Addiksessa alkoi juuri aivan tolkuton rankkasade, joka näyttää hukuttavan kaiken alleen. Kuten kaikki sääilmiöt sen puolen vuoden aikana, jotka olen täällä viettänyt, tämäkin on täysin poikkeuksellinen.
Toisaalta etiopialaisilla ei ole varaa valittaa siitä, että he joutuvat ilmastonmuutoksen uhreiksi, sillä viimeisten kahden ja puolen vuosikymmenen aikana - 1980-luvulta alkaen siis - Etiopian väkiluku on kasvanut 30 miljoonasta 80 miljoonaan ja maa on hävittänyt 95 % metsäpinta-alastaan. Tällaiset käsittämättömän skaalan muutokset huonompaan eivät voi olla vaikuttamatta luonnonolosuhteisiin - ilmasto mukaan lukien - paitsi Etiopiassa, myös paljon laajemmalla alueella. Naapurimailla olisi muuten hyvä syy syyttää alueellisista ongelmista Etiopiaa, paitsi että suurin osa naapurimaista on toiminut viime vuosikymmenet jokseenkin yhtä edesvastuuttomasti.
Muutenkin elämääni on laskeutunut outo alakulo. Osittain se johtunee matalan intensiteetin sairauden jatkumisesta. Kävin lääkärillä - hän oli kaunis valkoihoinen nainen, joka vapautti minut helpotuksekseni malariaepäilyistä ja uskoi kuumeilun ja muun oireilun olevan jälkitauteja Euroopassa hankitusta flunssasta. Hän löysi kuitenkin korvatulehduksen ja vikaa kurkusta, joten sain antibiootteja, Afrikan yleislääkettä kaikkeen vaivaan. Hän varoitti ostamasta apteekeista intialaisvalmisteisia lääkkeitä, koska Etiopiaan on havaittu dumpatun suunnattomia määriä Intiassa valmistettuja lääkkeitä, joiden sisältö on aivan jotain muuta kuin paketissa luvattu, ja ihmisiä on tähän myös kuollut. Tervetuloa Afrikkaan, jossa kaikki hyväksikäyttävät sumeilematta kaikkia.
Etsin motivaatiota lähtemällä ulos ja harjoittamalla tarkkailijan kykyjä. Toisin sanoen, tekemällä havaintoja kaikesta kadulla, kaupassa, pizzeriassa. Kävin syömässä yksinäisen aterian ja juomassa oluttuopin Addiksen golfklubilla ja kävin sitten hotellissa, jossa aikoinaan asuin, tavaten siellä työskentelevän tarjoilijattaren. Hän ei ollut nähnyt minua aikoihin ja luullut minun jo lähteneen Etiopiasta. Löysin kadonneen pullon libanonilaista konjakkia ja otin sitä kahvin kanssa samalla kun luin uusia Lontoosta ostettuja kirjoja. Mikään ei kuitenkaan tunnu auttavan, alakulo leijuu raskaana ilmassa korostaen elämässäni vallitsevaa tarkoituksettomuutta.
Taloudenhoitajattareni on surullinen, itkeskelee ja näkee unia. Hän sanoi uskovansa Jumalan tehneen virheen lähettäessään minut pois Etiopiasta. Hänen vanha äitinsä ja aviomiehensä ja pieni lapsensakin kuulemma ovat surullisia, vaikka lapsi ei varmasti vielä ole siinä iässä, että ajattelee tällaisia. Taloudenhoitajatar ei ota uskoakseen, että jälkeeni seuraa uusia farandzheja, ja että eivät kaikki eurooppalaiset ole ynseitä ja hankalia, vaikka jotkut ehkä ovat ja jotkut sellaisiksi tulevat, koska heiltä puuttuu kyky ymmärtää elämänmenoa ympärillään. Onko sitten parempi sellainen, joka yrittää ymmärtää kaikkea ympäröivää elämänmenoa, muttei ymmärrä omaansa? Mene ja tiedä. Taloudenhoitajattareni on niin monta kertaa osoittanut kiinnostusta erääseen Syyriasta ostettuun raskaaseen puukaappiin, että hän saanee sen läksiäislahjaksi tai johonkin täysin nimelliseen hintaan.
Autoni on viimeinkin viime viikosta lähtien ollut rekisteröity - vieläpä 007-tunnuksella, mikä ei ollut minun ajatukseni. On hyvä tunne ajaa sitä puolen vuoden tauon jälkeen, ja oman auton ajaminen tuo myös mielenrauhaa ja vapauden tunnetta. Kun on ajellut pitkin Lähi-itää omalla autolla kolmen vuoden ajan, afrikkalainen liikenne ei ole enää niin suuri harppaus siitä. Jalankulkijat ovat tosin vieläkin itsetuhoisempia käyttäytymisessään, pikkubussit ja taksit vieläkin piittaamattomampia eikä kotieläimistä tai teiden kunnosta kannata edes puhua. Ehkäpä kun olen saanut jälkitautini kuriin, pääsen viimeinkin viikonloppuisin tutkimaan maata, niin pitkälle kuin kahden päivämatkan säde Addiksesta yltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti