Ikävöintiä, kirjamessuja, Puolaa ja velhoja

Suomenlahden sotilassaarilla on usein viivasuoria sotilasteitä, joita pitkin on kuljetettu tykkejä ja muunlaisia lasteja iät ajat, silloin kun saaret olivat vielä rannikkopuolustuksen salpa. Isosaaressa, jossa itse palvelin asevelvollisuuteni ajan, tuollaisen tien nimi oli Bulevardi ja se oli kiinalaisella vankityövoimalla mukulakivetty Venäjän vallan aikana. Öröllä puolestaan on kaksi tuollaista tietä, jotka on nimetty Pitkäksi Ikäväksi ja Lyhyeksi Ikäväksi. Nimet kuvastanevat varusmiesten asennoitumista päivittäisiin vaelluksiinsa noita teitä pitkin säässä kuin säässä.

Ymmärrän, mitä Pitkän Ikävän nimenneet soltut ovat ajatelleet tarpoessaan tuota tietä edestakaisin loka-marraskuiden säässä. Itselläni on tosin molemmilta sotilassaarilta hyviä muistoja, jotka liittyvät saaristoluontoon. Isosaaressa katselin aamuvarhain arktisten vesilintujen ja kahlaajien muuttoa Suomenlahtea pitkin laitteilla, joilla näki hyvällä säällä Viron rannikolle. Näin siellä myöhäissyksyllä pikkuruokin, keväällä taas sekä kyhmy- että allihaahkoja ja kuusi jääkuikkaa yhden ainokaisen viikon aikana. Puhumattakaan paljon lukuisampien arktikalajien unohtumattomista parvista ja eräästä korppipoikueesta. Öröstä olen kirjoittanut monta kertaa tämän blogin elinaikanakin.

Pitkä Ikävä tuli mieleeni nyt kun puolisoni on sukulaisissaan Karthagossa ja minä olen jäänyt koiran kanssa kahden pitämään pystyssä turvataloamme ja partioimaan lähimetsiä lintujen ja muiden havaintojen varalta. Silloin kun emme ole ulkona kierroksillamme, koira istuu sohvalla ikkunan lähellä ja tuijottaa ulos, etsien merkkejä Prinssin paluusta. Tai nukkuu lähellä ovea, josta hänen pitäisi joku päivä saapua takaisin luoksemme.

Tämänkertaisella ikävöinnillä on erilainen luonne kuin aiemmin. Se ei johdu vain sääolosuhteista - loppumattomasta hämärästä, tihusta ja märistä ruskeista lehdistä. On kummallista ikävöidä juuri pois lähtenyttä niin paljon, kun kuitenkin suurimman osan viimeisistä viidestä vuodesta asuin jossain muualla ja näin häntä vain lomilla tai silloin kun hän tuli hengailemaan luokseni Brysseliin pitkiksi jaksoiksi.

Se, mikä silloin oli toisin, oli se, että puolisoni kuitenkin asui täällä yhteisessä kodissamme Itä-Helsingin lähiöissä. Hän partioi joka päivä samat metsät ja polut, joita minä nyt tallaan. Näki samat putoavat puunlehdet, omnipresentit HUGS-graffitit ja samat pihlajia tyhjentäneet rastasparvet kuin minä nyt joka päivä näen. Ja minä olin se, joka olin kaukana poissa. Hän hankki koirankin siksi, että olin niin paljon poissa. Vaikkei puolisollani koskaan ole ollut ongelmia saada paljon ystäviä, pikemminkin päinvastoin ongelmia päästä liian syvälle yksityisyyteensä kurottautuvista ihailijoista eroon.

Pitkään asenteeni koiraa kohtaan oli se, että se oli puolisoni koira. Nyt olemme kuitenkin perhe - koira ja minä olemme tulleet toisillemme hyväksytyiksi läheisiksi. On vaikea enää kuvitella päivien kulumista ilman sen ulkoiluttamista, joka antaa tekosyyn vaeltaa samoja lähiömetsien polkuja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja havaita siinä sivussa jatkuva vuodenaikain muutos perituttuuden kyllästämässä maisemassa. Mies ei katsele ruohon kasvua, mutta puunlehtien värejä ja lintulajien vaihtumista.

*   *   *

Puolisoni matkatessa luin Michael Innesin (oikealta nimeltään John Stewart) jännitysromaanin Matkaava poika. Siinä oli hyvin sympaattinen ja psykologisesti tarkkanäköisesti kirjoitettu nimihenkilö, matkaava poika, joka lienee saanut inspiraationsa Innesin kirjan sivuilla siteeraamasta Thomas Hardyn runosta. Humphrey Paxton on rikkaan atomitiedemiehen 15-vuotias poika, joka matkaa lomalle Irlannin länsirannikolle täysin tietoisena siitä, kuka on, ja että perässään on erinäisiä ilkeitä ihmisiä - hänestä alempisäätyisen tytön kanssa valokuvia ottanut kiristäjä, isänsä työstä kiinnostuneita vieraan vallan agentteja ja häikäilemättömiä kidnappaajia. 

Päällystakiksi isä on lähettänyt matkaan raskassoutuisia monologeja ja sisäisiä hysterioita ulkoisesti järkkymättömän kuoren alla harrastavan yksityisopettajan, keski-ikäisen Richard Thewlessin. Nämä kokevatkin sitten kaikenlaisia seikkailuita ja paikoin epäuskottavia yhteensattumia. Kummatkin myös tavallaan lunastavat itsensä tekemällä ja kokemalla merkittäviä asioita ja selviämällä siitä kaikesta selväpäisinä. Kirja on vuodelta 1949, joten maailmakin oli silloin erilainen.

*   *   *

Viikolla oli myös Helsingin kirjamessut, jonne sain itseni torstaina. Olin pyhästi päättänyt, etten ostaisi mitään yli 20 € maksavaa, köyhä kun olen, ja vaikka päätös pitikin, kannoin silti kotiin kahdeksan uutta kirjaa, enkä sen vuoksi palannut Messukeskukseen enää perjantaina ja lauantaina, vaikka eräiden ystävienikin kirjoja olisi siellä silloin esitelty. 

Timo Miettisen Eurooppa ja Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat pitävät yllä geopoliittista lähialueyleistietoani. Löysin viimeisen minulta puuttuneen Heikki Kännön romaanin, nimittäin Mehiläistien. Patriarkka Bartolomeoksen Mysteerin kohtaaminen, jonka löysin Valamon luostarin ständiltä, tuo mielenkiintoista vaihtelua viime vuosina lukemaani hengelliseen kirjallisuuteen. Mysteereistä lisää löydän Heidi Rothin muinaissuomaisesta tarinasta Lumina (puolisoni näki heti kirjan energiassa toimialasisaren) ja Tea Holmin Magian lumosta, joka kertoo mm. valkean korpin etsinnästä. Tšekkiläisen kirjailijattaren Bianca Bellován romaani Järvi kutsui minua pöydältään - en oikeastaan tiedä vielä muuta sen sisällöstä. Ja lopulta messujen ollessa jo sulkemaisillaan tapasin itsensä kirjailija Jaakko Aarnialan, joka kertoi minulle paikallishistoriaa eräistä taajaan vierailemistani paikoista, suositteli Pyhän Laurin kirkkoa, ja möi minulle omistuskirjoituksella romaaninsa Helsingejoen lapset.

Toni Stenström olisi lauantaina kertonut tuoreesta tietokirjastaan Puola ja Suomi - yhteistyön historia, jonka luin loppuun hiljattain. Olin jo kirjan julkkareissa, joten siksi lienee anteeksiannettavaa, että skippasin kirjamessujen lauantain, mutta muutaman sanan arvostelua kirja kyllä ansaitsee: 

Samoin kuin teki aiemmin Valko-Venäjästä kirjoittamassaan kirjassa Valko-Venäjä - vaiettu historia (2023), Stenström aloittaa, kuten kunnollista onkin, pitkällä mutta juohevasti juoksevalla katsauksella tarkastelemansa maan historiaan. Suomessa edes Puolan historia ei ole kovin hyvin tunnettua, huolimatta monista yhtymäkohdista omaan maahamme - tai ehkä juuri siksi. Kuten Stenström kirjassaan analysoi, Suomen poliittinen eliitti halusi useissa vaiheissa erottua muista reunavaltioista ja korostaa kuulumistaan Skandinavian yhteyteen, mikä aiheutti sitkeässä istunutta ynseyttä Baltian maita ja Puolaa kohtaan - puhumattakaan Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Romaniasta ja Turkista.

Suomi halusi myös monissa historiansa vaiheissa uskotella itselleen ja muille olevansa aivan erityinen erityistapaus, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun maahan. Venäjän keisarikunnan aika sanoitettiin uudelleen Porvoon maapäiviltä alkaneeksi valtiollisuudeksi, nöyristelyn ja alistumisen kylmä sota taas sankarilliseksi menestystarinaksi, joka huipentui ETYK-huippukokoukseen. Suomen saksalaiskaudet sotien välissä ja kylmän sodan jälkeen aiheuttivat omat kierroksensa ynseyttä Puolaa ja muita reunavaltioita kohtaan, joihin Suomi ei halunnut assosioitua, ja tämä perinne jatkui Suomen EU-aikaan saakka. Oman pikantin lisänsä toi Suomen itsepintainen pysyttely Naton ulkopuolella, josta tässä blogissa on paljon puhuttu takavuosina, mutta joka sentään lopulta korjautui - kuten muukin ulkopoliittinen kurssimme - vuonna 2022. Siperia opetti - kaiketi.

Niinpä Stenströmin Puola-kirja tulee huutavaan tarpeeseen - Puola kun on tällä hetkellä avainasemassa myös Suomen oman turvallisuuden kannalta. Trumpin Yhdysvaltojen käännettyä selkänsä Euroopalle ja toimiessa venäläisen natsismin amerikkalaisena etäpesäkkeenä, Eurooppa olisi täysin suojaton, ellei sillä olisi Suomea ja Puolaa - ainoita kahta itärintaman maata Ukrainan lisäksi, joilla on niin kutsutusti uskottava puolustus, ilmankin anglosaksista selkänojaa. Niinpä Suomi ja Puola ovat nykyisessä tilanteessamme mitä luontevimmat liittolaiset - eikä kai kukaan enää nykypäivänä kuvittele, että tämä olisi jotenkin vastakkaista skandinaaviselle Ruotsi-suuntauksellemme, Ruotsi kun on nyt syvällä samassa veneessä, vaikka toki maantieteellisesti onnekkaampi, kun ei ole perivihollisen rajanaapuri.

Stenström tarjoaa lähihistorian osalta myös kaikenlaista uutta aineistoa, jota on käynyt kaivelemassa sekä Suomen että Puolan arkistoista. Hän kertoo Suomen elinkeinoelämässä ja poliittisen eliitin puheilla paljon vaikuttaneista Stefan Widomskista ja Atanas Tilevistä, jotka kummatkin toimivat arkistoaineiston perusteella kommunististen tiedustelupalvelujen asiamiehinä Suomessa. Asekauppias Shlomo Zabludowiczin vaiheista kerrotaan myös. Stenström on hyödyntänyt Suomen Varsovan-edustuston ja Puolan Helsingin-edustuston raportointia tutkimiltaan vuosilta, kolmansien maiden arkistoja ei ole tähän kirjaan kaiketi hyödynnetty tai ehkä mahtunutkaan.

Kirja tulee tähän vuoteen saakka ja viimeiset luvut kertovatkin kirjailijan omista aivan hiljattaisista matkoista Puolan eri kaupunkeihin sekä niissä haastattelemistaan hyvin erilaisista ihmisistä - keskittyen siihen, mitä nämä ajattelevat Suomesta. Näitä oli mielenkiintoista lukea, kun vasta syyskuussa vierailin itsekin puolisoni kanssa samoissa kaupungeissa matkatessamme kahteen otteeseen Puolan halki. Puolan-tutkimusmatkailu jatkuu onneksi väistämättä vastakin, koska Suomesta muuhun Eurooppaan tai takaisin matkatessa kaksi maata on melkein aina matkan varrella, ja niin pitkältä matkalta, että niissä tulee väistämättä vietettyä aikaa. Nuo maat ovat Puola ja Saksa.

*   *   *

Toinen hiljattain loppuun saamani kirja, joka ansaitsee muutaman merkinnän, oli Ursula Le Guinin Maameren tarinoita (Tales from Earthsea), joka sisältää viisi itsenäistä, mutta samaan myytokseen liittyvää tarinaa. Luin kirjan alkukielellä, mutta käytän tässä suomalaisia nimiä sen tarinoista. (Jos sattuisi, että julkaistussa suomennoksessa ne on käännetty toisin, tämä tuskin kuitenkaan häiritsee tarinoiden tunnistamista.)

Löytäjä kertoo jo perinteeksi muodostuneen tarinan nuorukaisesta, joka löytää itsestään velhon kykyjä, joutuu tästä syystä vaikeuksiin, mutta löytää lopulta matkansa päämäärän ja tulee siinä sivussa pelastaneeksi maailman - no, ainakin joltain osin. Medra on veneentekijä Havnorin rannikolla, mutta sabotoituaan salaa loitsuilla paikallistyranni Losenille tekemäänsä venettä jää kiinni ja passitetaan Onnvuoren rinteiden kaivoksiin etsimään elohopeamalmia Losenin hovivelho Gellukille, joka on kehittänyt elohopeasta alkemistisen pakkomielteen. Kaivoksissa riutuvan orjattaren avulla Medra onnistuu kuitenkin huiputtamaan Gellukia ja pakenemaan. Hän ryhtyy sitten rakentamaan salaista verkostoa Käden naisten (ja miesten) kanssa, päätyen Roken saarelle. Ja niin saa alkunsa Roken suuri velhokoulu. Vielä yksi korruptoitunut velho pitää kuitenkin kukistaa - Gellukin seuraaja ja entinen oppipoika Early, joka halajaa tuhota Käden organisaation ja koko Roken.

Tummaruusu ja Timantti kertoo kauppiaanpojan ja noidantyttären rakkaustarinan, jossa yhdistyvät klassiset Romeon ja Julian elementit kielletystä rakkaudesta ja itsepäisyydestä vanhempien ikeen alla toiseen tarinaan, nimittäin siihen, etteivät taikuuden kykyihin heränneet poika ja tyttö sittenkään löydä elämäntehtäväänsä taikuuden parista, vaan musiikin.

Maan luut kertoo aiemmissa Le Guinin kirjoissa sivumennen mainitun tarinan siitä, kuinka velho Dulse ja tämän oppipoika Hiljaisuus, myöhempi Ogion, onnistuvat torjumaan Gontin satamaa uhanneen suuren maanjäristyksen. Samalla sivutaan jälleen kysymystä naisten taikuuden maanläheisestä luonteesta ja miesten siihen kohdistamasta syrjinnästä.

Ylänkösuolla on tarina, jossa tuntematon ja muistinsa menettänyt velho päätyy surkeassa tilassa,  Semelin saaren Andandenvuoren yli vaellettuaan, ylänkösoilla karjaa kasvattavien maalaisten luo. Ennen pitkää miehen menneisyys kuitenkin saavuttaa hänet, ja se onkin toinen, Rokelle johdattava tarina. Ged ilmaantuu tässä tarinassa arkkimaagin ominaisuudessa vierailemaan Semelillä.

Sudenkorennossa on samoja elementtejä kuin Tehanussa. Tässäkin tarinassa on nuori tyttö, joka alkaa aavistella olevansa jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Ihmisten ja lohikäärmeiden yhteyttä sivutaan tässäkin, mutta sitä edeltää Irianin tarina. Irian alue Wayn saarella on jakautunut keskenään kiistelevien sukulaisten läänityksiin. Yhden lääninherran tytär saa tosinimekseen Irian, muttei löydä paikkaansa feodaalimaailmasta, vaan lähtee lopulta nuoren taikurin Ivoryn matkaan. Ivory haluaa vain päästä tytön kanssa sänkyyn, kun taas Irian käyttää Ivoryä päästäkseen Rokelle. Ja pääseehän hän lopulta sinne, kohdatakseen hajaannuksen tilassa olevat mestarit ja kuolleista nousseen manaaja Thorionin.

Tässä pienoisromaanikokoelmassa Le Guin on selvästi tiedostavampi myöhemmin feministiseksi tulkitun ajattelunsa kanssa, ja se nousee esiin kaikissa kokoelman tarinoissa. Ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin. Le Guin ei selitä vaan näyttää. Mikä tärkeintä, Le Guinilla on paljon kerrottavaa naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehistä, luomansa maailman vaihtuvista ja silti oudon tutunoloisista maisemista, niissä elävistä yhteisöistä ja taikuuden harjoittajista.

*   *   *

Oikean kirjallisuuden väleissä lukemani pokkaripinon kirjoista lukaisin Heather Grahamin Pyhän pahuuden, mutta se oli suoraan sanottuna huono. Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä sarjamurhaaja riehuu modernissa New Yorkissa ja tapauksia selvittämässä on sekä normaali poliisisankari että yliluonnollisia meedion kykyjä omaava FBI:n erikoisryhmä. En oikein ymmärtänyt, miksi yliluonnolliset elementit oli ympätty mukaan, sillä niillä ei ollut juonen kannalta oikein merkitystä.