthän asiat lännessäkään tapahtuneet lineaarisesti vaan kyseessä oli kompleksi prosessi). Mutta ei liberaali demokratia ole lännessäkään itsestään selvyys. Vastavalistus on nostanut päätään useita kertoja ja siitähän nykyisessä populististen liikkeiden nousussa taitaa pohjimmiltaan olla kysymys.
En siis yrittänyt sanoa, ettei Euroopan kannata pohtia menetettyjen mahdollisuuksien hukkaamista. Yritin sanoa, ettei pohdinta johda mihinkään jos se perustuu liialliseen asioiden yksinkertaistamiseen. Yhteiskuntien sisäinen dynamiikka (jossa sekä kansan, että eliitin kulttuuri on yksi vahva osatekijä) on tekijä jota ei voi rationaalisessa analyysissä sivuuttaa. Ja koska kulttuurista puhuminen näyttää olevan tabu, se näyttää jäävän ainakin julkisesta keskustelusta päätellen analyysien ulkopuolelle.
Kokonaan toinen asia on se, ettei Eurooppa näytä tietävän haluaako se olla suurvalta ja jos haluaa, niin millainen. Minusta vaikuttaa, että Saksa ei halua kantaa sotilaalliseen voimaan liittyvää vastuuta, Ranska haluaa tehdä Euroopasta menetetyn imperiuminsa korvikkeen jne. Pienvaltioille voimapolitiikan kohteena oleminen on tuttua, mutta sen käyttö (osana Eurooppaa) on enemmän tai vähemmän vastenmielinen ajatus. Karrikoiden, kaikki ajattelevat tiukasti omaa napaansa, eivät Eurooppaa kokonaisuutena.
Euroopan suurvalta-asemaa pohdittaessa kaksikin perusolettamaa vaatii oikaisua
1. 'Suurvalta' - ajattelu olisi jotenkin relevantti tulevaisuuden valtioiden tai hegemonian järjestäytymisen malli. Ei se ole. Korkeintaan niin pitkään kuin asioiden nykyinen tila heijastaa itsensä tulevaisuusprojektioihin. Koko suurvalta-asetelma perustuu lopulta kunkin sivilisaation sisäiseen dynamiikkaan jonka osana ekspansiivisuus on historiallisesti toteutunut poikkeuksetta mutta joka jatkossa osoittautuu mahdottomaksi.
Kyse on lopulta ekspansion motiivista? Luonnonvara- ja muu resurssiajattelu on tullut tiensä päähän ja immateriaalinen pääoma on kauan sitten lakannut tunnustamasta valtioiden tai hegemonioiden rajoja. Ainoat tätä asetelmaa enää kannattelevat mekanismit ovat tiedon allokoinnin hallinta (tiedustelupalvelut, internet ja sähköinen tiedonkulku ja saatavuus) joka tulee päätökseensä kun informaatioyhteiskunta kasvaa itsensä ylitse (jonka merkkinä voi pitää Venäjän informaatiosotaa) sekä resurssien protektionistinen hallinta, liikkvuvuuden hallinnan merkityksessä. Kumpikaan ei motivoi fyysistä ekspansiota vaan vaikutusvallan lisäämistä ja suoraa immaterialisoitumisen ehtojen kontrollointia.
Tässä suhteessa Venäjä on kuin vanha suomalainen konna joka luottaa mieluummin kynään ja paperiin kuin tekniikkaan koska tajuaa ettei voi koskaan hallita tekniikan luomia reaaliteetteja: Venäjä ekspansoi aseiden avulla koska varsinainen valta on liukumassa sen ulottumattomiin (taloudellinen vaikutusvalta, terveyteen ja elämänlaatuun liittyvä korkea teknologia, informaatioteknologia)
2. Nationalismin agendan tunnistaminen joka vallan tosiasiallinen motiivi ja erityisesti historiallisessa ulottuvuudessa edeten, totuuden hallinnan merkityksessä , on kääntymässä fasistiseksi agendaksi vaikka sen tosiasiallinen motiivi ja päämäärä on muokata vallan rakenteita siten että em immateriaalinen resurssi saa kasvaavapaasti kaikkia hyödyttävällä tavalla ja samalla elämän perusedellyttysten turvaamisesta tulee aidosti yhteinen intressi nykyisen blaah blaah -sopimusteknisen paskanjauhamisen sijaan
Kansallisvaltioiden jälkeisen ajan Euroopassa ei ole kyse 'suurvalta-asemasta' tai minkäänlaisesta vastavoimasta Kiinalle ym vaan omien juurien ja oman historian kasvavasta ymmärryksestä joka immateriaalisena resrssina automaattisesti kasvaa kojhti toiseutta, ymmärrystä siitä mikä on eurooppalaiselle vastakkaista tai sitä täydentävää.
samalla katoaa tietysti hysteerinen demokratian lähetystehtävä
Intian kaltaiset kulttuurit ovat odottaneet tämän tapahtumista jo liiankin kauan ja samalla Kiinan kaltaisten valtioiden psykoottinen tarve ottaa haltuun muiden luomat hegemonian ehdot etenee kohti ekspansion vääjäämätöntä päätepistettä. Arktinen on viimeinen alue jonka nämä sekopäät voivat vielä vallata resurssien hallinan tekosyyllä. Seuraava ulottuvuus onkin sitten avaruus
Eurooppalaiselle eliitille tekee aivan hyvää havahtua omaan typeryyteensä. Nykyinen EU-eliitti ei todella edusta mitään olennaista eurooppalaista arvopohjaa sinänsä vaan lähinnä päälleliimattua koulutuksellista ja taloudellista eliittiajattelua jonka mandaatin todellista haltijaa voi vain arvailla. Tältä (kin) osin Putinin agenda on oikeansuuntainen. tosin kaikkialle räiskivän ikääntyneen KGB-agentin asettuminen kulttuurisen ja hegemonisen diversiteetin puolustajaksi kertoo kaiken tarpeellisen sivistyksen tilasta tällä planeetalla
Väölittömässä lähitulevaisuudess aon odotettavissa se mijkä toteutunut monta kertaa aiemminkin: sivilisaatio tuhoaa itse omat saavutuksensa: varsin pian tieto kulkee kynttilän valossa morsettamalla ja liikkuminen tapahtuu lihasvoimin jne. Miten totaalinen ja pitkäkestoinen taantumasta tulee riippuu nykyisen psykoottisen suurvaltahynbriksen syvyydestä
EMK, kulttuureista puhuminen ei ole minulle mikään tabu. Ongelma on se, että niistä puhutaan yleensä löysästi, mielikuvien varassa - ja nuo mielikuvat ovat enemmän essentialisoituja ennakkokäsityksiä toiseudesta kuin kulttuurin tarkastelua siinä mielessä kuin esimerkiksi antropologia, sosiologia, sosiaalipsykologia tai uusmuodikas ns. evoluutiopsykologia kulttuuria tarkastelevat.
Kulttuurin ymmärtämisen ongelma liittyy myös sen holistisuuteen. Kaikki vaikuttaa kulttuuriin ja kulttuuri vaikuttaa kaikkeen. Tällöin pitää myös kyetä analysoimaan selviä kausaalisuhteita ja suhteuttamaan niiden vaikutus erilaisten kulttuuri-ilmiöiden painoarvoon kokonaiskulttuurissa.
Essentialisoivien toiseuden kuvausten ongelmana on se, että ne yrittävät havaita toisessa kulttuurissa niitä piirteitä, jotka omasta kulttuurista käsin näyttävät vieraimmilta ja eksoottisimmilta (hyvässä tai pahassa). Tällöin eivät välttämättä korostu ne asiat kulttuurissa, joilla on suurin painoarvo, vaan ne, jotka näyttävät ulkopuolisen silmiin erikoisimmilta. Jotta asia ei olisi näinkään yksinkertainen, tarkastelemme helposti myös omaa kulttuuriamme essentialisoivien myyttien ja mahdollisesti marginaalisten yläkulttuuri-ilmiöiden avulla, vaikka ne koskettaisivat arkitodellisuudessa (tai esimerkiksi vaaleissa) vain pientä intellektuaalista eliittiä omasta kulttuuristamme. Kuten ne koskettavat myös vieraassa kulttuurissa.
Ajatukset kulttuurien muuttumattomuudesta johtavat väistämättä harhaan, koska kulttuuri muuttuu niinkin nopeasti kuin sukupolvessa - ja tiettyinä aikoina se muuttuu viikoissa tai päivissä, kun ihmiset reagoivat johonkin epätavalliseen muuttamalla tärkeysjärjestyksiään ja toimintatapojaan.
Loppujen lopuksihan, ihmisten ollessa varsin samanlaisia kaikkialla, kulttuurien erot eivät liity absoluuttisiin arvoihin, vaan asioiden tärkeysjärjestykseen. Muuan kollega esitti pari päivää sitten havainnollisen esimerkin siitä, kuinka eurooppalaiset helposti kuvittelevat, että heidän liberaalidemokraattiset arvonsa, kuten ihmisoikeudet tai hyvinvoinnin ja turvallisuuden asettaminen sellaisten asioiden kuin kunnia edelle, olisivat universaaleja. Vastavuoroisesti toisissa asioissa eurooppalaiset eivät ymmärrä muualla universaaleiksi kuviteltuja asioita, kuten esimerkiksi Jumalan merkitys politiikkaa ohjaavana voimana - esimerkki asiasta, joka Euroopassa koetaan absurdina, mutta Euroopan ulkopuolella (ei suinkaan vain muslimimaissa vaan myös Yhdysvalloissa, Latinalaisessa Amerikassa ja kristityssä Afrikassa) suurin osa vastaajista pitää Jumalaa hyvin olennaisena kansainvälisen politiikan kysymyksenä.
Kysymys ei ole niinkään absoluuttisesta vastakkaisuudesta, sillä eihän Eurooppa ole tyystin jumalaton eikä muu maailma mitenkään kategorisesti vihaa ihmisoikeuksia tai demokratiaa. Kyse on sen sijaan tärkeysjärjestyksestä, johon asioita asetetaan - yleensä perinteiden enemmän kuin yksilöllisen harkinnan ohjaamana.
Eurooppa voi olla suurvalta useammalla eri tavalla. Se voi yrittää olla globaali toimija, kuten nyt, mutta tässä törmätään väistämättä pehmeän vaikuttamisen rajoihin, kun mahdollisuus voimankäyttöön puuttuu. Toisaalta Eurooppa voisi hyväksyä olevansa "vain" alueellinen suurvalta, mutta panostaa enemmän siihen, että sillä olisi myönteinen vaikutusvalta ensisijaisesti omille lähialueilleen, joita ovat Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Turkki, Kaukasia ja Venäjä, hieman kauempana Keski-Aasia ja Sahel.
Globaalina suurvaltana Eurooppa kilpailisi vaikutusvallasta lähinnä Yhdysvaltain ja Kiinan kanssa, mutta tällöin asetelma johtaa väistämättä junioripositioon Yhdysvaltain pehmeämpänä liittolaisena, mikä korostuu joka kerran kun Eurooppa on kykenemätön huolehtimaan lähialueidensa kriiseistä, joiden aiheuttaja on yleensä Venäjä, silloinkin kun ne tapahtuvat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa (kuten esimerkiksi nyt Ukrainan-sodan käynnistämän hinta- ja ruokakriisin seurauksena). Euroopan osaksi tulee tällöin passiivisen kehityspankkiirin osa ilman että sitä kunnioitetaan rahojensa edestä. Hyvä esimerkki on tällä hetkellä Länsi-Afrikka, jossa Eurooppaa haukutaan tavan mukaan apumiljardeistaan riippumatta, kun taas Venäjä on halvalla ja helposti ostanut itselleen Wagner-palkkasoturien muodossa suoran vaikutusväylän päättää, kuka pysyy vallassa ja kuka nostetaan valtaan.
Lähetä kommentti