Vuosi lähenee loppuaan. Olen palannut viiden päivän matkalta Hautavajoamalaaksoon ja tulen käymistäni paikoista tarkemmin kirjoittamaan blogiini jahka ehdin. Ennen sitä on kuitenkin tehtävä joitain yleisiä huomioita, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan eivätkä välttämättä edes pelkästään Etiopiaan.
Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan eli niin sanottuun Mustaan Afrikkaan tulevat länsimaalaiset ovat jaettavissa viiteen arkkityyppiin:
1) Turistit: Afrikkaan tulee vähemmän seuramatkalaisia ja enemmän repputuristin profiiliin sopivia matkailijoita, jotka kulkevat Lonely Planetin tai jonkin muun matkaoppaan varassa ja etsivät elämyksiä. Hekin kuitenkin kaipaavat yleensä riittäviä mukavuuksia ja luksusta, johon heillä saattaa olla varaa Afrikassa paremmin kuin kotimaissaan, vaikka tähän yhteyteen täytyy mainita, että ne Afrikan maat, joissa on laadukas matkailuinfrastruktuuri, eivät ole millään muotoa halpoja, vaan paljon edullisemmin voi reppumatkailija matkustella ja nauttia ylellisyyksistä vaikkapa Lähi-idässä, Intiassa tai Kaakkois-Aasiassa. Turisteilla on varaa suhtautua suurpiirteisesti jatkuviin pikkumenoihin ja ihastella kaikkea eksoottisena ja erilaisena ruusunpunaisin linssein, tai vaihtoehtoisesti, jos ovat päätyneet epärealistiset odotuksensa murskaavaan todellisuuteen, kauhistella ja sääliä kaikkea sitä kurjuutta, köyhyyttä ja likaisuutta, joka Afrikassa vallitsee. Oma lajinsa repputuristeja tietysti etsiikin kaikkea sitä, mikä Afrikassa on absurdia, surreaalista tai mustalla huumorilla varustetun näkökulmasta muuten vain huvittavaa. Turisti on vain käymässä, joten hän voi hymyillä melkein kaikelle. Turistien kategoriaan kuuluvat eräät muutkin lyhytaikaiset Afrikassa kävijät.
2) Shampanjasosialistit: Tähän kategoriaan kuuluvat ne lukemattomat kehitysyhteistyön ja kaikenlaisten hankkeiden ja ohjelmien parissa työskentelevät korkeapalkkaiset kansainväliset konsultit, virkailijat, varainkerääjät, lobbarit ja projektijohtajat, jotka puhuvat yhtä ja tekevät toista. He saarnaavat jo työnsä puolesta sitä, kuinka länsimaisten veronmaksajien pitää maksaa lisää ja lisää ja lisää rahaa kehitysyhteistyöhön ja pumpata sitä Afrikkaan. He saarnaavat sitä, kuinka köyhyys täytyy poistaa maailmasta, ja kuinka Eurooppa ja varsinkin Amerikan Yhdysvallat ovat kaikin puolin pahasta ja niiden pitää maksaa lysti, ja kuinka Afrikan äänen pitää kuulua ja toteutua kaikkialla. Se ääni tietysti vaatii lisää rahaa, mitäpä muutakaan. Samaan aikaan nämä ihmiset eivät missään tapauksessa tingi yhtään penniä omasta mukavuudestaan, vaan lentävät yleensä ykkösluokassa ja asuvat viiden tähden hotelleissa, pitävät afrikkalaista palveluskuntaa pimeänä työvoimana ja samaan aikaan räksyttävät kansainvälisestä epäoikeudenmukaisuudesta. He seurustelevat enimmäkseen toistensa ja omaan yhteiskuntaluokkaansa nousseiden afrikkalaisten shampanjasosialistien kanssa. Keskustelujen aiheina ovat raha, erilaiset korvaukset ja etuisuudet, hotellien mukavuudet sekä Amerikan ja kaiken sen edustaman kritisointi.
3) Kirkasotsaiset idealistit. Nämä ihmiset ovat kehitysyhteistyön ja erilaisten muiden hyvien asioiden edestä työskenteleviä ryysyproletaareja - vapaaehtoisia, harjoittelijoita, opiskelijoita ja kaikenlaisten varattomien pikkujärjestöjen työmyyriä. Useimmiten he ovat nuoria tullessaan ensi kerran unelmiensa Afrikkaan, jossa raadollinen todellisuus ennen pitkää mäiskitään vasten heidän kasvojaan. Jotkut heistä kaatuvatkin saappaat jalassa nuorina, kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti, koska antavat vähät rahansa ja voimansa köyhille ja kyltymättömille afrikkalaisille ja jakelevat lääkkeensäkin orpolapsille sairastuen sitten kaikenlaisiin trooppisiin tauteihin, löytämättä silti välttämättä itseään Afrikasta, koska valkoihoisina ovat ikuisesti rikkaita farandžeja eivätkä muuksi voi muuttua, vaikka pukeutuisivat kuin afrikkalaiset ja hankkisivat avioliiton kautta Schengen-passin jollekin afrikkalaiselle. Toiset heistä oppivat pelin hengen ja omaksuvat helpon kaksinaismoraalin - miksi antaa omastaan kun voi auttaa afrikkalaisia käyttämällä jonkun muun rahoja? - ja heistä tulee shampanjasosialisteja (siirry takaisin kohtaan 2). Kaikkein kunnioitettavimmat jatkavat kukin asiansa hyväksi epäitsekästä työtä ja lisääntyvän realismin taakan allakin säilyttävät otsansa kirkkaina ja välittävät; saattavat tosin saada vatsahaavan.
4) Kirkasotsaisten idealistien alalajin muodostavat uskovaiset, joille Afrikka on loppumaton työsarka tehdä hyvää ja pelastaa sieluja. Heitä on kaikista kirkkokunnista. Vakaumus ja usein myös hyvät ja vakavaraiset taustaorganisaatiot auttavat eteenpäin ja siksi tämän ryhmän edustajat harvemmin taantuvat shampanjasosialisteiksi.
5) Viimeisen ryhmän muodostavat siirtomaaliikemiehet, jotka ovat tulleet Afrikkaan tekemään rahaa. Länsimaalaiset alkavat olla suhteellisesti pienenevä joukko tässä kategoriassa, keskittyessään omien maidensa veronmaksajien kustannuksella tapahtuvaan lahjamuotoiseen kansainväliseen sosiaaliapuun, kun taas bisneksessä jyräävät kiinalaiset, intialaiset, arabit ja muut. Yrittäjänä Afrikassa kyynistyy väistämättä, sillä jos ovat yrittäjyyden esteet joskus Euroopassakin hankalia, ovat ne Afrikassa tuhatkertaisia - alkeellisesta infrastruktuurista haitalliseen byrokratiaan, korruptioon ja yleisen kilpailuvastaiseen ilmapiiriin. Niinpä monet liikemiehet päätyvät lypsämään länsimaisten veronmaksajien kustantamia kehitysrahoja ja taantuvat kategoriaan 2. Toiset jatkavat yrittämistään ja yrittävät saada afrikkalaisiakin tekemään rahaa sen sijaan, että seisovat tumput suorina ruikuttamassa ja ilmaista rahaa anomassa. Hankalat markkina-alueet ovat riski, mutta eipä se ole helppoa Venäjällä tai Kiinassakaan. Eräässä vertauksessa kerrotaan kahdesta suutarista, jotka saapuivat keskelle Mustaa Afrikkaa ja näkivät, ettei ihmisillä ole edes kenkiä jalassaan. Toinen suutareista masentui ja lähti pois, koska eiväthän ihmiset täällä näytä käyttävän kenkiä. Toinen taas näki elämänsä tilaisuuden ja päätti tehdä ja myydä kengät kaikille.
Kun Afrikan-kävijä jakaa muille länsimaalaisille kyynisiltä kuulostavia näkemyksiään, hänelle helposti vastataan, että pitää vain uskoa. Uskon lujuutta täällä usein tarvitaankin, täällä pyörivien ulkomaalaisten lisäksi siitä pitävät huolen etiopialaiset itse. Yleinen klishee eksoottisista maista puhuttaessa on, että "parasta ovat ihmiset, niin ystävällisiä ja vieraanvaraisia". Onko maailmassa jokin maa, josta ei väitettäisi näin? Eikö ole päivänselvää, että kaikkialla maailmassa on olemassa hyviä, ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä? Niinpä en aio tällä kertaa lausua samoja fraaseja, vaan todeta, että vaikka kuinka suhtautuisi ympärillään oleviin ihmisiin myönteisesti ja ymmärtäväisesti, etiopialaiset ajavat hermoromahdukseen.
Viisi päivää matkailua hienosta kohteesta toiseen ja yhtäkkiä hermorasitus on tasolla, jossa kaipaa johonkin, missä ei ole paikallisia. Vaikkapa jollekin eksklusiiviselle klubille tai looshiin, jossa on vain giniä siemailevia shampanjasosialisteja ja paikallisia varakkaita, tai oman huvilansa yli miehenkorkuisten muurien kätköön, jossa ohikulkijat eivät näe, että pihalla istuu valkoihoinen. Muurien ulkopuolelta kantautuvat vain lintujen laulu, jatkuva kirkkojen ja moskeijojen ulina - aina kun yksi uskontokunta vaikenee, joku toinen aloittaa - ja pimeän langettua hyeenojen mylvähtely satojen kulku- ja vahtikoirien haukunnan säestämänä. Muurin päällä on partaveitsenterin varustettu piikkilanka.
Syynä hermorasitukseen on ennen kaikkea etiopialaisten äärimmäisen raadollinen suhtautuminen valkoihoisiin. Valkoisen nähdessään melkein jokainen etiopialainen ajattelee lähinnä rahaa. Jos kyseessä on rahvas, se ajattelee välitöntä hyötymistä. Valkoisen nähdessään lapset alkavat mekaanisesti huutaa "you! you! mani! mani!". Tällainen mölähtely alkaa heti kantautua teiden varsilta, oviaukoista, ojanpohjilta ja pelloilta, jos valkoinen on nähty kävelemässä. Jopa keskellä savannia vastaan tulevat ihmiset ojentavat automaattisesti kätensä ja alkavat hokea "mani, mani, you! you!". Joku viisas länsimaalainen on käynyt kertomassa kansallispuistojen alueille tunkeutuneille ihmismassoille, että turistit tuovat rahaa, ja ihmiset ovat ottaneet tämän kirjaimellisesti. Niinpä muutamat ihmiset osaavat sanoa englanniksi: "You must bring me money." Muuta he eivät englanniksi osaakaan.
Jos yksi pikkulapsi havaitsee farandžin, hän alkaa heti huutaa ja hälyttää paikalle koko kyläkuntaa. Täällä on havaittu valkoinen! Kymmeniä ihmisiä kertyy pian paikalle ja aggressiivisimmat jaksavat seurata kilometrien matkoja tai tuntikausia perässä, hokien lakkaamatta "rahaa, rahaa". Jotkut kehittelevät mielikuvituksellisia (ja yleensä valheellisia) kertomuksia kurjuudestaan ja väittävät näkevänsä nälkää. Mutta älkää kuvitelkokaan, että voisitte ilahduttaa heitä ja saada yhden köyhän afrikkalaislapsen kasvot kirkastumaan ostamalla hänelle ruokaa - ehei, vain käteinen kelpaa, kaikki muu saa heidät vain vääntämään naamaa. Jos erehdytte antamaan yhden birrin köyhälle lapselle, ajatellen että sehän vastaa alle 10 senttiä, niin heti on kimpussa kymmeniä ellei satoja lapsia, naisia, vanhuksia, rampoja, tautisia ja työkykyisiä toimettomia miehiä, jotka kaikki vaativat saada rahaa, yhä vihaisemmin ja aggressiivisemmin, ja se lapsi, joka sai birrin, vaatii kiitoksen sijaan heti kymmentä birriä.
Rahanahneus ei rajoitu köyhään rahvaaseen. Jos tapaa rikkaan afrikkalaisen, tämäkin haluaa länsimaalaisesta rahaa. Syyriassa tai Libanonissa saa köyhienkin ihmisten kanssa suorastaan taistella, jotta voisi maksaa itse edes omat laskunsa saati tarjota ravintolassa paikallisille. Afrikassa sen sijaan paikallinen, jonka tulot ovat paljon omia suuremmat, syö ja juo surutta länsimaalaisen laskuun eikä edes tiedustele siihen lupaa, vaan olettaa vain automaattisesti, että rahaa tulee tuutista loppumattomana virtana. Ehkäpä länsimaalaisesta voi hyötyä jotenkin. Hän voi rahoittaa jotain olemassa olevaa tai olematonta projektia oman firmansa tai hallituksensa rahoilla tai ostaa kalliita lahjoja. Rahaa pitää tulla ilmaiseksi ja itsestäänselvyytenä ja länsimaalaisen pitää maksaa kaikesta kaksin-, kymmen- tai satakertainen hinta, muuten väännetään naamaa.
Afrikkaan vasta rantautunut länsimainen nuorimies voi parin ensimmäisen päivän ajan kokea imartelevaksi sen, kuinka paljon huomiota, hymyjä ja katseita saa osakseen ravintoloissa ja kahviloissa - kunnes ymmärtää, että ravitsemuslaitoksissa käyvät paikalliset naiset (ne jotka ovat ilman miestä) ovat käytännössä kaikki prostituoituja. Toiset heistä ovat kokopäivätoimisia ja useimmilla on HIV. Toiset ovat osa-aikaisia - usein opiskelijoita tai pahimmassa tapauksessa lukiolaisia ja koulutyttöjä - jotka ovat baareissa etsimässä varakasta ja kaikkein mieluiten länsimaista miesseuraa taloudellisin tarkoitusperin.
Luontoharrastus tuo muualla maailmassa rentoutusta silloin, kun ihmisten joukossa oleminen alkaa väsyttää. Etiopiassa näin ei välttämättä ole, vaan jos valkoihoinen kiikaroi lintuja ja antilooppeja, hänestä tuleekin itsestään nähtävyys ja tuijottamisen kohde. Useimmat ihmiset kerääntyvät ympärille tuijottamaan, koska haluavat rahaa, mutta mukana voi olla aitoa uteliaisuuttakin. Erään järven rannalla sikäläinen väestö oli poikkeuksellisen pidättyväistä eikä ruikuttanut rahaa kuin vähäsen, mutta sitäkin uteliaampia olivat. Ei riitä, että ihmiset tuijottavat viiden metrin päästä, vaan heidän pitää tuijottaa puolen metrin päästä. Paikalle hälytettiin jopa poliisi, joka sitten seurasi ja tuijotti metrin päästä yli tunnin ajan, kunnes lähdin autolla toiseen paikkaan. Ainoa hyvä asia oli, että poliisilla ei tuntunut olevan mitään asiaa eikä hän puhunut mitään. Poliisin tuijottaessa vierestä muu kansa tuijotti paria metriä kauempaa.
Kävellessäni puolestani erään toisen järven rannalla suositulla puistoalueella, jossa paikalliset teinit pitivät piknikkejä ja soittivat kovalla musiikkia mankoistaan, halusi muuan piknikillä ollut työikäinen ja hyvinpukeutunut mies, ainakin 35-vuotias, ehdottomasti keskustella kanssani. Vakiokysymysten jälkeen keskustelu kääntyi tietysti rahaan. Mies kertoi olevansa diplomi-insinööri maatalousalalta mutta työtön, joten minä voisin vaikka antaa hänelle rahaa tai hän voisi maksusta näyttää paikkoja. Kun selvisi, että hänestä ei olisi oppaana mitään hyötyä, hän esitti seuraavaksi olevansa yhä edelleen naimaton ja lapseton ja haluavansa länsimaalaisen vaimon. Kehotin lopulta häntä hankkimaan töitä ja lähdin.
Kaikkialla kohtaa saman rasittavan mentaliteetin. Jonkun muun pitää tulla ja antaa rahaa. Miten sellainen kulttuuri voi kehittyä taloudellisesti? Ihmiset ovat kiinnostuneita vain välittömästä hyödystä. Jos sitä ei tule, ei tehdä mitään. Viimeiset puut kaadetaan ja viimeisetkin vehreät alueet muutetaan aavikoiksi kestämättömällä maankäytöllä ja sitten ruikutetaan, että rikkaiden maiden täytyy tulla ja jakaa rahaa oikealle ja vasemmalle. Lapsia tehdään lisää ja lisää. Samaan aikaan halutaan kaikkea lisää heti, nyt jo kyllä. Kylissä ei ole sähköä eikä viemäröintiä, ihmiset ulostavat kaduille ja heittävät roskansa viimeiseen "puhtaaseen" lähteeseen. Siitä huolimatta kaikkien pitäisi saada televisio, auto ja kännykkä. Kaupasta kannetaan kotiin kiinalaista tuontitavaraa, joka kulutetaan, hajotetaan ja heitetään takapihojen roskaläjiin, ja sitten pitää taas ostaa lisää ja lisää. Länsimaalaiset shampanjasosialistit ja afrikkalaiseen eliittiin kuuluvat opetuslapsensa ovat käyneet alueella opettamassa ihmisille, että on ihmisoikeus saada sellainen elintaso, joka länsimaissakin on, mutta sen eteen ei tarvitse kantaa vastuuta, vaan sitä pitää osata vaatia länsimaisten veronmaksajien laskuun.
Hmm. Tämän vuodatuksen jälkeen on syytä mainita, että on Etiopiassa toki toisenkinlaisia ihmisiä. On niitä, jotka eivät heti valkoisen nähdessään hyökkää hänen kimppuunsa rahaa ruinaten - ja siksi heidän äänensä ei kuulu. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka taivaltavat päivässä kymmenien kilometrien matkoja jalan noutaakseen vettä tai polttopuita, koska kehitysapumiljardeista huolimatta mitään ei ole tehty edes perusinfrastruktuurin suhteen suurimmassa osassa syrjäkulmia. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka kulkevat saman matkan myös käydäkseen kirkossa tai moskeijassa, koska Jumalalle on aina riitettävä aikaa. Etiopialaiset jos ketkä ovat osaansa tyytyvää ja raskaasti raatavaa väkeä, joka ansaitsisi parempaa. Melkein missä tahansa muualla täkäläiset kansalle ladottavat byrokraattiset rasitteet ja viimeaikaiset hintojen nostamiset olisivat jo aiheuttaneet katumellakoita, mutta ei Etiopiassa. Autoritääristen hallintojen ja sisällissotien taakka on raskas, ja kulttuuri sellainen, että ylempiä ei rohjeta arvostella.
Kaikki tietävät, miksi ihmiset tuhoavat viimeisetkin akaasiapuunsa ja antavat karjansa ylilaiduntaa viimeisetkin ruohotasangot aavikoiksi. Kansa on köyhää. Kansa tarvitsee lampaansa ja lehmänsä ja polttopuunsa juuri nyt eikä ehdi ajatella, mitä jää jäljelle jälkipolville. Lapsia tehdään, koska muutakaan turvaa ei vanhemmilla vanhetessaan ole; pojat jatkavat isiensä ammatteja ja tytöistä voi tienata avioliittojen kautta. Tämä on suuri asenneparadoksi, koska mitä enemmän ylilaidunnetaan ja aavikoitetaan, sitä köyhemmäksi kansa käy, ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän nälkäisiä suita ja tarpeita. Syy-seuraus-suhde on molempiin suuntiin, koska köyhyys aiheuttaa lyhytnäköistä ja vastuutonta toimintaa, mutta toisaalta lyhytnäköinen ja vastuuton toiminta aiheuttavat köyhyyttä. Mihin kaikki menevät, kun viimeisetkin kansallispuistojen rippeet on tuhottu aavikoiksi? Naiset, vanhukset ja lukemattomat lapset kansoittavat sitten tomuisia ja kurjia kyliä, joiden ympärillä koiralaumat vaeltavat ja vuohet järsivät viimeisiä kasvamista yrittäviä ruohonkorsia, ja kaikki elävät Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneiden nuorten miesten ja Persianlahdelle piikomaan lähteneiden nuorten naisten lähettämillä rahoilla. Tai länsimaisten avustusjärjestöjen tuella.
Nuorisossa on silti nähtävä toivoa. Samassa puistossa, jossa kauluspaitainen diplomi-insinööri halusi minun järjestävän itselleen rahaa, työtä tai vaimon, kohtasin myös ryhmän paikallisia provinssikaupungin teinejä, tyttöjä ja poikia sekaporukassa, jotka halusivat puhua kanssani kaikenlaisista normaaleista asioista ja olisivat kutsuneet piknikillekin, mistä kuitenkin kohteliaasti kieltäydyin. Havahduin kuitenkin ihmettelemään miksi he saivat minut hyvälle mielelle, kunnes huomasin, että koko keskustelumme aikana yksikään heistä ei kerjännyt eikä tuntunut haluavan hyötyä minusta mitenkään muuten kuin kenties harjoitellakseen englantia. Kukaan heistä ei myöskään halunnut ottaa minusta valokuvia esittääkseen myöhemmin kavereilleen, että hänellä on länsimaalaisia ystäviä. He vaikuttivat optimistisilta, moderneilta ja hyvin koulutetuilta. Tällaiset pienet ilonaiheet kertovat siitä suuresta ystävällisestä enemmistöstä, jonka ääni niin harvoin kantaa rasittavan vähemmistön valitusvirren alta.
Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan eli niin sanottuun Mustaan Afrikkaan tulevat länsimaalaiset ovat jaettavissa viiteen arkkityyppiin:
1) Turistit: Afrikkaan tulee vähemmän seuramatkalaisia ja enemmän repputuristin profiiliin sopivia matkailijoita, jotka kulkevat Lonely Planetin tai jonkin muun matkaoppaan varassa ja etsivät elämyksiä. Hekin kuitenkin kaipaavat yleensä riittäviä mukavuuksia ja luksusta, johon heillä saattaa olla varaa Afrikassa paremmin kuin kotimaissaan, vaikka tähän yhteyteen täytyy mainita, että ne Afrikan maat, joissa on laadukas matkailuinfrastruktuuri, eivät ole millään muotoa halpoja, vaan paljon edullisemmin voi reppumatkailija matkustella ja nauttia ylellisyyksistä vaikkapa Lähi-idässä, Intiassa tai Kaakkois-Aasiassa. Turisteilla on varaa suhtautua suurpiirteisesti jatkuviin pikkumenoihin ja ihastella kaikkea eksoottisena ja erilaisena ruusunpunaisin linssein, tai vaihtoehtoisesti, jos ovat päätyneet epärealistiset odotuksensa murskaavaan todellisuuteen, kauhistella ja sääliä kaikkea sitä kurjuutta, köyhyyttä ja likaisuutta, joka Afrikassa vallitsee. Oma lajinsa repputuristeja tietysti etsiikin kaikkea sitä, mikä Afrikassa on absurdia, surreaalista tai mustalla huumorilla varustetun näkökulmasta muuten vain huvittavaa. Turisti on vain käymässä, joten hän voi hymyillä melkein kaikelle. Turistien kategoriaan kuuluvat eräät muutkin lyhytaikaiset Afrikassa kävijät.
2) Shampanjasosialistit: Tähän kategoriaan kuuluvat ne lukemattomat kehitysyhteistyön ja kaikenlaisten hankkeiden ja ohjelmien parissa työskentelevät korkeapalkkaiset kansainväliset konsultit, virkailijat, varainkerääjät, lobbarit ja projektijohtajat, jotka puhuvat yhtä ja tekevät toista. He saarnaavat jo työnsä puolesta sitä, kuinka länsimaisten veronmaksajien pitää maksaa lisää ja lisää ja lisää rahaa kehitysyhteistyöhön ja pumpata sitä Afrikkaan. He saarnaavat sitä, kuinka köyhyys täytyy poistaa maailmasta, ja kuinka Eurooppa ja varsinkin Amerikan Yhdysvallat ovat kaikin puolin pahasta ja niiden pitää maksaa lysti, ja kuinka Afrikan äänen pitää kuulua ja toteutua kaikkialla. Se ääni tietysti vaatii lisää rahaa, mitäpä muutakaan. Samaan aikaan nämä ihmiset eivät missään tapauksessa tingi yhtään penniä omasta mukavuudestaan, vaan lentävät yleensä ykkösluokassa ja asuvat viiden tähden hotelleissa, pitävät afrikkalaista palveluskuntaa pimeänä työvoimana ja samaan aikaan räksyttävät kansainvälisestä epäoikeudenmukaisuudesta. He seurustelevat enimmäkseen toistensa ja omaan yhteiskuntaluokkaansa nousseiden afrikkalaisten shampanjasosialistien kanssa. Keskustelujen aiheina ovat raha, erilaiset korvaukset ja etuisuudet, hotellien mukavuudet sekä Amerikan ja kaiken sen edustaman kritisointi.
3) Kirkasotsaiset idealistit. Nämä ihmiset ovat kehitysyhteistyön ja erilaisten muiden hyvien asioiden edestä työskenteleviä ryysyproletaareja - vapaaehtoisia, harjoittelijoita, opiskelijoita ja kaikenlaisten varattomien pikkujärjestöjen työmyyriä. Useimmiten he ovat nuoria tullessaan ensi kerran unelmiensa Afrikkaan, jossa raadollinen todellisuus ennen pitkää mäiskitään vasten heidän kasvojaan. Jotkut heistä kaatuvatkin saappaat jalassa nuorina, kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti, koska antavat vähät rahansa ja voimansa köyhille ja kyltymättömille afrikkalaisille ja jakelevat lääkkeensäkin orpolapsille sairastuen sitten kaikenlaisiin trooppisiin tauteihin, löytämättä silti välttämättä itseään Afrikasta, koska valkoihoisina ovat ikuisesti rikkaita farandžeja eivätkä muuksi voi muuttua, vaikka pukeutuisivat kuin afrikkalaiset ja hankkisivat avioliiton kautta Schengen-passin jollekin afrikkalaiselle. Toiset heistä oppivat pelin hengen ja omaksuvat helpon kaksinaismoraalin - miksi antaa omastaan kun voi auttaa afrikkalaisia käyttämällä jonkun muun rahoja? - ja heistä tulee shampanjasosialisteja (siirry takaisin kohtaan 2). Kaikkein kunnioitettavimmat jatkavat kukin asiansa hyväksi epäitsekästä työtä ja lisääntyvän realismin taakan allakin säilyttävät otsansa kirkkaina ja välittävät; saattavat tosin saada vatsahaavan.
4) Kirkasotsaisten idealistien alalajin muodostavat uskovaiset, joille Afrikka on loppumaton työsarka tehdä hyvää ja pelastaa sieluja. Heitä on kaikista kirkkokunnista. Vakaumus ja usein myös hyvät ja vakavaraiset taustaorganisaatiot auttavat eteenpäin ja siksi tämän ryhmän edustajat harvemmin taantuvat shampanjasosialisteiksi.
5) Viimeisen ryhmän muodostavat siirtomaaliikemiehet, jotka ovat tulleet Afrikkaan tekemään rahaa. Länsimaalaiset alkavat olla suhteellisesti pienenevä joukko tässä kategoriassa, keskittyessään omien maidensa veronmaksajien kustannuksella tapahtuvaan lahjamuotoiseen kansainväliseen sosiaaliapuun, kun taas bisneksessä jyräävät kiinalaiset, intialaiset, arabit ja muut. Yrittäjänä Afrikassa kyynistyy väistämättä, sillä jos ovat yrittäjyyden esteet joskus Euroopassakin hankalia, ovat ne Afrikassa tuhatkertaisia - alkeellisesta infrastruktuurista haitalliseen byrokratiaan, korruptioon ja yleisen kilpailuvastaiseen ilmapiiriin. Niinpä monet liikemiehet päätyvät lypsämään länsimaisten veronmaksajien kustantamia kehitysrahoja ja taantuvat kategoriaan 2. Toiset jatkavat yrittämistään ja yrittävät saada afrikkalaisiakin tekemään rahaa sen sijaan, että seisovat tumput suorina ruikuttamassa ja ilmaista rahaa anomassa. Hankalat markkina-alueet ovat riski, mutta eipä se ole helppoa Venäjällä tai Kiinassakaan. Eräässä vertauksessa kerrotaan kahdesta suutarista, jotka saapuivat keskelle Mustaa Afrikkaa ja näkivät, ettei ihmisillä ole edes kenkiä jalassaan. Toinen suutareista masentui ja lähti pois, koska eiväthän ihmiset täällä näytä käyttävän kenkiä. Toinen taas näki elämänsä tilaisuuden ja päätti tehdä ja myydä kengät kaikille.
Kun Afrikan-kävijä jakaa muille länsimaalaisille kyynisiltä kuulostavia näkemyksiään, hänelle helposti vastataan, että pitää vain uskoa. Uskon lujuutta täällä usein tarvitaankin, täällä pyörivien ulkomaalaisten lisäksi siitä pitävät huolen etiopialaiset itse. Yleinen klishee eksoottisista maista puhuttaessa on, että "parasta ovat ihmiset, niin ystävällisiä ja vieraanvaraisia". Onko maailmassa jokin maa, josta ei väitettäisi näin? Eikö ole päivänselvää, että kaikkialla maailmassa on olemassa hyviä, ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä? Niinpä en aio tällä kertaa lausua samoja fraaseja, vaan todeta, että vaikka kuinka suhtautuisi ympärillään oleviin ihmisiin myönteisesti ja ymmärtäväisesti, etiopialaiset ajavat hermoromahdukseen.
Viisi päivää matkailua hienosta kohteesta toiseen ja yhtäkkiä hermorasitus on tasolla, jossa kaipaa johonkin, missä ei ole paikallisia. Vaikkapa jollekin eksklusiiviselle klubille tai looshiin, jossa on vain giniä siemailevia shampanjasosialisteja ja paikallisia varakkaita, tai oman huvilansa yli miehenkorkuisten muurien kätköön, jossa ohikulkijat eivät näe, että pihalla istuu valkoihoinen. Muurien ulkopuolelta kantautuvat vain lintujen laulu, jatkuva kirkkojen ja moskeijojen ulina - aina kun yksi uskontokunta vaikenee, joku toinen aloittaa - ja pimeän langettua hyeenojen mylvähtely satojen kulku- ja vahtikoirien haukunnan säestämänä. Muurin päällä on partaveitsenterin varustettu piikkilanka.
Syynä hermorasitukseen on ennen kaikkea etiopialaisten äärimmäisen raadollinen suhtautuminen valkoihoisiin. Valkoisen nähdessään melkein jokainen etiopialainen ajattelee lähinnä rahaa. Jos kyseessä on rahvas, se ajattelee välitöntä hyötymistä. Valkoisen nähdessään lapset alkavat mekaanisesti huutaa "you! you! mani! mani!". Tällainen mölähtely alkaa heti kantautua teiden varsilta, oviaukoista, ojanpohjilta ja pelloilta, jos valkoinen on nähty kävelemässä. Jopa keskellä savannia vastaan tulevat ihmiset ojentavat automaattisesti kätensä ja alkavat hokea "mani, mani, you! you!". Joku viisas länsimaalainen on käynyt kertomassa kansallispuistojen alueille tunkeutuneille ihmismassoille, että turistit tuovat rahaa, ja ihmiset ovat ottaneet tämän kirjaimellisesti. Niinpä muutamat ihmiset osaavat sanoa englanniksi: "You must bring me money." Muuta he eivät englanniksi osaakaan.
Jos yksi pikkulapsi havaitsee farandžin, hän alkaa heti huutaa ja hälyttää paikalle koko kyläkuntaa. Täällä on havaittu valkoinen! Kymmeniä ihmisiä kertyy pian paikalle ja aggressiivisimmat jaksavat seurata kilometrien matkoja tai tuntikausia perässä, hokien lakkaamatta "rahaa, rahaa". Jotkut kehittelevät mielikuvituksellisia (ja yleensä valheellisia) kertomuksia kurjuudestaan ja väittävät näkevänsä nälkää. Mutta älkää kuvitelkokaan, että voisitte ilahduttaa heitä ja saada yhden köyhän afrikkalaislapsen kasvot kirkastumaan ostamalla hänelle ruokaa - ehei, vain käteinen kelpaa, kaikki muu saa heidät vain vääntämään naamaa. Jos erehdytte antamaan yhden birrin köyhälle lapselle, ajatellen että sehän vastaa alle 10 senttiä, niin heti on kimpussa kymmeniä ellei satoja lapsia, naisia, vanhuksia, rampoja, tautisia ja työkykyisiä toimettomia miehiä, jotka kaikki vaativat saada rahaa, yhä vihaisemmin ja aggressiivisemmin, ja se lapsi, joka sai birrin, vaatii kiitoksen sijaan heti kymmentä birriä.
Rahanahneus ei rajoitu köyhään rahvaaseen. Jos tapaa rikkaan afrikkalaisen, tämäkin haluaa länsimaalaisesta rahaa. Syyriassa tai Libanonissa saa köyhienkin ihmisten kanssa suorastaan taistella, jotta voisi maksaa itse edes omat laskunsa saati tarjota ravintolassa paikallisille. Afrikassa sen sijaan paikallinen, jonka tulot ovat paljon omia suuremmat, syö ja juo surutta länsimaalaisen laskuun eikä edes tiedustele siihen lupaa, vaan olettaa vain automaattisesti, että rahaa tulee tuutista loppumattomana virtana. Ehkäpä länsimaalaisesta voi hyötyä jotenkin. Hän voi rahoittaa jotain olemassa olevaa tai olematonta projektia oman firmansa tai hallituksensa rahoilla tai ostaa kalliita lahjoja. Rahaa pitää tulla ilmaiseksi ja itsestäänselvyytenä ja länsimaalaisen pitää maksaa kaikesta kaksin-, kymmen- tai satakertainen hinta, muuten väännetään naamaa.
Afrikkaan vasta rantautunut länsimainen nuorimies voi parin ensimmäisen päivän ajan kokea imartelevaksi sen, kuinka paljon huomiota, hymyjä ja katseita saa osakseen ravintoloissa ja kahviloissa - kunnes ymmärtää, että ravitsemuslaitoksissa käyvät paikalliset naiset (ne jotka ovat ilman miestä) ovat käytännössä kaikki prostituoituja. Toiset heistä ovat kokopäivätoimisia ja useimmilla on HIV. Toiset ovat osa-aikaisia - usein opiskelijoita tai pahimmassa tapauksessa lukiolaisia ja koulutyttöjä - jotka ovat baareissa etsimässä varakasta ja kaikkein mieluiten länsimaista miesseuraa taloudellisin tarkoitusperin.
Luontoharrastus tuo muualla maailmassa rentoutusta silloin, kun ihmisten joukossa oleminen alkaa väsyttää. Etiopiassa näin ei välttämättä ole, vaan jos valkoihoinen kiikaroi lintuja ja antilooppeja, hänestä tuleekin itsestään nähtävyys ja tuijottamisen kohde. Useimmat ihmiset kerääntyvät ympärille tuijottamaan, koska haluavat rahaa, mutta mukana voi olla aitoa uteliaisuuttakin. Erään järven rannalla sikäläinen väestö oli poikkeuksellisen pidättyväistä eikä ruikuttanut rahaa kuin vähäsen, mutta sitäkin uteliaampia olivat. Ei riitä, että ihmiset tuijottavat viiden metrin päästä, vaan heidän pitää tuijottaa puolen metrin päästä. Paikalle hälytettiin jopa poliisi, joka sitten seurasi ja tuijotti metrin päästä yli tunnin ajan, kunnes lähdin autolla toiseen paikkaan. Ainoa hyvä asia oli, että poliisilla ei tuntunut olevan mitään asiaa eikä hän puhunut mitään. Poliisin tuijottaessa vierestä muu kansa tuijotti paria metriä kauempaa.
Kävellessäni puolestani erään toisen järven rannalla suositulla puistoalueella, jossa paikalliset teinit pitivät piknikkejä ja soittivat kovalla musiikkia mankoistaan, halusi muuan piknikillä ollut työikäinen ja hyvinpukeutunut mies, ainakin 35-vuotias, ehdottomasti keskustella kanssani. Vakiokysymysten jälkeen keskustelu kääntyi tietysti rahaan. Mies kertoi olevansa diplomi-insinööri maatalousalalta mutta työtön, joten minä voisin vaikka antaa hänelle rahaa tai hän voisi maksusta näyttää paikkoja. Kun selvisi, että hänestä ei olisi oppaana mitään hyötyä, hän esitti seuraavaksi olevansa yhä edelleen naimaton ja lapseton ja haluavansa länsimaalaisen vaimon. Kehotin lopulta häntä hankkimaan töitä ja lähdin.
Kaikkialla kohtaa saman rasittavan mentaliteetin. Jonkun muun pitää tulla ja antaa rahaa. Miten sellainen kulttuuri voi kehittyä taloudellisesti? Ihmiset ovat kiinnostuneita vain välittömästä hyödystä. Jos sitä ei tule, ei tehdä mitään. Viimeiset puut kaadetaan ja viimeisetkin vehreät alueet muutetaan aavikoiksi kestämättömällä maankäytöllä ja sitten ruikutetaan, että rikkaiden maiden täytyy tulla ja jakaa rahaa oikealle ja vasemmalle. Lapsia tehdään lisää ja lisää. Samaan aikaan halutaan kaikkea lisää heti, nyt jo kyllä. Kylissä ei ole sähköä eikä viemäröintiä, ihmiset ulostavat kaduille ja heittävät roskansa viimeiseen "puhtaaseen" lähteeseen. Siitä huolimatta kaikkien pitäisi saada televisio, auto ja kännykkä. Kaupasta kannetaan kotiin kiinalaista tuontitavaraa, joka kulutetaan, hajotetaan ja heitetään takapihojen roskaläjiin, ja sitten pitää taas ostaa lisää ja lisää. Länsimaalaiset shampanjasosialistit ja afrikkalaiseen eliittiin kuuluvat opetuslapsensa ovat käyneet alueella opettamassa ihmisille, että on ihmisoikeus saada sellainen elintaso, joka länsimaissakin on, mutta sen eteen ei tarvitse kantaa vastuuta, vaan sitä pitää osata vaatia länsimaisten veronmaksajien laskuun.
Hmm. Tämän vuodatuksen jälkeen on syytä mainita, että on Etiopiassa toki toisenkinlaisia ihmisiä. On niitä, jotka eivät heti valkoisen nähdessään hyökkää hänen kimppuunsa rahaa ruinaten - ja siksi heidän äänensä ei kuulu. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka taivaltavat päivässä kymmenien kilometrien matkoja jalan noutaakseen vettä tai polttopuita, koska kehitysapumiljardeista huolimatta mitään ei ole tehty edes perusinfrastruktuurin suhteen suurimmassa osassa syrjäkulmia. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka kulkevat saman matkan myös käydäkseen kirkossa tai moskeijassa, koska Jumalalle on aina riitettävä aikaa. Etiopialaiset jos ketkä ovat osaansa tyytyvää ja raskaasti raatavaa väkeä, joka ansaitsisi parempaa. Melkein missä tahansa muualla täkäläiset kansalle ladottavat byrokraattiset rasitteet ja viimeaikaiset hintojen nostamiset olisivat jo aiheuttaneet katumellakoita, mutta ei Etiopiassa. Autoritääristen hallintojen ja sisällissotien taakka on raskas, ja kulttuuri sellainen, että ylempiä ei rohjeta arvostella.
Kaikki tietävät, miksi ihmiset tuhoavat viimeisetkin akaasiapuunsa ja antavat karjansa ylilaiduntaa viimeisetkin ruohotasangot aavikoiksi. Kansa on köyhää. Kansa tarvitsee lampaansa ja lehmänsä ja polttopuunsa juuri nyt eikä ehdi ajatella, mitä jää jäljelle jälkipolville. Lapsia tehdään, koska muutakaan turvaa ei vanhemmilla vanhetessaan ole; pojat jatkavat isiensä ammatteja ja tytöistä voi tienata avioliittojen kautta. Tämä on suuri asenneparadoksi, koska mitä enemmän ylilaidunnetaan ja aavikoitetaan, sitä köyhemmäksi kansa käy, ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän nälkäisiä suita ja tarpeita. Syy-seuraus-suhde on molempiin suuntiin, koska köyhyys aiheuttaa lyhytnäköistä ja vastuutonta toimintaa, mutta toisaalta lyhytnäköinen ja vastuuton toiminta aiheuttavat köyhyyttä. Mihin kaikki menevät, kun viimeisetkin kansallispuistojen rippeet on tuhottu aavikoiksi? Naiset, vanhukset ja lukemattomat lapset kansoittavat sitten tomuisia ja kurjia kyliä, joiden ympärillä koiralaumat vaeltavat ja vuohet järsivät viimeisiä kasvamista yrittäviä ruohonkorsia, ja kaikki elävät Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneiden nuorten miesten ja Persianlahdelle piikomaan lähteneiden nuorten naisten lähettämillä rahoilla. Tai länsimaisten avustusjärjestöjen tuella.
Nuorisossa on silti nähtävä toivoa. Samassa puistossa, jossa kauluspaitainen diplomi-insinööri halusi minun järjestävän itselleen rahaa, työtä tai vaimon, kohtasin myös ryhmän paikallisia provinssikaupungin teinejä, tyttöjä ja poikia sekaporukassa, jotka halusivat puhua kanssani kaikenlaisista normaaleista asioista ja olisivat kutsuneet piknikillekin, mistä kuitenkin kohteliaasti kieltäydyin. Havahduin kuitenkin ihmettelemään miksi he saivat minut hyvälle mielelle, kunnes huomasin, että koko keskustelumme aikana yksikään heistä ei kerjännyt eikä tuntunut haluavan hyötyä minusta mitenkään muuten kuin kenties harjoitellakseen englantia. Kukaan heistä ei myöskään halunnut ottaa minusta valokuvia esittääkseen myöhemmin kavereilleen, että hänellä on länsimaalaisia ystäviä. He vaikuttivat optimistisilta, moderneilta ja hyvin koulutetuilta. Tällaiset pienet ilonaiheet kertovat siitä suuresta ystävällisestä enemmistöstä, jonka ääni niin harvoin kantaa rasittavan vähemmistön valitusvirren alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti