Saavuin varhain lauantaiaamuna Lontooseen ja vietän täällä viikon. Koska olen lomalla, minulla on ollut viimeinkin aikaa tavata ammatillisesti ja akateemisesti merkittäviä kontakteja. Siihen Lontoo on erinomainen paikka, onhan tämä kaupunki ollut kiistatta maailmanhistorian tärkeimpiä viimeisten kolmensadan vuoden ajan. Koska kaupunki on niin hyvin tunnettu, eittämättä blogin lukijoidenkin keskuudessa, minulla ei ole tarvetta ryhtyä kuvailemaan sen nähtävyyksiä tai paikkoja. Sitä paitsi turistinähtävyydet on tullut katsottua joskus edellisillä käynneillä ja tällä viikolla olen keskittynyt näkemään pubeja, baareja, kirjakauppoja, klubeja, erään yliopiston ja erään kustannusyhtiön tiloja ja niin edelleen.
Olen tavannut toki alkuasukkaitakin, mutta jostain syystä suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen hengaillut, on ollut ulkomaalaisia: arabeja, iranilaisia, amerikkalaisia, jopa israelilaisia. Heti ensimmäisenä iltana muuan jordaniattaren luota alkaneista kutsuista kehkeytyi varsin pitkä ja vaiherikas yö. Jordaniatar insistoi kutsujensa olevan naamio-sellaiset, minkä vuoksi nähtiin tuona yönä useammissa valvontakameroiden nauhoissa, että muuan libanonilainen esiintyi blondissa peruukissa ja sinisissä 70-luvun aurinkolaseissa, ja muuan suomalainen muistutti olemukseltaan jossain määrin legendaarista Pelle Hermannia.
Maanantain ohjelmaan lukeutui muun muassa tapaaminen entisen erikoisjoukkojen komentajan kanssa, habibin esitelmä, jonka yleisöön lukeuduin, kiertelyä Camden Townin basaareissa sekä afrikkalaisten muusikkojen konsertti, jossa esiintyivät kenialainen, senegalilainen ja zimbabwelainen bändi. Hassua, että tulen kauas Länsi-Eurooppaan lomalle ja silti aikani täyttyy Lähi-idästä, Afrikasta ja Afganistanista. Tähän viikkoon tulee tietysti kuulumaan myös pakolliset shakkipelit, joita voimme nyt pelata djiboutilaisin kivinappuloin persialaisella pronssipöydällä eräässä Queenswayn paikassa, jonka omistaja ei millään muotoa pidä entisen kotimaansa nykyregiimistä, ja tästä kertovat jopa teekuppeja koristavat shaahin kuvat.
Lontoossa minua kohtaa ikävä kyllä sama ongelma kuin Beirutissa ja New Yorkissa eli kirjakauppojen tarjonnan ansiosta matkatavaroideni paino moninkertaistuu. Taas joudun miettimään, keiden kaikkien tuttavien haltuun jätän liikkuvaa kirjastoani. En ole vieläkään oppinut lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan, vaan niitä on aina samanaikaisesti meneillään vähintään neljä aktiiviseksi luonnehdittavaa plus kaikki ne keskeneräiset, jotka eivät ole vähään aikaan edistyneet.
Olen tavannut toki alkuasukkaitakin, mutta jostain syystä suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen hengaillut, on ollut ulkomaalaisia: arabeja, iranilaisia, amerikkalaisia, jopa israelilaisia. Heti ensimmäisenä iltana muuan jordaniattaren luota alkaneista kutsuista kehkeytyi varsin pitkä ja vaiherikas yö. Jordaniatar insistoi kutsujensa olevan naamio-sellaiset, minkä vuoksi nähtiin tuona yönä useammissa valvontakameroiden nauhoissa, että muuan libanonilainen esiintyi blondissa peruukissa ja sinisissä 70-luvun aurinkolaseissa, ja muuan suomalainen muistutti olemukseltaan jossain määrin legendaarista Pelle Hermannia.
Maanantain ohjelmaan lukeutui muun muassa tapaaminen entisen erikoisjoukkojen komentajan kanssa, habibin esitelmä, jonka yleisöön lukeuduin, kiertelyä Camden Townin basaareissa sekä afrikkalaisten muusikkojen konsertti, jossa esiintyivät kenialainen, senegalilainen ja zimbabwelainen bändi. Hassua, että tulen kauas Länsi-Eurooppaan lomalle ja silti aikani täyttyy Lähi-idästä, Afrikasta ja Afganistanista. Tähän viikkoon tulee tietysti kuulumaan myös pakolliset shakkipelit, joita voimme nyt pelata djiboutilaisin kivinappuloin persialaisella pronssipöydällä eräässä Queenswayn paikassa, jonka omistaja ei millään muotoa pidä entisen kotimaansa nykyregiimistä, ja tästä kertovat jopa teekuppeja koristavat shaahin kuvat.
Lontoossa minua kohtaa ikävä kyllä sama ongelma kuin Beirutissa ja New Yorkissa eli kirjakauppojen tarjonnan ansiosta matkatavaroideni paino moninkertaistuu. Taas joudun miettimään, keiden kaikkien tuttavien haltuun jätän liikkuvaa kirjastoani. En ole vieläkään oppinut lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan, vaan niitä on aina samanaikaisesti meneillään vähintään neljä aktiiviseksi luonnehdittavaa plus kaikki ne keskeneräiset, jotka eivät ole vähään aikaan edistyneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti