Rastasparvet ovat yhä tyhjentämässä pihlajia ja marjovia pensaita. Suurimmaksi osaksi räkätti- ja mustarastaita, mutta yhä näkee melko paljon myös punakylkirastasta ja eilen viimeksi tuli yksi kulorastas vastaan. Laulurastaat lienevät jo kaikki menneet. Räkätti- ja mustarastailla on symbioottinen työnjako, koska räkättirastas viihtyy korkeammalla ja pudottelee paljon marjoja maahan. Mustarastaat taas viihtyvät maassa ja poimivat puista pudoteltuja marjoja. Ensimmäiset tilhetkin näyttäytyivät pari päivää sitten.
Koirareitillä näkee ja kuulee nyt myös paljon punatulkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Tiklit pölähtävät joka päivä lentoon samalta pieneltä pientareelta, koska siinä kasvaa muutama iso ohdake. Punatulkku on laji, joka onnistuu jotenkin aina olemaan melkein näkymätön koko kesän, mutta syksyn tullen niiden haikea vihellys on tuttu ääni metsissä.
Olen käynyt muutamia kertoja linturetkillä Vanhankaupunginlahden ympärillä. Lammassaaren ruovikoista löysin myöhäisen sinirinnan ja tunnistamattomaksi jääneen tummanruskean pienen kertun, joka nyki pyrstöään pystyyn ja sanoi tyrrrt monta kertaa, ennen kuin katosi ruovikkoon. Siitä jäi kummalliset silkkikerttusfiilikset ja olisi ollut kiva nähdä se kunnolla ja saada kaikki tuntomerkit talteen, sillä se ei oikein sopinut mihinkään kotimaiseen lajiin. Niittyjen yllä oli sinisuohaukka. Rannassa vielä kymmenittäin töyhtöhyyppiä, runsain parvin sinisorsia ja taveja, ja muutaman kymmenen valkoposkihanhen kerääntymä. Lahdella olevassa saaressa merimetsoyhdyskunta oli yhä tupaten täynnä lintuja.
Tapasin pitkospuilla eläköityneen itäsuomalaisen lehtorin, joka oli tullut ostaneeksi somessa joltakulta Lammassaaressa sijaitsevan punaisen mökin ja rehasi nyt sinne työntökärryillä tavaraa vähän kerrallaan. Päivitteli lintutornien kansainvälisyyttä, kun siellä kuuli yhtenään englantia, ranskaa ja espanjaa.
Eilen tapasinkin lahden toisella puolella Hakalanniemessä argentiinalaisen nuorukaisen, joka oli ollut töissä Argentiinan tutkimusasemalla Antarktiksella ja tavannut siellä suomalaisnaisen, jonka perässä oli päätynyt Helsinkiin. Sanoin, että kylmät paikat taitavat vetää häntä puoleensa, kun Antarktiksen jälkeen päätyy Suomeen. Kerroin omista matkoistani Patagoniaan, Valdésin niemimaalle ja Andien Barilocheen.
Kansainvälinen oli myös entiseen Gardenian kasvihuoneeseen muuttanut panimoravintola, jossa oli todella hyvät pizzat. Viikki taitaa muutenkin olla Otaniemen ohella Helsingin kansainvälisimpiä paikkoja opiskelijoiden ja tutkijoiden takia, joten ei ihme, että näiden lähellä olevat Vanhankaupunginlahden ja Laajalahden lintutornitkin ovat niin kansainvälisiä paikkoja.
Viikin pelloilta löysin kirvis- ja peippoparvia. Rannoilla oli sorsia, taveja ja tukkasotkia. Isokoskeloita röhki lahdella. Merimetsoyhdyskunta suoritti muodostelmalentoja - ehkä nekin ovat vähitellen aikeissa liikahtaa etelän suuntaan. Korkealla taivaalla meni isoja hanhiauroja, mutta liian korkealla lajin tunnistamiseksi. Auringon laskiessa Purolahden pelloilla laidunsi metsäkauriita ja kettu jolkotteli uteliaasti edelläni. Asiaan kuuluvasti myös korppi kävi katsastamassa minut.
Ilmassa on haikeutta monellakin tapaa. Linnut hupenevat, yhä useampi laji katoaa maisemasta, vaikka toki lähimetsän tiaiset, käpytikat, harakat ja varikset jäävät. Puolisoni on lähdössä seuraaviksi viikoiksi Välimeren maisemiin perheensä luo, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Minä sen sijaan jään tänne kylmenevään pohjoiseen koiran huoltajaksi. Luin viime viikkoina loppuun Ursula Le Guinin Tales from Earthsean sekä Toni Stenströmin Puolan ja Suomen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti