Taškentissa

Pian Keski-Euroopasta palaamiseni jälkeen osakseni tuli työmatka, joka suuntautui Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin. Maanantaista torstaihin oli tiivistä työohjelmaa aamusta iltaan ja perjantaina lensin Istanbulin kautta takaisin Helsinkiin. Lähdin kuitenkin viisasti Taškentiin jo lauantaina. Välilasku Istanbulissa ja sitten Azerbaidžanin ja Kaspianmeren yli Keski-Aasiaan, välttäen Venäjän, Iranin ja Afganistanin ilmatilat. Saavuin perille vasta puoleltaöin ja aikaa tuhrautui Taškentin lentokentällä valuutan saamiseen ja suomalaisen luottokortin avaamiseen, jotta se olisi suostunut toimimaan maassa. Niinpä olin hotellillani vasta kahdelta yöllä. Yhtä kaikki tämä antoi minulle mahdollisuuden vapaapäivään sunnuntaina, jolloin saatoin katsella yhden päivän verran Taškentia.

Koululaisesta saakka olen ollut kiinnostunut silkkitien maista ja halunnut käydä legendaarisissa Samarkandissa, Buharassa, Kokandissa ja Hivassa, jotka kaikki sijaitsevat nykyisen Uzbekistanin alueella. Joitain vuosia sitten Uzbekistan avautui länsiturismille ja sääti viisumivapauden useimmille eurooppalaisille, mm. suomalaisille. Matkailualalla toimiva pikkuveljeni ehtikin jo sinne ja kävi läpi kaikki nuo historialliset kaupungit. Oma matkailuni Keski-Aasiassa on kuitenkin rajoittunut Kirgisistaniin, Afganistaniin ja yhteen päiväretkeen Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn. 

Afganistanissa kävin useaan otteeseen työasioissa vuonna 2002 ja asuin kokonaisen vuoden 2012-2013. Jälkimmäisestä ajasta löytyy merkintöjä myös tästä blogista (tai Sudenhuutelijoiden päiväkirjojen ensimmäisestä osasta Arabikeväästä Afganistaniin). Kirgisistanin matkani syyskuussa 2001 sen sijaan tapahtui ennen kuin ryhdyin pitämään blogia tai muitakaan päiväkirjoja, paitsi muistivihkoja, joista suurin osa on sittemmin tuhoutunut tai pitänyt tuhota turvallisuussyistä ajanjaksoina, joina minulla ei vielä ollut pysyviä turvataloja, jollaisia normaali-ihmiset kutsuvat kodiksi. Satuin olemaan Ferganan laaksossa, Kirgisistanin silkkitiekaupungissa Ošissa silloin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriä ja Pentagonia vastaan tapahtuivat Yhdysvalloissa.

Nyt palasin pitkän tauon jälkeen Ferganan laaksoon, jossa myös Taškent sijaitsee. Sunnuntai oli liian lyhyt aika, että olisin ehtinyt 306 kilometrin päähän Samarkandiin, jonne olisi ollut viiden tunnin ajomatka. Pikajunayhteydellä sen olisi voinut tehdä päivässä ja palata samana iltana, mutta jätin suosiolla Samarkandin ja Buharan tulevaan kertaan, jolloin toivottavasti palaan Uzbekistaniin yksityisesti. Sen sijaan tutustuin sunnuntain ajan Taškentiin, joka sekin oli paljon miellyttävämpi kaupunki kuin vanhentuneet mielikuvani.

*   *   *

Arojen keitaassa sijaitsevan kaupungin nimi oli keskiajalle saakka Tšatš tai Tšatškand, josta nykyinen turkinsukuinen nimi juontaa. Se oli persialaisen Khorezmin valtakunnan osana, kunnes Tšingis-kaanin mongoliarmeija hävitti sen vuonna 1219. Timur Lenkin vallan aikana 1300-luvulla Taškent jälleenrakennettiin ja sai uuden elämän osana timuridien imperiumia. Noihin aikoihin Taškentiin asettui myös suufilaisia veljeskuntia. Timurididynastian seuraajat, turkinsukuiset šaibanit, joita nykyuzbekit kohtuullisen hyvin perustein pitävät kansallisina esi-isinään, tekivät Taškentista merkittävän, kunnes menettivät sen kazakkihallitsijoille 1500-luvun lopussa. Heidän jälkeensä ennen 1700-lukua valta siirtyi jälleen uzbekeille (tai siis turkkilaisille, joita myöhemmin tultaisiin kutsumaan Özbek-kaanin mukaan), ja Taškent muodosti sitten joksikin aikaa itsenäisen kaanikunnan.

Taškent tunnettiin vauraana kauppakaupunkina, mutta se joutui vahvemman Kokandin kaanikunnan alaisuuteen 1800-luvun alkajaisiksi. Kokandin kaanikunta ja Buharan emiirikunta kiistelivät Taškentin ja sen verotulojen hallinnasta vuonna 1865, jolloin Venäjän imperiumin armeija oli vyörynyt etelään ja kenraali Mihail Tšernjajev valtasi kaupungin yllätyshyökkäyksellä, jollaiseen taškentilaiset eivät olleet valmistautuneet, vaikka olisihan heidän pitänyt tuohon mennessä jo tietää, mitä moskoviitit olivat miehiään.

Venäjän keisarikunta teki Taškentista vallatun Turkestanin pääkaupungin. Turkestan jaettiin nykyisin tunnettuihin valtioihin vasta neuvostoaikana, seuraten neuvostoliittolaista kansatiedettä, joka pyrki venäläisten mahdollisen suureen yhtenäistämiseen ja muiden kansakuntien mahdollisimman suureen pilkkomiseen. Niinpä Keski-Aasian turkinsukuiset saivat neljä nimikkotasavaltaa - Kazakstan, Kirgisistan, Uzbekistan ja Turkmenistan - ja persiansukuisille jäi yksi: Tadžikistan. Aiempina vuosisatoina persialaiset ja turkkilaiset kulttuurivaikutteet olivat sekoittuneet ja oppinut väki puhui yleensä molempia, oppineimmat myös arabiaa.

Vaikka karttaa katsoessa voisi kuvitella, että Kazakstan on näistä valtioista merkittävin ja hallitseva, se on erittäin harvaan asuttu, joten Turkestanin väkirikkain ja kulttuurisesti dominoiva valtio on juuri Uzbekistan. Senhän alueella myös edellä mainitut historialliset hallintokaupungit sijaitsevat.

Özbek-kaani, josta myöhemmin uzbekkeina tunnettu kansa on saanut nimensä, oli Tšingis-kaanin jälkeläinen, Kultaisen Ordan kaani, joka hallitsi 1300-luvulla, Toktai-kaanin kuoltua. Hän oli kääntynyt buharalaisen suufioppineen vaikutuksesta islamiin ja oli vastuussa mongolitaustaisen hallitsijadynastian islamisoitumisesta ja turkkilaistumisesta. Hän soti Bysanttia ja bulgaareja vastaan Balkanilla saakka, hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja myös Venäjää aina Suomen porteille Novgorodiin saakka. Toisaalta hän suvaitsi ja jopa edisti kristinuskon leviämistä - ehkä hän koki sen varsin läheiseksi itse omaksumalleen islamille, tai sitten hänellä oli käytännöllisempiä syitä. Niinpä hän myös avasi kauppareittejä genovalaisille kauppiaille, jotka tuohon aikaan matkustivat silkkitielle. Marco Polohan oli kuvaillut alueen kauppareitit laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.

Uzbekistanissa ei voi välttää törmäämästä Alisher Navoin (Ali Sher Nava'in) nimeen. Tämä 1400-luvulla elänyt kirjailija, runoilija, valtiomies ja oppinut oli nimittäin tavallaan vastuussa uzbekkilaisen kulttuurin syntymisestä. Joten jos Özbek-kaani antoi uzbekeille nimensä, Navoi antoi heille kielellis-kulttuurisen itsetunnon. Keskiajalla ja vielä renessanssiaikana kulttuurikieli Anatoliasta Intiaan saakka oli persia. Persia oli runoilijoiden kieli, turkki taas soturikieli. Navoi argumentoi kuitenkin turkin kielen korkeakulttuurisen käytön ja kauneuden puolesta. Tuolloin alueella puhuttua turkkia ei tosin kutsuttu uzbekiksi vaan tšagataiksi.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin vuoteen 2025 ja viime sunnuntaihin. Hotellini sijaitsi Yakkasarayssa, joka osoittautui varsin miellyttäväksi alueeksi - paljon kahviloita ja ravintoloita vähän joka makuun. Löysin esimerkiksi nostalgisen turkkilaisen kahvila-ravintolan Urfa Sofrasin, jossa nautin köfteä ja luin matkalukemisenani ollutta Toni Stenströmin Puolaa ja Suomea. Navoi-yliopiston liepeillä oli latinohenkisiä baareja ja italialaisia ravintoloita. Eräänä konferenssi-illoista lähdin kaupungille erään vanhan ystävän kanssa - tätä nykyä Brysselissä työskentelevän suomalaisnaisen - ja löysimme aivan fantastisen hyvän Caravan-ravintolan, jossa saimme pilahvia ja tirisevän rasvaista lammasta uzbekkilaisen Saperavi-viinin kera. Ilmeisesti georgialaiset ovat viime vuosikymmenen aikana ehtineet investoida myös Uzbekistanin viinintuotantoon, kuten tekivät aiemmin Etelä-Ukrainassa.

Menin sunnuntaiaamuna Taškentin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on oikeastaan suuri metsäinen puistoalue, jonka vieressä sijaitsee myös eläintarha. Tavoitelajejani siellä olivat keidastiainen, keltarintatiainen ja valkosiipitikka, kolme endeemistä Turkestanin lajia. Löysin näistä varsin helposti kaksi ensimmäistä, mutta ne eivät olleet eliksiä, koska olen nähnyt kummatkin tiaiset jo aiemmin Kirgisistanissa. Keidastiainen on oikeastaan talitiaisen turkestanilainen versio ja keltarintatiainen puolestaan valkopäätiaisen. Usein ne redusoidaankin näiden alalajeiksi. Valkosiipitikkaa en valitettavasti löytänyt.

Vehreissä lehdoissa oli sentään jonkin verran muuttolintuja: idäntiltaltteja, kashmirinuunilintuja ja vuorihernekerttuja. Yllätyksekseni löysin sieltä myös peippoja, jotka näemmä ovat säännöllisiä talvehtijoita Taškentin alueella. Mustarastaat osoittautuivat aivan samaksi lajiksi kuin Euroopassa.

Seurasin sitten päivän mittaan Anhorjokea tullen kävelleeksi toistakymmentä kilometriä koko kaupungin halki. Anhorin varsilta löytyi mm. suuria parvia mustavariksia ja naakkoja. Yksittäisiä variksia että idännokivariksia oli molempia, eli Uzbekistan on myös välivyöhykettä, jossa sekä harmaatakkiset että mustat varikset liikkuvat. Kuningaskalastajan löysin sekä Anhorilta että kasvitieteellisen puutarhan kanavilta. Molemmilta paikoilta löysin myös suuria parvia sepelkyyhkyjä, jotka olivat samaa rusosepelistä casiotis-alalajia, joka talvisin pelmahtaa Pakistaniin. 

Muuten Taškentin lintumaailma oli melko köyhää. Pihamainoja, harakoita ja puluja oli joka paikassa, siellä täällä saattoi nähdä pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä tai turkinkyyhkyjä. Kaiken kaikkiaan lajeja oli kuitenkin hyvin vähän - koko viikon saldoksi jäi vain 25 lintulajia.

*   *   *

Sunnuntain pitkillä kävelyilläni ja jonkin verran konferenssipäivien vapaina hetkinä näin myös kaupungin ihmispuolta. Uzbekistan on kehittynyt häkellyttävän paljon viimeisten 10 vuoden aikana. Se ei ole enää sama maa kuin Karimovin aikana. Vaikkei se edelleenkään ole mikään demokratia, vaan presidentti sukulaisineen hallitsee sekä politiikkaa että bisnestä, se on kuitenkin muuttunut hyvinkin moderniksi ja kaupallisesti vilkkaaksi. Salaisen poliisin näkyvä läsnäolo on vaihtunut digitaaliseen urkintaan, kuten muuallakin Kiinan vaikutuspiirissä.

Kulttuurisesti Taškent on monen maailman välissä: siinä sekoittuvat turkkilainen, venäläinen, vanha persialainen ja uusimpana kerrostumana itäaasialainen kulttuuri. Uzbekkeja on kaupungin väestöstä yli 75 %, mutta monet vähemmistöt näkyvät ja kuuluvat. Venäläisiä ja ukrainalaisia on todellisuudessa paljon enemmän kuin viralliset tilastot kertovat, koska heitä on tullut tännekin varsin paljon pakoon Venäjän sotaa Ukrainassa. Osa varakkaammista venäläisistä liikkuu kaikenlaisilla passeilla vältelläkseen kutsuntoja ja milloin mitäkin - esimerkiksi lentokoneessa Istanbuliin oli iso ryhmä venäläisiä Maltan passeilla. Venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi merkittävä vähemmistö ovat tadžikit, joita on sekä historiallisia kerrostumia että neuvostoajan jälkeen vierastyöläisinä saapuneina.

Neuvostoajan peruina Taškentissa on myös Keski-Aasiaan karkotettuja krimintataareja, korealaisia ja saksalaisia. Korealaisilla on jopa oma kaupunginosa. Kaupungilla näki myös varsin paljon eteläaasialaisia, joista monet saattavat olla lukuisten uusien yksityisten yliopistojen opiskelijoita.

Uzbekit itsessään ovat ulkonäöltään varsin monimuotoinen kansa. Heihin mahtuu eurooppalaispiirteisiä, turkkilaisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat pitkiä ja vankkarakenteisia, ja iraanisen näköisiä, lyhyitä ja sirompia. Joillain on aasialaisille epätyypilliset kiharat hiukset, muistuttaen seemiläistä, kun taas useimmat ovat suorahiuksisia ja silmät ja kasvonpiirteetkin usein itäaasialaisia. Vasta ihmisen nimen nähdessään saattoi usein päätellä, oliko kyseessä etninen uzbekki, venäläinen vai jokin muu.

Kulttuurien sekoittuminen näkyy myös kaupunkikuvassa ja ravintoloissa. Sekä uzbekkien käyttämiä latinalaisia aakkosia että kyrillitsaa näkee paljon - arabialaisia aakkosia ei näy ellei mene moskeijaan. Liike-elämässä näkyy paljon turkkilaisia yrityksiä ja monet uzbekit ovat opiskelleet stipendeillä Turkissa. Suomalainen Tikkurilakin osui silmiin. Myös georgialaisia ja azerilaisia ravintoloita oli siellä täällä.

Taškent on pääkaupunki, joten sitä ei voi suoraan verrata koko Uzbekistaniin, mutta vaurastumista ei voi olla huomaamatta. Se näkyy esimerkiksi kaikkialla käynnissä olleessa rakentamisessa ja lukuisain aiemmin neuvostolaisten kaupunginosien näyttävässä ehostumisessa. Kokonaan uusi, ulkoisesti melkein Dubain tyyliä edustava kaupunginosa viiden tähden hotelleineen, kitšipuistoineen, ostareineen ja hallintorakennuksineen on kohonnut kaupungin uuteen pohjoiseen keskustaan. Perinteisempää löytyy basaarialueelta tai jo mainitsemastani Yakkasaraysta.

Nuorisoa on paljon - väestönkasvu on Tadžikistanin jälkeen entisen Neuvostoliiton nopeinta. Vaurastumisesta huolimatta Uzbekistan ei kykene tuottamaan työpaikkoja yhtä nopeasti kuin se pukkaa ilmoille nuorisoa. Niinpä monet lähtevät siirtotyöläisiksi Turkkiin, Venäjälle ja Azerbaidžaniin, englannin kielitaitojen karttuessa ehkä jatkossa myös Persianlahden arabimaihin.